seuraava »

[Solnishko]

Meni ihan kylmät väreet kun luin, tuttua huttua. Mitähän osaisin sanoa tai neuvoa..

Onko sulla jo käytössä korvatulpat ja kantoliina? Jos vauva itkee ja on kanneltava, vois kantoliinasta olla se apu että saat kädet vapaaksi ja vauva voi sitten välillä nukahtaa siihen liinaankin, voit touhuta esikoisen kanssa tai hoitaa muita juttuja samalla. Korvatulpat leikkaa sen pahimman terän huudosta, ei ehkä ihan niin kovasti ota hermoon, kuulet silti kaiken olennaisen mitä ympärillä tapahtuu.

Äitikin saa hermostua. Vaikka 2v ei välttämättä itse vielä puhu tai ainakaan kovin taidokkaasti, niin hän ymmärtää kyllä puhetta yllättävän hyvin. Jos hän vaistoaa sinusta hermostuneisuuden ja ahdistuksen, mutta kuulee ristiriitaisesti sun suusta vain pakotetun rauhallista puhetta niin se voi olla hämmentävää. Ja kyllä ne aistii, itselleni yksi kiusallisimmista opeista lasten kautta oli juuri tämä, että kyllä ne huomaa sen todellisen olotilan ja tunteet vaikka kuinka koittaisin peilata jotain ihan muuta. Ja ahdistuvat, perhanat, juuri siitä useimmiten! Kaksivuotiaalle kannattaa ainakin kokeilla sanoittaa tilanteita. Minä sanoin aina ihan suoraan että nyt mua kuule ahdistaa ja kiristää toi sun huutosi, mä tiedän että sua harmittaa nyt tämä ja tämä asia, mutta silti toivon että et huutaisi suoraan korvaani, et paisko tavaroita tai mitä nyt ikinä sitten olikaan kyseessä. Sanoin joskus ihan suoraan, että nyt en enää kuule kestä kuunnella, minä menen nyt hetkeksi tuonne toiseen huoneeseen. (Tai vien sinut nyt hetkeksi tuonne toiseen huoneeseen) Tulen kohta katsomaan oletko jo rauhoittunut. Sain siis sen kuvan, että nämä uhmakohtaukset ovat ne suurin ahdistuksen aihe sulle? Meillä oli koliikkivauva ensimmäinen, hänen huutoonsa (4kk 7h/pvä putkeen) ei  löytynyt mitään syytä, mutta lääkärikäynnistä oli se hyöty, että sain vahvistuksen sille omalle tunteelleni siitä, että joskus on todella parempi lähteä jopa vauvan luota hetkeksi pois jos todella tuntuu siltä että nyt en kestä enää hetkeäkään. On kuitenkin pienempi paha se hetken yksinolo vauvalle, kuin se että raivo saa vallan ja saattaa tehdä jotain niistä mitä mielessä silloin liikkuu, kuten se tyynyllä tukehduttaminen. Että se huuto loppuisi. Itse seisoin joskus keskellä yötäkin, kahdenkymmenen asteen pakkasessa ulkona hangessa yöpaita päällä ja poltin tupakkaa. Seisoin niin kauan, että olin varma siitä että mun kannattaa palata sisälle. Joskus siellä huusi vauva, 1,5v ja 3v yhteen ääneen. Mies oli yövuorossa ja apuja ei myöskään kauheasti ollut vaikka pyysin.

Itse myös etsin silloin vertaistukea, varsinkin ensimmäisen lapsen aikaan. Kaikki vauvalehdet ja palstat on täynnä vain sitä rakkauskuplaa ja ihanaa vauvantuoksua, tuntui että kaikki jutut, joissa äidillä koskaan oli pieniäkään negatiivisia tunteita lapsia kohtaan käsittelivät juuri masennusta. Mutta en minä ainakaan ollut masentunut, useimmiten vaan niin väsynyt. Tuo tilanteiden sanoittaminen vanhemmalle lapselle voi auttaa itseäkin ymmärtämään sen, mikä se juttu on mikä juuri nyt eniten ahdistaa. Ahdistaako mua juuri tuo kiukkuaminen vai se, että nyt kellon mukaan se on jatkunut jo tunnin. Itse lakkasin jossain vaiheessa seuraamasta kelloa, ainakin yöheräilyjen yhteydessä. Huomasin, että mulla oli tämmösiä ahdistavia ajatusketjuja "no niin, voi vittu, se nukku vaan kaksi tuntia, nyt jos mä saan sen nukahtamaan uudestaan mä ehdin ite suihkuun ja nukkumaan vaan tunnin.." tai "voi perse, kello on neljä, on sitten kaks tuntia nukuttu tänä yönä ja jos se ei enää nukahda ennen kuutta ennenkun toi toinen herää niin sitten mä en saa enää nukuttua yhtään enkä kestä enkä jaksa.." Lakkasin laskemasta kertoja ja sitä, kuinka monta tuntia olen saanut nukkua, yritin vaan aamuisin katsoa mikä on fiilis yön jälkeen ja niillä mennään sitten tämä päivä.

Periaatteet on hienoja ja ymmärrän tuon että haluaa lapsilleen parasta mahdollista niin ruoan kuin ajanvieton suhteen. Mulla rajat tuli vasta kolmannen synnyttyä vastaan, sekin oli tärkeä oppimiskokemus kyllä. Kukaan ei kuollut eikä vaurioitunut vaikka meillä oli ihan täys Sodoma ja Gomorra! Isommat söi pääasiassa toisten äitien laittamaa ruokaa ja saattoivat katsella neljäkin tuntia Muumeja päivässä videolta kun minä makasin vauvan kanssa koomassa sohvalla. Kerran kysyin neuvolassa lääkäriltä tosta ja se katto mua aika pitkään ennenkuin sanoi että "jos se toimii niin mitä sen nyt sitten on väliä, anna katsoa vaan." Kauheat paineet oli kun en aina jaksanut tai pystynyt pukemaan (kipeät kädet) koko porukkaa ja lähteä ulos aamupäivisin, ystävälle soitin ja itkin. Hetken oli hiljaista ja sitten hän totesi että "me ei ulkoilla lasten kanssa ollenkaan jos mua ei huvita." Tällä hetkellä kun lapset on kohta 6v 4v ja kohta 3v meillä on enää yksi pysyvä periaate ja se on se, että talon katolle ei saa kiivetä.  Kaikki muu saa elää tilanteen mukaan.

Nyt ei välttämättä lohduta yhtään, mutta onpa hienoa, että teillä on niin turvallinen koti ja niin turvallinen kiintymyssuhde, että sun poikasi uskaltaa olla just niin 'hankala' ja kiukkuinen sulle kuin miltä hänestä todella tuntuu! 

[Tiigris]

  Solnishko, Kiitos hyvistä nauruista!
Ihanaa, ehkä tää lapsiperheen arki on todellisuudessa aika useassakin kodissa "vähän tällaista" eikä sitä liibalaabaa, ihanaa ja täydellistä mitä vauvalehdet pursuaa...

Mä sorrun tuohon kellon tuijotteluun myös "hei jee, enää 7 tuntia siihen kun mies tulee töistä kotiin!"... "hei nyt on enää 6 tuntia 40min!".. Ja sitten soittelen äidille ajankulupuheluita... Että kuluis ees 10 minuuttia nopeammin. Miten niin epätoivoista.

[Solnishko]

Eipä kestä, hyvä jos nauratti!

Nyt voin jo sanoa, että kyllä noille tunteille ja tilanteille pääsee nauramaan vielä joskus, niille kaikkein surkuhupaisimmillekin tapahtumille.

Semmosta halusin itse kysyä että miten koette, Kuuhildakin kirjoitti tuolla tuosta suorittamisesta lasten suhteen, että kaikki on ja menee varmasti 'sääntöjen' mukaan oikein. Niin kun itse sitä mietin, että omalla kohdallani näyttää siltä, että se liittyy perusturvallisuuden tunteeseen. Mitä turvattomampi olin, sitä tiukemmat raamit äitiydelläni oli. Sama juttu tämän henkisyyden/hengellisyyden suhteen muuten, jossain vaiheessa sekin oli hyvin 'lakihenkistä' ja ulkoaohjautuvaa. Nyt tuntuu että se, ihan kuin tuo äitinä oleminenkaan, ei ole paikalleen jumittunut tapa toimia vaan kypsyy ja kehittyy koko ajan. Se, mikä tänään tuntuu hyvältä ja oikealta saattaa jossain vaiheessa karista pois tai sitten saa lisää syvyyttä tai jotain.  :

[Kuuhilda]

Mitä epävarmempi...joko omasta vanhemmudestaan yleensä; äitiydestään, tai tietotaidostaan, niin sen enemmän hakee ja noudattaa noita "sääntöjä". On tietenkin hyvä asia että meillä sellaisiakin on, mutta samat asiat koituvat sitten vanhemmille, ja eritoten äideille aivan liian suureksi stressinaiheuttajaksi.
Oikeasti äitiyskin on jokaisen omanlaista, eli voi olla kovin monenmoista, olematta kuitenkaan jotenkin väärää. Sitä ei oikeesti oo mihinkään kirjaan kirjattu, että kuinka sen pitäs mennä. Lopputuloksesta sen sitten näkee

Perusturvallisuuteen en oikein osaa suoraan viivaa vetää tässä, mutta varmasti sitä rakentaa ympärilleen enemmän sääntöjä ja rutiineja tässäkin, jos maa jalkojen alla järkkyy, jotta sitä olisi edes jotain jonka varassa pyristellä.

Äitinäkin olemisessa oppii ihan koko ajan erilaisia juuria ja syvyyksiä ja ulottuvuuksia, että joo, ei se ole joku tila joka pysyy paikallaan..ja tietenkin lasten kasvaessa ja kehittyessä sen vanhemmuudenkin on elettävä heidän mukanaan, on ihan jees että jostain ennen tärkeästä perusasiasta tuleekin vähäpätöisempi ja sen tilalle tulee sitten jotain muuta.

Minä en oikeasti taida enää pitää kiinni mistään muusta, kun siitä, että jos minä jotakin sanon niin se sitten kanssa pitää paikkansa...ja siitäkin voidaan neuvotella

[Yep]

Semmosta halusin itse kysyä että miten koette, Kuuhildakin kirjoitti tuolla tuosta suorittamisesta lasten suhteen, että kaikki on ja menee varmasti 'sääntöjen' mukaan oikein. Niin kun itse sitä mietin, että omalla kohdallani näyttää siltä, että se liittyy perusturvallisuuden tunteeseen. Mitä turvattomampi olin, sitä tiukemmat raamit äitiydelläni oli.

Mulla ihan selkeesti painaa oma lapsuus taustalla. Haluan turvata lapsilleni hyvän lapsuuden. Eli pyrin tekemään kaiken toisinpäin kuin äitini.
Mutta olen kyllä kipuillut se kanssa, että lasteni henkisen hyvinvoinnin varjelu menee mulla yli. Ei niitä tarttis pullasorsina kohdella 
Onneksi elämä tuo haasteita, niin ovat joutuneet vahvistumaan - ja minä kohtaamaan rajallisuuteni.
Loppujen lopuksi riittää, kun rakastaa ja tekee parhaansa!

[Avicii]

Joo, muistan kun kaikki 3 lapseni oli pieniä ja isäntä teki pitkiä työreissuja niin oli ihan pakko hellittää ja luoda meille oman rytmin ja sopiva tahti kaikissa asioissa. Kyllä se aika oli huikeeta kun tuntuu että pari vuotta meni ihan sumussa ja ainoa ajatus oli, haluan nukkumaan.
Tsemppiä Tiigris, kyllä ne siitä toivottavasti alkaa hellittämään!

[Tiigris]

Mulla vähän samaa kuin Yep:illä, että tahdon luoda noi raamit lasten elämään pitkälti sen takia, että omassa lapsuudessa niitä ei niin selkeinä ollut ja kasvettiin ihan pellossa... Oon vapaan onnellisen kasvatuksen tulos, mulla se johti siihen että teini-iässä tuli syömishäiriöt, lintsaamiset, alkoholi, tupakka, huumekokeilut, kotoa karkaamiset - kaikki meni ihan liian pitkälle pelkästään sen takia että hain rajoja. Oikeasti toivoin että olisin saanut vaikka kotiarestia, mut ei niin mitään kuin marttyyrimaisia katseita äidiltä ja isältä lause "itse päätät omasta elämästäsi".. Liikaa vastuuta epäkypsälle ihmisen alulle mun mielestä.

No eihän musta saa ankaraa tiukkapipoäitiä tekemälläkään vaikka  olen, mutta pyrin järjestelmällisyyteen koska se luo turvaa sekä mulle itselle että toivon mukaan myös lapsille!! Ja juu, jos arki on vähän sellasta sumua tässä väsymyksessä niin kyllä se kummasti helpottaa kun päättää tehdä asiat mekaanisesti SUURIN PIIRTEIN samalla tapaa joka päivä...

ps. Solnishko, mun poikani katsoi tänään sen 5 tuntia piirrettyjä putkeen, eli koko aamun.. Kerran käytiin pomppimassa sängyllä ja kerran pidettiin lego-tuokio, muuten huutava vauva vei mun huomion ja painoin sitten vaan kaukosäätimestä uuden Ti-Ti nallen tai pelle kaija pumin pyörimään..... Ei se vaarallista lapselle oo jos näitä päiviä on vaikka pari viikossa, kunhan sitten käy iltapäivällä ulkoilemassa tai jotain muuta järkevää aktiviteettia. Ei se itsensä soimaaminen ainakaan asiaa muuta paremmaks.

[Kuuhilda]

Minä henk.koht. olen miettinyt omalla kohdallani tuota vanhemmuuden mallia, että kun just yleensä ihmisillä on se, että joko teen niin kun omatkin vanhemmat, tai sitten tahdon tehdä ihan päin vastoin....mutta siis on joku tilanne ja tavat yms. josta sitä mallia ottaa. Mulla ei semmosta ole ollu, niin risanen lapsuus ja monenmoista, että oon itte miettiny ja pähkiny ja kompastellu ja ratkonu, että niinkun miten?
Aikamoinen itte se oli se koko lapsuusaikakin..opin jo ihan pikkasena hoitamaan itte itteni, ja sama jatku sitten vanhemmaksikin, ja se tuntu sopivan pienten kangertelujen jälkeen kaikille, kuhan ulospäin näytti hyvältä.

Ok, olenhan minäkin tehnyt päinvastoin kun äitini, hylkäämisen sijaan pitänyt lapseni, mutta siinäpä se sitten onkin

Mut joo, onhan tuo itte itte minä tiiän parhaiten, hieman hankalakin asenne tässä elämässä...aika huono oon jos mulle tärkeissä asioissa täytyy kuunnella toistenkin mielipiteitä...ihan varmaan tavallinen perhe-elämä jossa on kaksi aikuista päättämässä kasvatuksesta ja muusta, olis mulle tosi haasteellista
Miten sitten vaikuttaakaan lapsiin? Tuleeko niistä samanmoisia minäittejä, vai oppivatko myötäilevämmiksi juuri tästä syystä? Ehkä kukin tavallaan, tuntuu, että vanhin lapsi on saanut toimia semmosen puskurin asemassa, minunkin virheideni ja omituisuuksieni vastaanottajana  ja nuoremmilla on sitten helpompaa..vanhin on aikamoisesti  vaikutteinen ja kaksi muuta vähän joustavamman sorttisia, että ehkä se näkyy siinäkin sitten.

[Yep]

No eihän musta saa ankaraa tiukkapipoäitiä tekemälläkään vaikka  olen, mutta pyrin järjestelmällisyyteen koska se luo turvaa sekä mulle itselle että toivon mukaan myös lapsille!! Ja juu, jos arki on vähän sellasta sumua tässä väsymyksessä niin kyllä se kummasti helpottaa kun päättää tehdä asiat mekaanisesti SUURIN PIIRTEIN samalla tapaa joka päivä...

Toi on kyllä totta. Tietty päiväjärjestys ja rutiinit auttaa jaksamaan, ja helpottaa myös lasten oloa.
Sellainen kultainen keskitie, kun löytyy - ja siitäkin voi joskus livetä.

[Solnishko]

No en mäkään nyt sitä tarkoittanut että kaikki rutiinit ja tavat on unohdettava. Tarkoitin lakihenkisyydellä siis juuri näitä 'pakko imettää vaikka henki menisi' tai 'pakko olla luomuruokaa, alusta asti itse valmistettua tai tulee syöpä' 'pakko ulkoilla joka päivä 2h tai tulee sanomista neuvolassa'.. You know.

On meilläkin ruoka-ajat yms. suht samanlaisesti päivittäin, se vaan vaihtelee, että onko ruokana jotain itsevalmistettua tuoreista ja terveellisistä luomuraaka-aineista vai Rainbown ranskalaisia perunoita ja vihreitä kuulia. Ja tarjoillaanko se ruoka joka päivä täsmälleen klo 16:30 vaikka ruoan laittajalla olis 40 astetta kuumetta ja munuaistulehdus vai syödäänkö tänään jo 15:30, 16:00 tai sitten vasta illemmalla jos päädytäänkin siihen, että tänään grillataan.  Ja lasten kasvaessa nämäkin helpottuu, ei tarvi sumplia päiväuniaikojen mukaan ihan koko elämää (tosin minä luistin tästäkin, ihan sama nukkuuko 2v jonain päivänä vartin vähemmän kuin yleensä tai ei ollenkaan.)

Kultainen keskitie tosiaan.

[Solnishko]

Hei hoi Tiigris!

Tulit mieleen, onko yhtään helpottanut? 

[Kuuhilda]

Mää kanssa männäviikolla mietin samaa?

[Tiigris]

Kiitos kysymästä.

Vauva voi jo paremmin, on nyt maidottomalla korvikkeella ja refluksilääkkeellä, meil on käynyt hoitoapu... Mulla tuli loppuunpalaminen kun muutettiin tämän kaiken keskellä, aloitin mielialalääkkeen, pojalle etsittiin nopeesti päiväkotipaikka (yksityiseltä), on nyt ollut siellä vähä yli viikon.

Mun ja pojan välillä on kuilu, suosii isää ja kirkuu ja vastustaa kaikkee mitä mä teen. Ilmeisesti mustasukkaisuus syynä, mennyt niin pahaksi että saattaa vaikka purra mua kesken raivareitten tosi kovaa. Päiväkodissa sillä on nyt mennyt hienosti vaikka pelättiin miten se pärjää, ovat kehuneet että on ikäistään edellä monissa asioissa ja kauheen hyvin tekee kaikkee. Siitä oon iloinen.

Mä vaan niin rakastan mun poikaa, et sydäntä särkee kun se ei jostain syystä päästä mua lähelle.

[Suomityttö]

Jaksamista Tiigris! Enkeliapua ja ihmisapua! 

[Tiigris]

Mä tahdon kertoo; pojan uhmakausi kesti pitkään mutta naps, jonain päivänä se helpotti. Ja jokin tunnelukko mikä mun ja pojan välillä oli, aukesi. Se ei ole enää isin poika, nyt se on isin ja äidin poika. En tiedä missä saatanallisessa stressitilassa koko lapsi oli ja mikä häiritsi mun ja sen lähentymistä; ehkä oma epävarmuuteni ja tasapainottomuuteni oli myös este sille et poika luottais muhun täysillä. Nyt on tilanne aivan eri kuin vuosi sitten. Ensinnäkin, mun piti romahtaa kunnolla ensin. Hajota, vajota masennukseen, saada sellainen paniikkikohtaus et oli pakko hakea apua itselle ja elvyttää ensin oma pää ja sydän.

Ei ihme että olin henkisesti väsynyt 2,5 vuoden fyysisellä väsymyksellä ja stressillä. Mun piti myöntää se itselle, ei oo pakko jaksaa kaikkee. Se et kannoin tuota nuorempaa lasta ekat 4kk pystyasennossa olkapäällä, koska kaikkialla muualla se huusi (ja siinäkin, mut siihen se nukahti välillä) ja siinä ohessa mun jaloissa riehui toinen pieni joka oli mun täyttä huomiota vailla ja miten mun sydän särkyi kun huomasin et isompi lapsi muuttui selvästi jollain tapaa masentuneeksi ja apaattiseksi siitä kaikesta.. Ei, se ei ollut helppoa aikaa, se oli tuskaa kaikille ja kesti pitkään! Huh, se on ohi!

Mulla on nyt reipas ja elämäniloinen leikki-ikäinen poika ja reipas, iloinen, hyvin nukkuva taapero-tyttö. Molemmista huokuu, et kaikki on hyvin! Äiti voi hyvin. <3 Ja on kiitollinen. Joka päivästä.