Mulla tuli jostain syystä mieleen myös tämä että kun ihminen alkaa tutustumaan itseensä, avautumaan ja käy energiahoidoissa jne. niin tavallisesti ja turvallisesti sitä voi avautua mutta aika usealle käy niin että saakin pelkoja esille, on pahoja henkiä, alkaa kaikki nää viiraamiset ja sitten lopputuloksena hermoromahdus kun on avautunut liian nopeasti ja liian paljon.
Meidän kehohan on yksilöllinen kuten psyyke, alitajunta, menneisyys jne.
Moni ei osaa varautua siihen että tämä koko prosessi vaati sellaista lujuutta että kaikilta sitä ei välttämättä löydy. Olen huolissani enemmänkin siitä miten selvitä tästä prosessista ilman että ihminen kaatuu ja menettää moponsa hallinnan ja joutuu sairaslomalle tai elämä on muuten ns pilalla ja kestää sitten oma aikansa toipua näistä.
Mullehan kävi hieman näin tuossa pari vuotta sitten. Olen miettinyt jo pidempään, että pitäisikö tästä kirjoittaa, mutta asia on kuitenkin niin henkilökohtainen ja häpeällinenkin, että olen pitänyt nokkani kiinni.
Tosiaan, sanoisin henkisen heräämiseni ajoittuneen syksyyn 2009, mutta tuosta vuoden päästä kiinnostuin enemmän energiahoidoista, selvänäkemisestä ja muusta + lisäksi omat aistini alkoivat heräillä havaitsemaan muutakin, kuin mitä olin siihen asti aistinut.
No, tuona kyseisenä keväänä pari vuotta sitten yhtäkkiä niskaan tuntui kaatuvan todella paljon kaikenlaista kuormittavaa. Stressiä oli niin opiskeluista kuin perheasioistakin, ja paniikkioireilu alkoi olla yhä yleisempää. Näihin samoihin aikoihin hain kuitenkin koko ajan enemmän turvaa raatiedon asioista, meditoin hulluna, tein kehollisia ja energiaa vapauttavia harjoituksia (ihan liikaa) ja kohotin energioitani hoidoilla. Lopulta paniikit alkoivat tulla uniinkin, eivätkä nämä henkimaailman jutut tuoneet mitään hyvää, vaan ainoastaan pelkoa ja kauhua. Muutuin koko ajan herkemmäksi, näin ja aistin enemmän ja enemmän - sitähän toki toivoinkin. Mutta seuraukset olivat aika rajut.
En nukkunut moneen yöhön, mikä on jo omiaan aiheuttamaan tajunnan hämärtymistä, ja samalla jatkoin näitä energiaharjoituksiani. Eihän siinä hyvin käynyt, vaan mieli alkoi vetää sellaista rallia, enkä lopulta edes itse muista noista parista päivästä kuin välähdyksiä. Olin jollain kumman tavalla tajuissani ja tolkuissani, ja muistan tiettyjä hetkiä, että tajusin mitä tapahtuu ja ymmärsin selittäväni ihan outoja, mutta en pystynyt kontrolloimaan itseäni. Sairaalakeikkahan siitä tuli, enkä muista sieltäkään ensimmäisistä päivistä mitään. Taisin nukkua kolme vuorokautta putkeen, toki tökkäsivät sen verran stydit aineetkin persuksiin
Pääsin lopulta kotiin, lopetin lääkkeet (koska minulla ei ole mitään sairautta) ja juttelin opettajani (reikimaster) kanssa tapahtuneesta. Kerroin harjoituksista, joita olin tehnyt, esimerkiksi peiliin katsomista niin kauan, että siellä alkoi näkyä kasvoja menneistä elämistä. Joku voisi sanoa tuota(kin) aivojen/mielen harhaksi, enkä tietenkään pysty todistamaan mitään, mutta muistan edelleen nuo viiden eri naisen kasvot, jotka vaihtuivat peilissä minun kasvojeni kohdalla. Näiden päivien aikana näin muutamaa ystävääni ja äitiäni, ja välillä näin heidän chakransa ja välillä taas näin väläyksiä heidän menneistä elämistään/kehoistaan.
Aivan täysin friikkiä, enkä yhtään ihmettele, että lopulta tämä kaikki oli liikaa keholle ja varsinkin mielelle, joka meni aivan solmuun. Siellä makoiltiin sitten psykiatrisella viikon verran. Koska mulla ei ollut aiemmin paniikkioireilua kummoisempaa kosketusta mielen hajoamiseen, oli sanomattakin selvää, että olin tosi peloissani. Söin lääkkeitäkin jonkin aikaa, koska ajattelin, että tuo kokemus uusiutuu. Ja niinhän "normaaleissa" psykooseissa tapahtuukin helposti: riski uusiutumiseen on erityisen seuraavan vuoden ajan.
Lisätutkimusten jälkeen ja mielen palaillessa normaaliin tilaansa ymmärsin, ettei minulla ollut tai ole mielen sairautta, vaan tämä "rajan ylitys" johtui ihan vaan omasta toiminnastani. Ajoin itseäni loppuun ja äärirajoille jokaisella elämänalueella. Muilla osa-alueilla se vielä toimi jotenkuten, mutta tällä rajatiedon alueella siitä ei ollut kuin haittaa. Paniikkioireilun hiipiessä pintaan olisi pitänyt huolehtia maadoittumisesta, eikä alkaa nostaa itseään entistä korkeammalle. Paniikki, pelko ja kauhu mielessä ovat huono yhdistelmä tietoisuuden (liian nopean) avautumisen yhteydessä.
Jotenkin oli sellainen olo, että halusi saada itsensä terveeksi ja vapaaksi traumoista yhdessä silmänräpäyksessä. Tämän kokemuksen jälkeen tuli oivallus siitä, että on ihan ok olla epätäydellinen ja elämän muokkaama. Että jokaisella kivulla on tarkoituksensa ja elämä hoitaa traumat kyllä, kun on sen aika ja valmis ottamaan ne vastaan. Esimerkiksi kaikkia lapsuuden vaikeita kokemuksia ei pysty kaivamaan mielestä kerralla, sillä psyyke ei kestä sitä. Been there, done that. Toki prosessia voi vauhdittaa, muttei siten, kuten itse ajattelin...
Aika raju kokemus. Sitä en kiellä tietenkään.
Sairaalassa oli kuitenkin mukavia hoitajia, lääkärit sen sijaan olivat vähän niin ja näin. Potilaatkin olivat ihan kivoja, sen mitä niihin sai kontaktia, kun olivat aika omissa maailmoissaan. Jotain voi kiinnostaa, kerroinko lääkäreille, mistä mieleni "särkyminen" johtui. En kertonut, sillä se ei varmasti olisi helpottanut tilannetta ollenkaan. Ovat varmaan kuulleet ihan tarpeeksi tarinoita jumalista, jeesuksista ja muista yliluonnollisista ilmiöistä sairastuneiden suista. Tuo on muuten jännää, että miksi äärirajoilla oleva mieli alkaa vääntää itseään tuohon jumalkokemukseen? Monet mieleltään sairastuneistahan kertovat olevansa itse Jumala/Jeesus tai jotain muuta suurta.
Vielä selvennyksenä, että pahoihin henkiin tai muuhun ulkopuoliseen pahaan voimaan en usko, vaan ihan omasta mielestä ja peloista saa nousemaan kaikenlaista... Enkä syytä tästä ketään tai mitään, en reikiä, en joogaa, en sitä kirjaa, josta löysin noita energiaa vapauttavia harjoituksia. Toki siinäkin kehotettiin tekemään harjoitukset jonkun toisen läsnäollessa. Mielenkiintoinen silti tämä ihmismieli, että mihin kaikkeen se pystyykään.
Vähän jänskättää ja hävettääkin julkaista tämä, mutta mutta... elämäähän tämä vain on.
