seuraava »

[Lilli]

Hyviä neuvoja täällä on jo annettu, mutta tulipahan vielä mieleen sellainenkin, että ns. henkisillä ihmsillä alachakrat ovat usein ylächakroja heikommin kehittyneitä ja tällaisissa tilanteissa voisi olla erityisesti kaikista solar plexusta ja juurichakraa vahvistavista meditaatioista tai muista harjoituksista hyötyä. Sisustuksessa ja vaatetuksessa voi käyttää paljon punaista ja keltaista, ehkä jotain terracottaakin.

[Palance]

Hei!

Omankin neuvoni vielä heitän kun aiemmin lupasin..

Sanoit saavasi epäreilua palautetta töissä niin suosittelen jos vain rohkeutesi riittää ja luultavasti riittääkin kysymään suoraan epäreilun palautteen antajalta että miksi annoit tuollaista palautetta,pyydät perustelemaan sen hyvin ja mieluiten niin että muitakin on paikalla,koska monestihan nämä ovat siitä muillekkin sanoneet.. Yleensä törkypalautteen antaja häkeltyy tuollaisesta ja puhuu itsensä loppupelissä pussiin koska sinähän osaat perustella kaikki hänen antamansa palaute omaksi eduksesi.  Suosittelen tekemään sen kuitenkin sopuisasti eikä kostotyylillä,koska minustakaan se ei ole oikea tapa lähestyä asiaa. Voit miettiä vaikka edellisenä iltana vaihtoehtoja miten tämä törkyjen heittäjä yrittää perustella niin osaat niihin sitten luontevasti puolustautua eikä sormi mene suuhun näin kuvannollisesti sanottuna.  Näin nokkijat huomaavat sinun olevan vahva ja erittäin fiksu eivätkä halua "samaan leikkiin" enää lähteä tai miettivät ainakin kaksi kertaa ennenkuin sen tekevät.

Suosittelen siis kissa pöydälle taktiikkaa 


Paljon voimia sinulle 

[Palance]

Niin ja jatkan vielä..

Jos itse olisikin tehnyt virheen niin pyytää suoraan ja rehellisesti sitä anteeksi. Avoin ja rehellinen palaute on paras palaute 

[Thuileann]

Jälleen kiitos kaunis hyvästä keskustelusta. Olen saanut jo paljon ajateltavaa tästä, ja kunhan pääsen viikonlopulle, alan tosissani tehdä strategiaa uhrimentaliteettini palauttamisesta terveille urille.

Toivon, että tämä ketju auttaa myös muita, jotka tunnistavat itsensä uhritaipumuksen ja uskaltavat myös kokeilla näitä taktiikoita. Lupaan raportoida, miten kehitys lähtee käyntiin omalla kohdallani.

[body electric]

Muiden ehdotusteni ohessa nämä "kosta" ja "ole ilkeä teinityttö jonkun aikaa" nousi mieleen tietynlaisena visiona ihmisestä jota pidetään jossain ihmisryhmässä aina yhtä kilttinä, hyväntahtoisena äitihahmona joka on valmis uhrautumaan jopa kaikenlaisten paskiaisten vuoksi;
ehkä kostaa oli tosiaan väärä verbi, en tarkottanu mitään konkreettista kostoa tyyliin "lähetä sille paketti paskaa" tai että menisi sanomaan jollekulle jotain selkeesti naurettavan ilkeetä - toinen ei ehkä enää edes muista tai tajua mistä on kyse, itsehän siinä silloin tosiaan häviää ja tulee naurunalaiseksi, joutuu vaan syvemmälle koko juttuun.

Ajattelin lähinnä erilaisia tilanteita - vaikea sanoa kun ei tunne toisen alaa - jossa joku taas pyytää saako lainata jotain vaatekappaletta tai tulla vähäksi aikaa kylään, tai soittaa ja alkaa valittamaan omista vaikeuksistaan muttei halua kuunnella lainkaan mitä toisella on sanottavaa - siinä tilanteessa voi olla paikallaan erilainen käytös ku aikasemmin ( unohtakaa nyt se kosto sana ), esim en todellakaan halua lainata sitä vaatetta ja sen voi sanoa tiukan asiallisesta, tai sille joka haluaa tulla pariksi päiväksi oleilemaan voi sanoa asiallisen viileällä sävyllä: En voi majoittaa tänne nyt ketään, mulla on niin paljon opintoja ja töitä että täytyy nukkua hyvin, en voi viihdyttää vieraita - Sävy voi olla viileä jos hyväksikäyttäjät ovat aiemmin tottuneet siihen että henkilö on "lämpö-ymmärtämisautomaatti".

Ja sille joka aina soittaa ja valittaa masennustaan tai kun ei keksi mielekästä tekemistä voi sanoa terävästi jotain ihan asiallista - keksi uusia harrastuksia, luePPA piiiitkästä aikaa hyvä kirja; tiedätkö kuinka paljon maailmassa on todellista hätää, esim pakolaisleireillä, älä aina tuijota omaan napaas etc.
Siis pientä terävyyttä mutta ei nyt järjetöntä, asiatonta ilkeyttä.

On muuten paljon ihmisiä jotka käyttävät toisia hyväkseen tai juuri jotakuta koska he ovat itse liian laiskoja oman elämänsä suhteen,
jos uhri joutuu tällasten ihmisten ympäröimäksi niin siitä voi kyllä sanoa suoraankin - toki jokainen harkitsee itse sanooko.

Ja aina on yksi vaihtoehto: Työpaikan vaihdos, jopa uran vaihdos; ei pidä missään tapauksessa uskoa ihmisiä jotka väittää ettei työpaikkaa tai ammattia kannata vaihtaa.

[epona]

http://www.youtube.com/watch?v=nqpuZPJLyYM

[Thuileann]

Kiitos body electric, on vain tosi vaikeaa alkaa ilkeilemään tai sanomaan vastaan näille ihmisille kun olen töissä paikassa, jossa ihmisen arvo mitataan meritokratian avulla eikä kukaan ole ns. tasa-arvoinen, vaikka kovin nuo ylemmän hierarkian ihmiset sitä minulle vakuuttavat. Tämä pseudo-tasa-arvohan juuri minua niin on hämmentänyt, mutta nyt tiedän paremmin etten usko vaikka pomot tai muuten vain minua "ylemmät" ihmiset minulta jotain kuulumisia kyselisivätkin. Vastaan aina vain että ihanasti menee.

Työpaikkakiusaamiseni kuulemma lähti siitä, että valitin joskus kiirettä. Nämä ylemmän hierarkiajärjestyksen ihmiset suivaantuivat siitä, että en kuulemma edes tiedä, mitä oikea kiire on. Siitäpä lähti sitten puolen vuoden verbaalikostokierre, jonka onneksi pomoni sai puhuttua pois. Mutta odottelen silti aina, että mitä minun sanomiseni taas herättävät, ja milloin saan taas kerran kuulla mistäkin, että kuinka huono ihminen olen.

Onneksi oli Eklektikon purppura antennipäinen lohikäärme-kommentti nyt jo alkavat ajattelureittini muuttua näiden asioiden kanssa.

[Eklektikko]

Ilkeyshän ei ole tarpeen missään vaiheessa, viileä asiallisuus toimii parhaiten. Siinä vaiheessa kun ihminen opettelee pois liiasta kiltteydestä, saattaa tulla ylilyöntejä ihan sen vuoksi että:

a) Ei osaa uskoa asiallisen sanomisen tehoavan, koska ei ole ennen sitä tehnyt
b) Kun on tukahduttanut halun sanoa vuosikausia, voi tulla ryöpsähdys ja se voi olla sitten ilkeä ja suhteetonkin.

Sitten voi käyttää keinoa, jota itse kutsun puhelinmyyjäkeinoksi - käytän sitä niiden kanssa - mutta joka sopii ihan mihin tahansa tilanteeseen, jossa joku ei suostu uskomaan kun sanoo ei:

Ensimmäisen ei:n sanon aina kohteliaasti ja ystävällisellä äänensävyllä. Siitä eteenpäin jos joudun toistamaan ei:n, ensin poistuu äänensävyn ystävällisyys ja sitten alkaa sanojen kohteliaisuusastekin laskea vauhdilla. Puhelinmyyjiltä joutuu joskus lopuksi kysymään: "Kuule, olen nyt yrittänyt lopettaa tätä puhelua kohteliaasti jo monta kertaa, mutta et näytä olevan suostuvainen siihen. Haluatko siis todella, että lyön sinulle luurin korvaan?"

Ehkä naamakkain voisi kokeilla jotain tämänkaltaista: "Kuule, olen sanonut jo sinulle lopullisen vastaukseni joka on ei ja mikään mitä sanot ei saa sitä muuttumaan. Olen yrittänyt lopettaa tämän keskustelun kohteliaasti, mutta sinä et näemmä halua suostua siihen. Minulla ei ole enää muita ehdotuksia tilanteen päättämiseksi kuin se, että yksinkertaisesti käännän sinulle selkäni ja poistun paikalta. Haluatko todella tämän keskustelun päättyvän sellaisissa merkeissä?"

Tärkeätä on nimenomaan tehdä selväksi keskustelukumppanille, että hän aivan itse aiheuttaa sekä kohteliaisuustason laskun, että myös keskustelun päättymisen.

Ikävät tilanteet voivat harvoin jatkua, jos ne puhutaan näkyviksi. Inttäminen voi jatkua vaikka kuinka kauan, ellei käännä keskustelua itse siihen inttämiseen ja sen seurauksiin. Se yleensä auttaa. 

[epona]

Nämä ovat todella hyviä käytännön ohjeita kyllä, mutta tuli mieleen, että kai se tärkein osa uhrina olemisen lopettamisessa lienee se tunnetyöskentely - Eli kun itse on sinut itsensä kanssa (läpikotaisin) niin ei myöskään haali itselleen sellaisia tilanteita, missä toinen jollain tavalla kävelee yli.

Mitä mieltä olette?


/A

[Kuuhilda]

No juu, minäkin sitä mieltä, että sen muutoksen on lähdettävä ihan sieltä tunnetasolta, ei riitä, että opettelee jonkin tietyn tavan käyttäytyä...se on vähän niinkun paskakasan kuorruttamista kermavaahdolla

[Eklektikko]

Juu, se uhrina/palvelijana jatkuvasti olemisesta poispääsy onkin ihan oma lukunsa ja ilman sitä näistä muista neuvoista on vain hetkellistä hyötyä. Lähtökohta voisi olla ehkä kysyä itseltään, miksi minun pitää olla se joka palvelee, uhrautuu, pitää muista huolta ohittaen omat tarpeensa.

Vastaus tähän on yleensä se että ei tunne itseään arvokkaaksi, rakastamisen arvoiseksi ihmiseksi itseisarvoisesti ilman mitään suorituksia. Kun sen ihmisarvon ja tunteen siitä että on rakastamisen arvoinen pitäisi olla syntymälahjoja. Ja ne ovatkin, mutta lapsuudessa ne otetaan usein meiltä pois. Meitä opetetaan esim. tällaisilla lauseilla:
'Kiltit tytöt eivät tee noin'
'Jos et nyt tottele en rakasta sinua enää'

Eikä tarvita välttämättä edes ainuttakaan sanaa: Lapsi on nero lukemaan ruumiinkielestä ja äänensävyistä paheksuntaa ja muuta negatiivista palautetta. Lapsi ohjelmoituu näin herkästi sen vuoksi, että meihin on edelleen ohjelmoitu kivikautinen tila: Vanhempien paheksunta merkitsee hylkäämisen uhkaa ja siten ihan suoraa kuolemanvaaraan. Sen vuoksi lapsi ottaa vanhempien virheet omiksi syikseen, puolustaa vanhempiaan viimeiseen asti ja taipuu vaikka millaiseen epäterveeseen toimintaan jotta ansaitsisi heidän rakkautensa. Kiltit uhrautujat on siis ohjelmoitu sellaisiksi lapsena ja eräs heidän elämän oppitunneistaan on oppia tästä pois.

Palvelija/uhrautuja on ulkoaohjautuva: Hän ostaa itselleen hetkellisen tunteen siitä että on esim. hyvä, kunnollinen, rakastettava, ok noinniinkuin ihmisenä. Mutta palveluksilla ostettu olo tästä kestää vain hetken ja sitten vaikutus on ohi. Ja kuten hetkellisillä 'huumeilla' on tapana, myös toleranssi nousee - ennen pitkää on tehtävä aina vain enemmän ja enemmän, uhrauduttava enemmän ja enemmän, että voisi edes hetken tuntea olevansa ok ja rakastettava. Lisäksi palvelija/uhrautuja saattaa muuttua muiden kannalta vähän hankalaksi, koska hän kärttää kiitoksia ja huomaamista: ne kun ovat näkyvä merkki siitä että on saatu taas annos keinotekoista itsetuntoa. Ihminen joka palvelee pyytämättä ja sitten suuttuu kuin ei huomata tai kiitetä, on yleensä juuri tässä tilassa. Ja täydellisyydentavoittelu kuuluu myös kuvioon: Vain täydellinen suoritus tuo itsetuntoa. Sehän on harhaa, täydellistä kun ei ole olemassakaan.

Kun se normaalitila tähän verrattuna on, että ihmisarvon ja rakastettavuuden tunne on sisäinen, eikä mikään ulkoinen vaikuta siihen: Eivät omat teot tai sanat, eivät muiden teot tai sanat, eivät puolison tai lapsien ominaisuudet, ei valta tai rahakaan. MIten tämän sitten saavuttaa? Jos oma tila on lopputulos vaikkapa nyt vanhempien toiminnasta, on käytävä läpi ne tuskalliset lapsuudenkokemukset, jolloin ei tullut hyväksytyksi omana itsenään, vaan vaadittiin suorituksia hyväksymisen edellytyksenä. Läpi käyminen voi tarkoittaa yhteydenottoa omaan sisäiseen lapseen ja sen tähän liittyviin tunteisiin, sekä sitten myös niiden aivan oikeutettujen vihan ja surun tunteiden käsittelyä, jotka on myös tullut tukahdutettua kun on ostanut sitä hyväksymistä suorituksillaan.

[Ave^^]

Mietin tätä uhrimentaliteettia erään ohjelman kohdalla, jossa henkilö listasi suhteen plussat ja miinukset, ja plussiksi tuli vain kuinka häntä rakastetaan ja ei ajatusta sille miten hän itse rakastaa. Ihmettelin, sillä toisen rakastaminenhan on todella ihana asia, ilmeisesti hän ei kuitenkaan rakastanut, vaan vain oli riippuvainen? Kuitenkin, kun itsensä uhraaminen lähtee halusta saada hyväksyntää ja rakkautta, ja siitä, ettei ajattele muulla tavalla niitä saavansa, ei itse asiassa ole itse rakkaudellinen, vaikka se siltä pintapuolisesti voisi vaikuttaa. Ei, vaan silloin on enemmän keskittynyt siihen, miten saa muilta hyväksyntää, kuin siihen, miten voisi tuottaa toiselle hyvän mielen. Tässä minusta on mielenkiintoinen ristiriita, sillä (Ekletikon edellisessä viestissä määritellyn tapainen) uhriutuja kokee olevansa ja hänen koetaan olevan suurisydäminen toisia auttava hyvä ihminen.

Olen tätä dilemmaa miettinyt itseni kohdalla ja tällä hetkellä olen päätynyt kaikkien ratkaisujen (esim. niiden, joissa kehotetaan olemaan viileä ja välinpitämätön) seasta päätynyt siihen, että itselleni paras ratkaisu on keskittyä itsestä ulospäin, siihen että pyrkii positiivisuuteen ja mahdollisuuksien mukaan luomaan muillekin positiivisen olotilan (ihmisiä kun ollaan, niin ihannehan se on, välillä toimii negatiivisesti, mutta sitä kohti on hyvä pyrkiä). Kun suuntautuu ulospäin, huomaa, että jokaisen ihmisen kohdalla tämä hyvän mielen tai lämmön jakaminen ei vain toimi (syitä voi olla monia), ja silloin on ihan turha uhriuttaa itseään. Minusta on hyvä olla sellaisia arvoja, joiden noudattamiseen pyrkimisestä voi arvostaa itseään, siinä ei mielestäni ole mitään epätervettä. Jos olen parhaani yrittänyt, voin kunnioittaa itseäni tilanteessa, vaikka toinen reagoisi miten.

Käytännössähän tämä on ääripäiden sijasta jana, jolla oleilee. En voisi sanoa olevani niin täydellinen, etten välillä haluaisi toisilta hyväksyntää ja rakkautta, oman rakkauteni lisäksi.

[Eklektikko]

Hyvä lisä tähän keskusteluun, Ave.

Ajattelen itse niin, että rakastaminen ja tarvitseminen sulkevat toisensa pois aikuisten välisissä ihmissuhteissa (lapsen kuuluukin olla tarvitseva ilman että se olisi rakkaudesta pois ja vanhemman kuuluukin palvella lastaan ilman, että se olisi rakkaudesta pois).

Meillehän myydään tarvitsemista ja riippuvuutta rakkautena, esimerkiksi iskelmissä:
'ah, jos en sua saa, räydyn ja kuolen pois' ja muita vastaavia läheisriippuvuusballadeja. Rakkaus on tuosta erittäin kaukana.

Rakkaus ei tarvitse lainkaan. Tarvitseva ihminen taistelee kynsin hampain esim. kolmiodraamatilanteessa, kun taas rakastavan mielestä tärkeintä on että hänen rakkautensa kohde on onnellinen - niinhän sitä rakkaalleen haluaa - jolloin luonnollinen reaktio on 'jos olet onnellisempi hänen kanssaan, mene toki.' Rakkaus ei pidä kiinni, taistele tai manipuloi. Tarve sen sijaan tekee näitä kaikkia. Tässäkin on varmaan sellainen jatkumo, jossa nämä ovat ne ääripäät. Tuo 'mene sitten vain' saattaa kuulostaa yliuhrautuvalta, mutta sehän ei ole sitä, koska jos rakastaa mutta ei tarvitse, niin kun ei tarvitse toista niin silloin hänestä on helppo myös luopua kaikella rakkaudella.

Tuo huomio itsestä ulospäin on todella hyvä neuvo, minulla auttoi aikoinaan tosi paljon juuri se aiemmin ketjuun kirjoittamani ajatus, että eivät ne muut ehdi ajatella minusta mitään, koska miettivät koko ajan vain mitä minä heistä ajattelen.  Ja kun se huomio on ulkopuolella itsen, ei siihen ollenkaan mahdu noita ajatuksia, tai muitakaan ajatuksia siitä olenko juuri nyt rakastettava vai en.

Tarvitseva/heikkoitsetuntoinen/palveleva/uhrautuva on eräänlainen negatiivinen narsisti: Hän etsii jatkuvasti todisteita omasta huonoudestaan ja kiinnittää niihin huomiota - muistaa vain haukut ja unohtaa ne kehut. Ja samalla tavoin kuin narsisti voi hylätä pettymyksen tuottaneen ihmisen joka ei siis häntä riittävästi palvo, voi tarvitseva/heikkoitsetuntoinen hylätä sellaisen joka ei anna hänen palvella itseään tai ei huomioi pyytämättä tehtyjä palveluksia riittävässä määrin.

[Kuuhilda]

Yksi asia tähän liittyen, joka on omassa elämässäni tapetilla.
Niitä ristiriitoja ei saa välttää. Ei luovita, ei anneta periksi, ei vähätellä, ei purra hammasta ja kestetä, jottei vain riitaa tulisi ja pääsee helpommalla. On mentävä tulta päin ja laitettava kova kovaa vasten. Kun asiat on selvitetty, ja kumpikin osapuoli, tai osapuolet, tietää missä mennään, päästään vasta keskustelemaan. Ja niin kauan ne samat ongelmat siellä muhivat, kunnes niille on oikeasti tehty jotakin ja kohdattu ne raa'asti sellaisina kuin ovatkin. Ei tarvitse, eikä saa, uhrautua ja kärsiä. Täytyy myös olla valmis kohtaamaan oma epätäydellisyytensä ja ns.huonompi puolensa, tulla sinuiksi senkin kanssa. En ole, eikä minun pidä olla, täydellinen, kuten ei sitä ole kukaan muukaan.

[Eklektikko]

Just näin, jos ei ikinä anna itsensä suuttua tai kohdata konflikteja, ei edes opi tietämään miten on itse taipuvainen niissä tilanteissa toimimaan. Sitäkin pitää harjoitella, vähän niinkuin kaikkea tässä elämässä.