seuraava »

[Laica]

Mulle on aina ollut todella vaikeaa päästää ketään lähelleni, vastaanottaa rakkautta.
Rakkaudenantajia olisi ollut vaikka kuinka paljon, aivan ihania ihmisiä, mutten vaan ole voinut
Saatan suuttua jopa, tai ainakin alan käyttäytyä erittäin torjuvasti tunnetasolla liian lähelle tulevia kohtaan.
Mulle saattaa aktivoitua jopa kuolemanpelko semmoisissa tilanteissa, pelkään, että tulen tapetuksi tai tapan itse sen toisen
Siis todella sairaasta tunnekuviosta on kysymys, enkä tiedä mistä semmoinen reaktio voi johtua!

Toisaalta kaipaan ihan mielettömästi rakastamista ja läheisyyttä.
Tämä ristiriita ja suru kokemattomasta rakkaudesta on tekemässä mut fyysisestikin sairaaksi.

Onko kenelläkään muulla vaikeuksia ottaa vastaan rakkautta?
Miten sitä kykyä voisi harjoittaa?
Miten päästä rakastetuksitulemisen pelosta?

[Lilli]

Tällaiset pelot kumpuavat usein lapsuudesta, jossa rakkaudeksi on väitetty asiota (tai sinä olet tulkinnut rakkaudeksi), jotka eivät ole rakkautta. Suomessa on ollut hyvin tavallista rakastaa lapsiaan ehdollisesti ja rakkaus on pitänyt ansaita, kenen milläkin tempuilla. Tästä on seurauksena se tunne, että omana itsenään ei ole hyväksytty eikä rakkauden arvoinen, jolloin muiltakaan ei ole helppo hyväksyä aitoakaan rakkautta. Toisinaan lapsen ja äidin suhde on ollut liian läheinen ja yhteenkietoutunut, jolloin lapsen oma identiteetti ei ole päässyt kunnolla kehittymään ja tässä on yksi syy läheisyyden pelolle. Eli pelkona on, että läheisessä suhteessa hukkaisi taas itsensä toiseen. Jälkimmäinen tilanne vaatii varmasti tietyn itsenäistymisprosessin, ennen kuin muiden rakkautta voi ottaa vastaan ilman noita kauhun tunteita. Itsenäistymisprosessilla tarkoitan tässä sitä ydinitsen vahvistamista ja kasvua, ulkoisestihan saatat olla hyvinkin itsenäinen ja riippumaton, ehkä jopa liiallisuuksiin asti.

Tiedän myös erään tapauksen, joka ei päästä ketään lähelle sen takia, että yleensä kaikille hänen läheisilleen on käynyt huonosti. Hän tavallaan pelkää, että hän itse aiheuttaa ne tragediat, mitä muille on tapahtunut, vaikka näin ei olisikaan. Samantyyppiset tragediat nykyisessä tai ehkä jopa entisessä elämässä voivat jättää alitajuntaan vahvoja pelkoja läheisyyttä kohtaan.

[Laica]

Kiitos vastauksesta Lilli!

Mua on kyllä lapsuudessa melko paljon piiskattu ja pöllyytetty 'rakkauden nimissä'. Alle kouluikäisenä kehitin mielenkovuuden, etteivät enää saaneet mua itkemään, vaikka kuinka ois sattunu. Koen vieläkin, että vanhempani ja isovanhempani eivät oikein pidä minusta, aina teen kaiken väärin heidän mielestään.
Äitini kanssa ollaan tekemisissä päivittäin, mutta tunnetasolla suhde on etäinen.
Olen ollut hyvin itsenäinen jo hyvin nuoresta lähtien. Tarvitsevuutta ei ole meidän perheessä sallittu.

Niin ihan loogiselta tuntuu, että tuosta taustasta nämä pelot kumpuavat..... Mitä niille voi tehdä? Miten tehdä itsenäistymisprosessia? Miten vahvistaa ydinitseä? Tää asia pitäis saada hoidettua nyt mahdollisimman nopeasti, mulla ei välttämättä ole kauaa aikaa tämän selvittämiseen.....

[Avicii]

Ehkä suojelet oikeuksia saada olla sellainen joka olet. Itse huomaan että heti iskee defenssit päälle jos aistin että mies haluaa muuttaa minua ja toivoo minulta sellaista naisihannetta jota en kykene hänelle tarjoamaan. Edellinen liitto meni siihen että yritin noudattaa muiden ihanteita ja olla heille mieliksi, jotta voisin ns ansaita heidän rakkauttaan. No siinähän kävi perinteisesti siten että hukkasin todellisen olemukseni. Nyt vasta, reilu 4 v eron jälkeen olen saanut kasattua itseeni ja nyt uskallan ottaa vastaan rakkautta ja myös antaa sitä uudella tapaa. Rakkauden vastaanottaminenhan vaati luottamusta. Itse pelkäsin ja pelkään osittain vielä hylätyksi tulemista, joten sen kanssa joudun tekemään töitä. Yritä keskittyä hoivaamaan sisäistä minääsi ja sydämeesi, puhu sille, helli sitä, vahvista sitä ja uskalla rakastaa itseäsi sellaisenaan kun olet. Jospa se auttaisi?
Tsemppiä sinulle!! 

[Lilli]

Rakkaudelle pitää myös avautua. Tämä vaatisi niiden kovien kuorien laskemista edes hetkeksi ja altistumista haavoittuvuudelle. Pelottavaa, tiedetään, mutta pelkojen kohtaaminen on oleellinen osa henkistä kasvua.

[Laica]

Kiitos vastauksista Avicii ja Lilli!

Juu kaikenlaisia pelkoja on tässä elämässä tullut jopa yltiöpäisestikin kohdattua, mutta tätä perimmäisintä eli kuolemanpelkoa en ole vielä tähänmennessä uskaltanut katsoa silmästä silmään.. Ehkä nyt on sen aika.
Se mitä olen aikaisemmin pitänyt ulkopuoleltani tulevana uhkana (toisilta ihmisistä tuleva rakaus), onkin nyt kääntynyt sisäiseksi uhaksi.
Kehoni on kääntynyt minua ja elämää vastaan, aivan kuten olen aikaisemmin itse ollut kääntyneenä toisia ihmisiä vastaan.
Syöpäsolu on sulkenut itsensä vastaanottamasta happea ja ravinteita. Kuten minun mieleni ja sydämeni on sulkenut pois rakkauden.
Suurinta kuolemanpelkoa on kai se, ettei uskalla elää.

Nyt kun uhka on konkreettisestikin sisälläni, voi se ehkä vähentyä ulkoapäinkoettuna? Ja ehkä uskallan tämän sairauden myötä tosiaan alkaa ottaa huolempitoa, välittämistä, ehkä jopa rakkauttakin vastaan......

Vinkkejä tämän tilanteen ja pelon käsittelyyn otetaan kiitollisuudella vastaan

[Laica]

Minä luin aiheen otsikon eka kerralla muotoon "Rakkauden vastustamisen kyky", ikäänkuin juuri se olisi se laican osaama taito.

Mielen muljautukset ovat sitten kummallisia.

Haha siinä mä oon haka

[Ave^^]

Vaikea tietää sanoa mitään oikeaa, koska en ole saappaissasi, mutta oletko kokeillut miettiä sitä kautta, että monet muutkin täällä pelkäävät samoja asioita kuin sinä? Siis, kun kohtaat ihmisen, on mahdollista, että hän ihan yhtä lailla pelkää ottaa rakkautta vastaan. Miten siis silloin kohtaisisit hänet, miten haluaisit itsesi kohdattavan?

Tsemppiä sulle, tiedän että voi olla hyvinkin vaikeaa tuosta pois pääseminen, mutta ei mahdotonta. 

[Kuuhilda]

Jaa-a.
Minä en niinkään luota siihen toiseen ihmiseen, tai rakkauteenkaan... hänen suhteensa voi  tapahtua aivan mitä tahansa ja on useista syistä mahdollista että rakkaus minua kohtaan muuttuu joksikin muuksi, ja vaikka mitä. Sen sijaan luotan siihen, että minua, sitä todellista minua, ei voi mikään vahingoittaa, tuli vastaan mitä tahansa. Minä uskallan nähdä ja kokea, heittäytyä elämän vietäväksi ja virtaan, tunteisiin, antautua toiselle, sillä tiedän, että elämä kantaa, se  mikä ei tapa, se vahvistaa ja miten hienoa kaiken kokeminen loppujen lopulta onkaan
Ennenkö saan tuosta sisälläni kantamasta varmuudesta ja luottamuksesta kiinni, häärin ihan samanlaisten fiilisten ja pelkojen sekamelskassa kuin aloittajakin.

[Eklektikko]

Hieno ketju, otsikon aiheeseen ei kommentoitavaa juuri nyt, mutta sen sijaan syövästä haluaisin sanoa pari sanaa:

Syöpäsolu on sulkenut itsensä vastaanottamasta happea ja ravinteita. Kuten minun mieleni ja sydämeni on sulkenut pois rakkauden.
Suurinta kuolemanpelkoa on kai se, ettei uskalla elää.

Syöpäsolu kuoelee ilman happea ja ravinteita, jota se saa samoin metodein kuin muukin keho - verenkierron mukana. Mutta sen voi tappaa nälkään: Syöpäsolut ovat ainoat solut ihmiselimistössä, jotka eivät pysty käyttämään ketoneita energiaksi, vaan tarvitsevat välttämättä sokeria. Kaikki muut solut pystyvät käyttämään sekä ketoneita että sokeria. Teoriassa se että menee ketoosiin (hiilihydraatteja alle 50 g päivä) tappaa syöpäsolut nälkään, muut solut sen sijaan vain porskuttavat. Saksassa on tätä kokeiltu terminaalivaiheen syöpäpotilaisiin, mutta ongelmana oli se, etteivät he noudattaneet ruokavalioa joten tulokset ovat toistaiseksi saamatta.

Meillä kaikilla alkaa kehossa 1000 syöpää päivässä ja se on ihan normaalia. Ne eivät pääse kehittymään sairaudeksi asti, jos immuunijärjestelmä on kunnossa ja tuhoaa ne. Immmunijärjestelmää kyllä rakkaudeton elämä rassaa, kuten kaikki muukin stressi. Samoin syöpä tarvitsee insuliinineritystä lisääviä ruokia ja sokeria. Insuliininkaltainen kasvutekijä (tai insuliini) auttaa syöpää kasvattamaan lisää verisuonia jotta saisi sitä happea ja ravinteita.

(Muistan kuulleeni myös siitä, että pitkälle kehittynyt syöpä voi jopa aiheuttaa ylimääräistä vastustamatonta sokerin ja sokeristuvien tärkkelysten himoa ravinnontarpeessaan.)

[Laica]

Mielenkiintoinen juttu.. Ajattelin, että täytyy tässä elämässä jotain nautintoja vielä itselleen sallia, kuten sokeriherkut vaikka, kun ei muuta ole.
Sokeri on rakkauden korvike. Äidinmaitokin on makeaa.
Olen kieltänyt itseltäni niin paljon hyvää tunnetasolla, rakastetuksitulemisen, läheisyyden, hellyyden... Se on ehkä jopa syy sairastamiseeni.
Olen kieltäytynyt elämästä.
Mielihyvää tuottavat asiat ovat vähissä. Jos nautin vaikka jäätelön tai muun herkun, se ehkä jouduttaa kuolemaa, mutta tekee jäljelläolevan ajan edes hetkellisesti kivemmaksi......