Minä en parisuhteessakaan halua olla yhdessä kuin viikonloppuna, pari päivää viikossa yksin ei riitä alkuunkaan. Ja vaikka yhdessäasuminen olisi varmaan halvempaa, niin suhde jossa asuttaisiin yhdessä olisi tuhoon tuomittu, koska minulla olisi paha olo koko ajan kun yksinolokiintiö jäisi vajaaksi koko ajan. Lisäksi se, että ohittaisin sillä lailla omat tarpeeni yksinoloon antaisi itselleni viestiä siitä että en rakasta itseäni terveellä tavalla. Ei hyvä idea sekään, eikä tuota myöskään hyvää oloa, eikä hyvää ennustetta parisuhteelle.
Tarjolla oleva potentiaalisten parisuhteiden määrä on tietysti pienempi, kun edellytys on että kummallakin on oma kämppä. Lisäksi on ihmisiä, jotka luulevat että rakkauden määrää mitataan sillä miten paljon aikaa haluaa viettää yhdessä ja pitävät halua asua yksin rakkauden puutteena ja ottavat siitä pultit. Onneksi yksin viihtyvänä voin kuitenkin rauhassa odotella että tulee sopiva ihminen eteen.
Menin kouluun 6,5 vuotiaana ja olin ns. avainlapsi, eli sain onneksi olla halutessani iltapävät koulun jälkeen yksin ja olinkin paljon ihan omasta tahdostani, joskin jos niin halusin niin oli myös niin aikuista kuin lasten seuraakin kyllä naapureissa tarjolla. Mutta usein kun kaveri soitti ovikelloa ja pyysi ulos leikkimään saatoin mieluummin jäädä lukemaan mielenkiintoista kirjaa yksikseni, jos sellainen oli kesken.
Kauhistuttaa nykyinen 'koulun jälkeen iltapäiväkerhoon' meininki, johon kai kaikki lapset pakotetaan. Olisin varmaan tullut hullksi ellen olisi jo lapsena saanut itse päättää milloin olen yksin ja milloin seurassa. Lapsetkin ovat erilaisia, toiset ahdistuvat yksinolosta, toiset taas tarvitsevat sitä. Tästäkin seikasta pitäisi ottaa selvää eikä automaattisesti olettaa että kaikki esim. alle 10 vuotiaat tarvitsevat jatkuvasti toisten seuraa.
