En kumminkaan koe olevani erityisen tunnekylmä äiti. Ehkä tässä painaa
DC:llä ja ylipäätään vahva Neitsyt-painotus kartallani. Huolehdin ja paapon välillä liikaakin, hermoilen lasteni puolesta ja joskus en saa unta, kun pähkäilen heidän murheitaan. Mutta ehkä veskarimaisuus sitten tekee sen, että osaan yhtä nopeasti lopettaa ylihuolehtimisen ja unohtaa välillä kokonaan, että olen äiti-ihminen ylipäätään. Ihan varmasti olen keskivertoäitejä suurpiirteisempi ja löysempi säännöissä, enempi kai juuri sellainen paljon parjattu "kaveriäiti". Siinä on puolensa ja puolensa. Pingottaa en jaksaisi sitten ollenkaan ja tosiaan vetoan lasten järkeen aina ennemmin kuin johonkin tunnehölynpölyyn, mitä kasvatukseen tulee.
Tiedä sitten, ovatko lapseni jääneet syliä vaille... toivottavasti eivät.
- kuopus on kyllä välillä sellainen kainaloon takertuja että pois alta.
Aika nuorena sain lapseni ja kaipa tuo veskarikuu senkin saa aikaan, että nuorekasta on meno kotona. Kuuni Veskarissa saa myös Uranuksen kolmion 11. huoneesta, että näin veskarimaisuus vaan korostuu huushollissani.
Tähän väliin täytyy kumminkin lisätä, että pidän ERITYISEN tärkeänä olla myös auktoriteetti lapsilleni. Epäselvää ei ole kuka meillä määrää (se olen minä, jolla on
), mutta tavallaan koska johtajan asemani on niin itsestään selvä, voin tehdä kasvatusta aikas löysin rantein.
Oma äiti on
, mutta valovuoden päässä hössöttävästä rapuäidistä. Ehkä
teki hänestäkin juuri sellaisen kaverimutsin, joka ei oikeastaan ikinä miettinyt, olenko riittävän kypsä ja vanha, että minulle voi puhua siitä tai tästä asiasta. Olen aina kokenut olevani äidin kanssa tasavertainen, ikäero oikeastaan unohtuu hänen kanssaan. Kääntöpuolena on, että kovin kummoinen aukotriteetti hän ei tosiaankaan ole!
Enempi koin, että minä huolehdin hänestä kuin päinvastoin.
Lasteni kartoilla ilma-Kuut näkyvät, esikoisella sama kuin minulla
ja kuopuksella
. Miehelläni
. Koti- ja kasvatusasiat hoidetaan meillä puhumalla, puhumalla ja puhumalla.
Jaa, tulipa juuri nyt mieleeni, että ehkä Veskarikuuni "välinpitämättömyyttä" on sekin, että hanakasti olen ajamassa nuorisoa omia siipiään kokeilemaan. Maailma on iso ja avara, ja taidan edustaa enemmän sitä äitityyppiä, joka tylysti lykkää linnunpoikasen pesän laidan yli. Jälkikasvu on nimittäin lähdössä kotoa suhteellisen varhaisella iällä. Ei ovet paukkuen, mutta ehkä juuri siksi, että tiedostamattanikin kannustan heitä itsenäistymiseen ja riippumattomuuteen. Heh. Paljon olen viime viikkoina työstänyt tuota jälkikasvuni kotoa pois muuttamisen tematiikkaa, niin täältähän se pomppasi vastauskin, miksi näin.