Toi vedenpaisumus on muuten intiaanitaruissa niin päin, että ennen kaverit asu maan alla ja turmeltu-> jumalat suuttu ja laitto vedenpaisumuksen-> tyypit kipusi maan pinnalle asumaan. Siks Pohjois-Amerikan vuorien sisällä asuu yhä ties ketä ufoja...
Raamattua, kuten kaikkia kirjaimista kudottuja viestejä, voi lukea=tulkita miten päin vain. Sydämen silmillä näkee - no, maailman sielun silkonkin lävitse
Lopputulema kertoo eniten oman sisimmän tilasta, uskomuksista. (Taitamattomat) sanat särkevät usein enemmän kuin auttavat ymmärtämään.
Ihmisinä me ollaan kommunikoinnissakin ihan lapsenkengissä, puhumme eri kielillä samasta asiasta, ja sodimme siten ihan turhaan. Tän maailman välineitä, kuten kommunikaatiota (niin reaalimaailmassa kuin intternetissä) kannattaa siten käyttää hyvin-hyvin taiten. Ja ristiin mennään usein silti
Ennustukset kertoo vaan ennustajasta itsestään, samoin kuin vastaanottajan asenteesta/ sieluntilasta vastaanottamisen hetkellä. Kanavoijat saattaa saada oikeitakin viestejä, mutta niiden ja viestintävälimien/ vastaanottajien välissä saattaa olla vanhaa roskaa sen verta, että viesti vääristyy (muoto). Sama pätee vastaanottajaan.
Kanavatekstit on muutenkin sellaisia, että vähänkin viksumpi osaa kirjottaa vaikka tuhatsivuisen kirjan tarkottamatta yhtään mitään. Olen esim.ite ollut sopivaan mielentilaan "asettuessa" kykenevä samankaltaisiin teksteihin alta kymmenen ikäisestä. Enkä halua sanoa niitä muite pyhemmiksi, kun kaikki palvelee paikkaansa ja tarkoitustaan siinä hetkessä, kun ne annetaan, ja siellä, mihin ne asetetaan. Lukija on yhtä vastuullinen kuin kirjoittajakin. Ja molemmilla on loppupelissä yhtä paljon annettavaa.
Kannattaa tutkia viestiä, tekstin takaa kuultavaa tunnetta, merkitystä itselle. Ja ennen kaivella omaa päätä.
Vaikka kukat kuoliskin, niiden ydin, kaunein, säilyy, ja sen ymmärtää, jos saa napattua siitä kiinni kun sitä kukkaa tarpeeksi syvälle kurkistelee.
Henkilökohtasta matkaa me käydään niin kauan kun halutaan kantaa menneitä mukanamme. Sen avulla löydetään oma totuutemme, sisällöltään sama, vaikka muotokieli tän ajan sisällä vaihteliskin. Totuus on enemmän
syvääkin syvempi tunne/ tieto jostakin kuin tän maailman symbolijoukkoja/ kootuja selityksiä. Jokaisen pitää oma polkunsa sinne kulkea, jotkut tiedostaa kulkemisensa, toisten ei tarvi, kun se tulee luonnostaan. Muttei kenenkään tietä voi vääräksi sanoa, eikä ketään toista isommaksi/ paremmaksi/ kauniimmaksi arvottaa, harhojen (harhamielten teiden) arvottaminen kun ei vie minnekään, ja on suuremmassa perspektiivissä ihan päätöntä muutenkin.
Auttaminenkin kulkee nätimmin, kun tekee aina kulloisessakin hetkessä syvästi sydämensä pohjasta lähtien, rakkaudella, lempeästi varoen, ihmisyyttä/ elämää ymmärtäen/ kunnioittaen, hyväksyen senkin, ettei sitä oteta vastaan. Niin kauan kun me koetaan ihmisyyttä, me ollaan oppimassa itekin- joka hetki.
Vasta kun "ihmisyyden totuus" on pudonnu veks, löytyy oikee aavistus aidosta, avoimesta Ihmisyydestä, yhteydestä, sielun rauhasta, kaikkien symbolien takana olevasta olemattomasta olevasta, missä kaikkeus tanssii itsensä kanssa kumoten ja luoden itseään aina vaan uudelleen ja uudelleen. Sitten on taas vähän helpompi tehä pienen ihmisen virheitä ja kompastella