Kostamiseen en lähtisi. Sillä tekee hallaa vain itselleen.
Ymmärrän kuitenkin sen armottoman ketutuksen, mikä jonkun teoista voi johtua... Olen itse nyt sellaisessa tilanteessa, että olen joutunut kuulemaan minusta sanottuja aivan kamalia sanoja niin että puhuja ei tiennyt minun kuulevan. Eli virallisesti hän ei ole puhunut minulle mitään. Virallisesti en "tiedä" hänen sanoistaan. Mutta kun tiedän. Kuulin, kun en voinut olla kuulematta.
Ne aivan kamalat sanat ovat kaiken lisäksi täyttä kakkaa. Sanoja näkee minut mm. alempana olevana vähäpätöisenä ihmisenä, joka ei ymmärrä maailmasta yhtään mitään.
Ei ymmärrä yhtään mitään... Minä, joka olen pyhittänyt elämäni maailman ja elämän ymmärtämiselle, en tiedä siitä yhtikäs mitään...
Ketuttaa edelleen aivan armottomasti. En voi mennä sanojan juttusille, koska hän alkaisi huutamaan kuin palosireeni ja minulla ei ole sellaista "taistelukokemusta", mitä hänen kohtaamiseen tarvittaisiin. Hän kun ei osaa kohdata tasavertaisena ja yhteisymmärrystä tavoitellen. Hänen totuus on totuus ja piste. Hän on aina oikeassa ja hän kaikessa viisaudessaan kykenee kertomaan miten kunkin kuuluisi elää ja olla. Minun pitäisi muuttua takaisin nöyräksi hiirulaiseksi, jotta rauha palautuisi, mutta kun en vain kerta kaikkiaan enää kykene siihen. Enkä todellakaan tule edes yrittämään.
MUTTA minun tehtäväni tässä sopassa on valita sielun näkökulma. Mieleni on joo todella **ttuuntunut asiasta, mutta minun
ei tarvitsisi olla. Jos vain näkisin asian jatkuvasti sieluni näkökulmasta. Sitä näkökulman muuttamista olen opetellut tässä muutaman vuoden aikana. Tämä haaste on ikäänkuin tulikaste: pystynkö kulkemaan tällä pallolla sielunani vai enkö pysty. Minä saan päättää. (Ja olen ollut vähän öööh... kahden vaiheilla.
)
Jos nyt lähtisin kostamaan, mikä ei ole käynyt edes mielessä, tekisin hallaa omalle itselleni. Valuisin taaksepäin, menisin "mustempaan" olotilaan. Antaisin tälle sanojalle, joka mielestäni on vähän eksynyt kurssista..., vallan vetää minut pimeyteen. Hän on jo nyt saanut minun menemään epätasapainoon. Minun ei olisi tarvinnut mennä, mutta kun menin. Mun moka.
Koko tilanne (tähän liittyy paljon muuta, jossa olen joutunut tahtomattani keskelle taisteluareenaa olosuhteiden pakosta) on epäreilu. Niin epäreilu, että tekisi mieli raivota. Jos raivoaisin ulospäin, asiat menisivät vielä enemmän solmuun. Siispä raivoan sisällepäin, mikä taas väsyttää ja kuluttaa ihan mahdottomasti. Olen opetellut antamaan anteeksi aikaisemmin eri asioita, mutta nyt en pysty tässä vaiheessa edes yrittämään. Ikään kuin tarvitsisin tätä vihaa suojaamaan uusilta hyökkäyksiltä.
Ehkä vaihdan kokonaan maisemaa. Silloin voisin rauhassa antaa anteeksi, itseni vuoksi. Mutta toisaalta mietin, että pakenenko tilannetta jos nyt lähden. Tämähän on loistava oppimismahdollisuus...
Joka tapauksessa: anteeksiantaminen syntyy ihan itsestään, kun ymmärtää asian kokonaisuudessaan. Se on hassu juttu. Tai ainakin minulla se toimii näin. Jos en ymmärrä asioiden kaikkia taustoja, en kykene kokemaan anteeksiantoa. Ymmärrys ei tarkoita hyväksymistä, kuten Eklektikko sanoi. Kun ymmärtää sydämessään koko kuvan, asioiden taustat ja seuraukset, astuu johonkin sellaiseen mieltä avarampaan tilaan, jossa anteeksianto on itsestäänselvyys. Vaikea kuvailla...
Olin itseasiassa jo antanut
edelliset loukkaukset anteeksi (mielessäni) tälle sanojalle, mutta sitten tuli nämä uudet "paljastukset", mitkä kaatoivat koko kattilan reisille. Sanoja näytti oikean karvansa. Näytti niin pimeän puolen itsestään, etten olisi ikinä voinut kuvitella sellaista näkeväni. Huh. Niin, ja virallisesti en edelleenkään mukamas tiedä. Mutta kun tiedän. Jostain syystä totuus paljastuu minulle, halusin sitä tai en. Tässä asiassa olisin ehkä mieluummin pysynyt pimennossa.