seuraava »

[Avicii]

Onko teidän mielestä joitain asioita tai tekoja jota ei yksinkertaisesti voi antaa anteeksi?

Itselläni tuli raja vastaan ja lopputuloksena -> en vain yksinkertaisesti voi antaa anteeksi sillä omasta mielestäni ja omien arvojen ja ajatusmaailmani mukaisesti on sellaisia tekoja jotka ovat anteeksi antamattomia. Ainakin vielä tässä vaiheessa.

Mielipiteitä?

[t.touhula]

Kylläpä hyvinkin. Tärkeämpää, että niissä tilanteissa antaa itselleen anteeksi sen vihan ja ahdistuksen, jota kokee teon tekijää kohtaan. Viha myrkyttää niin mieltä kuin kehoakin. Eikä se ole hyväksi ihmiselle.

On hyvä kyetä elämään omien päätöstensä pohjalta. Oikeus suuttumukseen on jokaisella. Kannattaa kuitenkin miettiä, pystyykö elämään vihasta kumpuavan henkisen pahan olon kanssa koko loppuelämäänsä.

Armeliaisuutta omaa minää kohtaan suosittelen.
Jonain päivänä pettymys, suuttumus ja viha on lauhtunut. Ja silloin ihminen on VAPAA.

[Lilli]

Joitakin tekoja on hyvin vaikea antaa anteeksi ja vielä vaikeampi, jos toinen ei myönnä mitään väärää tehneensä. Tai jos pyytää anteeksi, niin heti seuraavassa käänteessä tekee kaiken uudestaan. Viha ja suuttumus ovat mielestäni tervettä tiettyyn rajaan asti. Näitä tunteita ei vain ole syytä ruokkia vaan pitää niitä vain sellaisena kärttyenergiana, jolla päästään irti vahinkoa aiheuttavasta ihmisestä niin henkisesti kuin fyysisestikin. On se eri asia vihata niin vimmatusti vaikkapa muutama kuukausi kuin vaalia katkeruutta vuosikymmenestä toiseen.

[Eklektikko]

Ehkä tämän asian suhteen kaikki riippuu siitä, mitä kukin anteeksiannolla tarkoittaa.

Kovin usein kun näyttää olevan ihmisillä se valitettava käsitys että: anteeksianto = teon hyväksyminen. Tällöin voi hyvinkin tulla raja vastaan.

Minulle asia taas on näin: anteeksianto = irti päästäminen omasta katkeruudesta ja vihasta tapahtuneen suhteen, josta tekijän ei välttämättä tarvitse edes ikinä saada tietää. Tällöin ei tule koskaan mitään rajaa vastaan, koska kyseessä on minun sisäinen toipumisprosessini, ei mitään mikä tarkoittaisi minulle tehdyn teon hyväksymistä niin sitten tippaakaan.

Joskus se tekijä voi olla jo kuollutkin vanhoissa asioissa, joten asian kertomisen tekijälle asettaminen edellytykseksi sille että voisi antaa anteeksi haittaa vain omaa itseä. Ja jos asetan tekijän myönnön siitä että teki väärin anteeksiannon edellytykseksi, niin sillä teen vain vahinkoa itselleni - pakotan itseni pysymään sisäisesti vihassa ja katkeruudessa kunnes se toinen myöntää tehneensä väärin. Voi olla että hänen maailmankuvansa on niin erilainen, että HÄNEN maailmassaan hän ei tehnyt mitään väärin (eli maailmankuva voi olla sairas tai vääristynyt - se on silti sille ihmiselle ainoa maailmankuva mitä hänellä on).

Toinen tällainen hankala käsite on ymmärtäminen. Monille ymmärtää=hyväksyä. Huono ajatus, sillä ihmisen on täysin mahdollista ymmärtää sellaisiakin asioita, joita hän ei missään tapauksessa hyväksy.

[Avicii]

Minulla taas ei ole kyse ymmärtämisesti sillä sillä saralla kaikki on ok, ymmärrän hyvin mutta en kertakaikkiaan voi antaa niin katalaa ja alhaista juttua anteeksi enkä myöskään hyväksy tekoja.
Tiedän että epätoivoinen ihminen tekee epätoivoisia tekoja ja on niitä jotka ovat omalta osaltaan viattomia ns mutta sitten on niitä jotka tietoisesti aiheuttaa toisille kipuja ja tuskaa vaan koska nauttii siitä tai haluaa kenties kostaa tmv.
(Voi olla että tässä Lillin sanojen mukaan vihaan vimmatusti jonkun aikaa).

Mitä mieltä olette kostamisesta? Voiko ihminen vasta koston jälkeen olla vapaa?

[Eklektikko]

Mutta jos se anteeksiantaminen on vain sitä että päästät irti omista negatiivisista tunteista, niin  miksi se olisi mahdotonta? Sehän EI tarkoita hyväksymistä, eikä tekijän tarvitse edes koskaan saada  tietää asiasta. (Ja se olisi ehkä aivan turhaakin, jos kyseessä on henkilö joka tykkää olla toisille ilkeä)

Tietysti on niin, että ensin ne omat vihan ja katkeruuden tunteet täytyy käydä läpi ja päästellä pois systeemistä, anteeksianto (siis minun määritelmäni mukainen sisäinen prosessi) ei tietenkään ole mahdollinen ennen kuin se on tehty. Ehkäpä tuntemuksesi nyt osoittavat vain, että prosessi on vielä kesken?

Joskus se voi kestää vuosiakin, tai voi tuntua että nyt on annettu anteeksi, mutta sitten tunteet tulevat takaisin eli homman joutuu tekemään useita kertoja. Mutta anteeksianto on SINUA varten, sinun hyväksesi, ei ollenkaan sille tekijälle.

[Avicii]

Tässä kävi juuri näin. Kuvittelin että olin antanut anteeksi (ja teinkin sen sydämestä) ja kaikki oli hyvin, ymmärsin kuinka vaikea ja paska elämä meillä kaikilla on ollut mutta sitten nousi taas raja vastaan yhden ihmisen kautta ja taas ollaan lähtöruudussa.
En tiedä olenko niin katkera mutta äärettömän surullinen ja surun jälkeen nousee viha, luonnollisesti ja armoton kostamisen halu. Kylmän viileästi..

[Eklektikko]

Kaikki ottaa aikansa eikä prosessia voi pakottaa, ehkä tämä on vain juttu jonka kanssa pitää vielä työskennellä.

Yksi vinkki kuitenkin: Vihaiset sanoista muodostuneet ajatusketjut lisäävät vihaa, eivät pura sitä pois systeemistä! Niitä ei siis kannata harrastaa, paitsi ehkä yhden ainoan kerran niin että kirjaa paperille kaiken mitä päässä liikkuu. Vihan saa purettua parhaiten ei-verbaalisella raivoamisella, siis sanatonta huutoa ja mahdollisesti myös itkupotkuraivareita.

Niinpä vihaisia asiasisältöisiä ajatuksia kannattaa välttää jos haluaa vihasta eroon, ainakin sitten kun on sen yhden kerran käynyt läpi mikä kaikki tilanteessa suututtaa. Eikä se tarkoita mitään tukahduttamista jos estää itseään samoja vanhoja suututtavia asioita päästään pyörittämästä. Jos ne on kerran kirjattu vaikka paperille (jonka voisi sitten esim. symbolisesti polttaa tms.), eikä niistä ole itse käsittelyprosessille mitään apua, niistä kannattaa päästää kokonaan irti.

(Nämäkin tekstisi tässä ketjussa sisälsivät vihan tunnetta lisääviä lauseita.)

[Avicii]

On aikoja jolloin tajuan kuinka lapsellista tämä on mutta ei voi mitään, se mikä nousee niin se nousee ja sen kanssa sitten tehdään töitä. Kestää sen ajan jonka sitten pitää 

[skipidoway]

Minä en kannattaisi ainakaan kostamista. Siitä voi lähteä joko koston kierre, enkä usko että sinulle edes tulisi oikeasti parempi olo kostamisesta. Silloinhan sinä vaan vajoaisit samalle tasolle.

[Anno]

Kostamiseen en lähtisi. Sillä tekee hallaa vain itselleen.

Ymmärrän kuitenkin sen armottoman ketutuksen, mikä jonkun teoista voi johtua... Olen itse nyt sellaisessa tilanteessa, että olen joutunut kuulemaan minusta sanottuja aivan kamalia sanoja niin että puhuja ei tiennyt minun kuulevan. Eli virallisesti hän ei ole puhunut minulle mitään. Virallisesti en "tiedä" hänen sanoistaan. Mutta kun tiedän. Kuulin, kun en voinut olla kuulematta.

Ne aivan kamalat sanat ovat kaiken lisäksi täyttä kakkaa. Sanoja näkee minut mm. alempana olevana vähäpätöisenä ihmisenä, joka ei ymmärrä maailmasta yhtään mitään. Ei ymmärrä yhtään mitään... Minä, joka olen pyhittänyt elämäni maailman ja elämän ymmärtämiselle, en tiedä siitä yhtikäs mitään...  Ketuttaa edelleen aivan armottomasti. En voi mennä sanojan juttusille, koska hän alkaisi huutamaan kuin palosireeni ja minulla ei ole sellaista "taistelukokemusta", mitä hänen kohtaamiseen tarvittaisiin. Hän kun ei osaa kohdata tasavertaisena ja yhteisymmärrystä tavoitellen. Hänen totuus on totuus ja piste. Hän on aina oikeassa ja hän kaikessa viisaudessaan kykenee kertomaan miten kunkin kuuluisi elää ja olla. Minun pitäisi muuttua takaisin nöyräksi hiirulaiseksi, jotta rauha palautuisi, mutta kun en vain kerta kaikkiaan enää kykene siihen. Enkä todellakaan tule edes yrittämään. 

MUTTA minun tehtäväni tässä sopassa on valita sielun näkökulma. Mieleni on joo todella **ttuuntunut asiasta, mutta minun ei tarvitsisi olla. Jos vain näkisin asian jatkuvasti sieluni näkökulmasta. Sitä näkökulman muuttamista olen opetellut tässä muutaman vuoden aikana. Tämä haaste on ikäänkuin tulikaste: pystynkö kulkemaan tällä pallolla sielunani vai enkö pysty. Minä saan päättää. (Ja olen ollut vähän öööh... kahden vaiheilla.  )

Jos nyt lähtisin kostamaan, mikä ei ole käynyt edes mielessä, tekisin hallaa omalle itselleni. Valuisin taaksepäin, menisin "mustempaan" olotilaan. Antaisin tälle sanojalle, joka mielestäni on vähän eksynyt kurssista..., vallan vetää minut pimeyteen. Hän on jo nyt saanut minun menemään epätasapainoon. Minun ei olisi tarvinnut mennä, mutta kun menin. Mun moka.

Koko tilanne (tähän liittyy paljon muuta, jossa olen joutunut tahtomattani keskelle taisteluareenaa olosuhteiden pakosta) on epäreilu. Niin epäreilu, että tekisi mieli raivota. Jos raivoaisin ulospäin, asiat menisivät vielä enemmän solmuun. Siispä raivoan sisällepäin, mikä taas väsyttää ja kuluttaa ihan mahdottomasti. Olen opetellut antamaan anteeksi aikaisemmin eri asioita, mutta nyt en pysty tässä vaiheessa edes yrittämään. Ikään kuin tarvitsisin tätä vihaa suojaamaan uusilta hyökkäyksiltä.

Ehkä vaihdan kokonaan maisemaa. Silloin voisin rauhassa antaa anteeksi, itseni vuoksi. Mutta toisaalta mietin, että pakenenko tilannetta jos nyt lähden. Tämähän on loistava oppimismahdollisuus...

Joka tapauksessa: anteeksiantaminen syntyy ihan itsestään, kun ymmärtää asian kokonaisuudessaan. Se on hassu juttu. Tai ainakin minulla se toimii näin. Jos en ymmärrä asioiden kaikkia taustoja, en kykene kokemaan anteeksiantoa. Ymmärrys ei tarkoita hyväksymistä, kuten Eklektikko sanoi. Kun ymmärtää sydämessään koko kuvan, asioiden taustat ja seuraukset, astuu johonkin sellaiseen mieltä avarampaan tilaan, jossa anteeksianto on itsestäänselvyys. Vaikea kuvailla...
Olin itseasiassa jo antanut edelliset loukkaukset anteeksi (mielessäni) tälle sanojalle, mutta sitten tuli nämä uudet "paljastukset", mitkä kaatoivat koko kattilan reisille. Sanoja näytti oikean karvansa. Näytti niin pimeän puolen itsestään, etten olisi ikinä voinut kuvitella sellaista näkeväni. Huh. Niin, ja virallisesti en edelleenkään mukamas tiedä. Mutta kun tiedän. Jostain syystä totuus paljastuu minulle, halusin sitä tai en. Tässä asiassa olisin ehkä mieluummin pysynyt pimennossa.   

[Minna]

Itsestäni tuntuu, että yhtä näytelmäähän tämä on ollut: minut pistetään hankaliin tilanteisiin, jotta saan harjoitella tarpeellisia asioita, kuten anteeksiantamista.

Esim. exäni, jota vihasin monestakin syystä, paljastui omaksi isäkseni aikaisemmasta elämästäni, joka oli lähtenyt omasta tahdostaan mukaan antamaan tarvitsemani kokemukset. Aika mieletöntä, että tämä sielu rakastaa minua niin paljon, että tuli toteuttamaan vaikean roolin aiheuttaen minulle kärsimystä tekemisillään ja tekemättä jättämisillään, saaden osakseen vihaa. Lisättäköön vielä, että ex ei juuri ymmärrä henkisyydestä, mutta on pohjimmiltaan hyvä ihminen, ja silti sai toteutettua tarvittavat oppiläksyt. Hyvin oli homma suunniteltu!

Kun katson nyt häntä uusin silmin, on yhä ristiriitaisia tunteita, mutta on samalla paljon helpompaa antaa anteeksi, kun ymmärtää, että se inhoamasi henkilö saattaa sittenkin olla rakas sielu. Sen verran asia on vaikea minulle yhä, etten ollut ilahtunut siitä tiedosta, että saan vielä jatkossakin kehittyä hänen kanssaan yhdessä. Töitä siis riittää itseni kanssa.

[Suomityttö]

Mielenkiintoista Senisa!
Minulla on taas menossa vaihe, missä anteeksiantaminen on kovasti työn alla. Nyt se tuntuu ilolta, ei raskaalta.

Mieltäni on kovasti askarruttaneet nuo kumppanit, jotka eivät ymmärrä tai halua tietää henkisyydestä. Niitä tuntuu olevan paljon henkisillä ihmisillä. Naiset varsinkin valittavat miehistään. Mutta toisaalta ihmisillä on elämiä, joissa he ottavat lomaa henkisyydestä. Koko elämä saattaa mennä tällaisena "välivuotena". Siihen kai sitten on tyydyttävä, vaikka tuntuu että se hidastaa omaa kehitystä.

[Eklektikko]

Mieltäni on kovasti askarruttaneet nuo kumppanit, jotka eivät ymmärrä tai halua tietää henkisyydestä. Niitä tuntuu olevan paljon henkisillä ihmisillä. Naiset varsinkin valittavat miehistään. Mutta toisaalta ihmisillä on elämiä, joissa he ottavat lomaa henkisyydestä. Koko elämä saattaa mennä tällaisena "välivuotena". Siihen kai sitten on tyydyttävä, vaikka tuntuu että se hidastaa omaa kehitystä.

Kyseessä voi myös olla itselle tilattu oppimiskokemus jonka sisältö voisi olla esimerkiksi:

"Tee mitä tykkäät äläkä piittaa pätkääkään siitä mitä kumppani ajattelee, koska eihän sinun henkisyytesi häntä koske tai kuulu hänelle millään tavoin."

tai vaikkapa tällainen oppimiskokemus:

"Opettele rakastamaan itseäsi terveellä tavalla, jolloin pystyt lähtemään suhteesta joka ei ole sinulle hyväksi tai estää kehitystäsi."

Itse sovellan molempia: Minun henkilökohtainen maailmankatsomukseni ei siipalle kuulu pätkääkään ja jos siitä kuuluu mitään nillitystä siipan taholta, se suhde loppuu sitten siihen saman tien.

[Avicii]

Jokainen meistä elää omaa henksiyyttään todeksi, naiset kenties avoimemmin kun miehet.
Miehet eivät niin kovin helposti paljasta mihin he uskovat ja miten he elää omassa sisäisyydessään.
Minulle riittää sellainen ihminen joka ymmärtää mistä puhun ja nyt on onneksi sellainen lähipiirissä. Kovasti sitä haluaa jakaa kaiken sen mihin uskoo kumppanin kanssa mutta ehkä tuo kumppani hieman tasapainottaa, riippuen hieman millainen on luonteeltaan.
Ja totesin minäkin että ei kaikkea tarvitse paljastaa koko tuubin täydeltä ja heti, silloin voi tulla näitä jotka jyrkästi vastustavat kaiken mihin uskot ja olet kokenut. Pikkuhiljaa olen tietyissä pisteissä kertonut mutta jotkut asiat pysyvät vain minulla, en koe että tarvitsen enää niin kovin avoimesti kaikke höpötellä