seuraava »

[Eklektikko]

Voi olla eri mieltä asioista ilman että ihmiset riitelevät tai toisiinsa ärsyyntyvät, siten minä nämä koen. Olen joskus melkein sokea sille kuka kirjoitti, kun keskityn siihen mitä kirjoitettiin, miten sitä voisi olla neutraalimpi enää enempää?

Minä nimenomaan olen perusluonteeltani synnynnäisesti millimetrintarkka enkä voi sille mitään, se on synnynnäistä. Se että mikään ei tunnu missään enää ei ole mitään erityistä vahvuutta, vaan johtuu siitä että olen itse noudattanut aloittamani Apua Ahdistukseen -ketjun ohjeita jo vuosikymmenen verran. Kuka tahansa voi tehdä saman työn itsensä kanssa, ei siinä ole vahvuudesta edes kyse, vain harjoituksesta. Minua hämmästyttää enemmän se, että ihmisiä näyttää ärsyttävän/v***ttavan se että harjoittelemalla voi päästä tunnemyrskyistä irti sen sijaan että he innostuisivat itse vähentämään itse aiheutettua pahaa oloaan.   Onko se oikeasti kivaa pahoittaa mielensä?  

Moden huomautus: Ketju on jaettu "Amma -kritiikkiä" -ketjusta ja siksi tällainen aloitus.

[Ave^^]

Itse olen työskennellyt (ja vieläkin jatkuu kyllä) suuremmista ahdistuksista eroon, mutta taas tuollaiseen tavalliseen mielensä pahoittamiseen suhtaudun aika arkisesti, että se kuuluu elämään. Jotenkin, enpä oikeastaan edes tiedä miksi, ehkä koska se vain on minua ja sellainen kuin olen, niin en haluakaan ihan kaikkea neutralisoida. Jos joku rupeaa hankaloittamaan elämää, sitten sen kanssa yritän tehdä töitä. Ehkä se neutraaliuden taso missä tuntee olonsa tasapainoiseksi on jokaiselle omanlaisensa. Sitten kun kohtaa jonkun joka on merkittävästi erilainen, syntyy niitä väärin tulkitsemisia, ajatellaan että toinen on tunnekylmä ja toinen taas ajattelee että toinen on tunteidensa vietävissä oleva jne.

[Eklektikko]

Sitä oman elämän hankaloittamista mielensäpahoittamisella minä tarkoitankin: Ne ahdistuksesta vapautumisen keinot tekevät täysin immuuniksi ilkeille sanoille tms. ja sen luulisi kiinnostavan kaikkia, paitsi ehkä niitä jotka tykkäävät ensin ahdistua ja sitten syyttää siitä toisia marttyria leikkien. (Ja tällä en nyt viittaa yhtään keneenkään, kunhan pohdin syitä sille että ei halua tulla immuuniksi ilkeilylle.)

Eikä tämä tietenkään tarkoita sitä, että pitäisi hyväksyä ilkeily sen vuoksi että sille voi tulla immuuniksi: Suojataanhan lapsiakin asioilta, joita he eivät vielä ole kypsiä kohtaamaan, eikä kukaan ole ilkeilylle immuuni syntyessään vaan se tulee harjoituksen kautta, itse löysin olennaisen tiedon ja aloin harjoitella vasta 35-vuotiaana. Siksi minä puutun aina nettikiusaamiseen kun näen sitä, olipa se sitten nimittelyä tai jotain muuta vastaavaa. Muistan kyllä elävästi ne ajat kun ilkeydet vielä sattuivat ja koska se tapahtui oman masennuksesta ja ahdistuksesta toipumisen alkuvaiheessa mielenterveysaiheisella huonosti moderoidulla palstalla, niin siellä saivat sitten aika monetkin niskaansa tavaraa joka oli ihan käsittämätöntä ja hyvin suorasanaista. Siihen verrattuna täällä ollaan pahimmillaankin tosi kivoja ja kohteliaita.  Ehkä se johtuu foorumin aihepiiristä.

Sitten on hyvä joskus pahoittaa mielensä jostain mitä maailmassa tapahtuu, jotta kokisi olevansa motivoitu vaikuttamaan asioihin esim. lähtemällä mielenosoitukseen tms. Mutta silloin ei taidakaan olla kyse samanlaisesta mielenpahoituksesta kuin toisten sanomisista mielen pahoittaminen, joka taas on jotain mikä koskee yhtä ihmistä. Ja se mielensäpahoitus on myös jotenkin erilaista, kun se tapahtuu toisten puolesta. Mutta silloinkin voisi vähän säätää niitä ajatuksia, jos vaikka menettää viikoksi yöunensa sen vuoksi mitä tapahtuu toisella puolella maailmaa, näitä on joskus kuultu. Sekin ahdistukseen käytetty energia olisi paremmin käytetty maailman muuttamiseen osallistumisella.

[body electric]

Hei vaan kaikki ihanat ihmiset !

Vahingossa putosin tähän viestiketjuun kun laitoin esiin kaikki viestit mitä on tullu viime käymiseni jälkeen.

Väittelyä voi aina jatkaa mutta kaikkien kannattaa muistaa tää ( tosin useimmat tajuaa vasta sitten kun tilanne on tosi ):

Sitten kun todellisessa elämässä netin ulkopuolella tulee/tapahtuu jotain todella stressaavaa, järkyttävää etc - tai tulee jatkuva krooninen sairaus joka on vieläpä kivulias, ei tartte olla ku jatkuvat ruuan sulatusvaivat;
tai jos vaikka koko tietokone hajoaa simahtaen; ja vielä pahempia -

niin tällaset eipäs-juupas väittelyt on täysin yhdentekeviä, ne puhaltuu pois mielestä niinku höyhen jonka puhaltaa kämmeneltään.

[Anno]

Eklektikon pyytämään vastaukssen siitä muuttumisasiasta (mitä voisin tehdä toisin, että lakkaisin ärsyttämästä?) voisin kertoa esimerkin henk koht elämästäni: Et yhtään mitään. Jos sietämiskuppi on niin nurin, että mikään ei siellä pysy, on liian myöhäistä.  Minulla oli työkaveri joka noh... ärsytti. Oltiin aivan eri aaltopituudella ja hänellä oli lisäksi tapana sivaltaa sanoilla toooosi ilkeästi ja täysin yllättäen. Hän oli ulospäin ylipositiivinen (tai yritti hampaat irvessä olla), mutta sisus oli niin synkkä etten ole montaa sellaista tavannut. Olenko yhtäkään. Vuoden verran oltiin samassa työpaikassa ja koitin kovasti olla ärsyyyntymättä ja käyttäydyin asiallisesti vaikka kauna sisälläni kasvoi päivä päivältä. Muut työyhteisössä olivat myös ymmällään tämän tyypin käytöksestä, eli syynä ei ollut vain minun henk koht asennoituminen tai asennevamma.

Jossain vaiheessa sietämiskuppini meni nurin totaalisesti. En edes oman tasapainoni vuoksi halunnut enää ymmärtää tätä ihmistä, enkä varsinkaan nähdä hänessä mitään hyvää. En halunnut antaa anteeksi edes oman itseni vuoksi, koska se olisi vaatinut ymmärtämistä ja sitä minulta ei herunut enää tipan tippaa. Hän oli täysi peeaska ja se oli fakta ja sillä selvä. Olin aivan liian kaukana sietämisrajan tuolla puolen.  Hartain toiveeni oli, että hän löytäisi paikkansa maailmasta (jostain muualta kuin työyhteisöstämme...) ja kaikkien onneksi näin lopulta tapahtui. Nyt siedän häntä taas, koska emme ole enää missään tekemisissä toistemme kanssa. 

Joskus asiat vain ovat liian pitkällä, jotta sopu syntyisi tai sietäminen palaisi. Enkä tarkoita että vertaisin sinua tai käyttäytymistäsi tähän ex-kolleegaan. Toin vain esille yhden omakohtaisen esimerkin, miten mieli voi käyttäytyä kun sietämiskyky ylittyy.  Paluuta sietämiseen ei enää ole, koska ei ole halua hyväksymiseen.

Ja koska en pääse Yep:n pään sisälle, en voi puhua hänen puolestaan. Mutta tässä siis yksi esimerkki siitä miten asia saattaisi olla.  Sietämiskuppi nurin ja motivaatio kupin nostamiseen nolla. Ja se on ihan ok. Ei sitä tarvi nostaa, jos ei halua. Jos siis se kuppi olisi kaatunut... Sitähän emme voi tietää. Kunhan vain spekuloin... 

[Yep]

Hei Anno,
tervetuloa foorumille. Kirjoitusten määrästä päätellen olet uusi. Sinulla on mielenkiintoisia ajatuksia ja kyky tuoda ne esiin.

Et pääse pääni sisään - lucky you! 
On siellä aikamoinen sekametelisoppa.

Kuvailit hyvin tilaa, josta käytetään myös nimitystä nurkkaan ajetun syndrooma. Liitän sen omalla kohdallani haluun ymmärtää, miellyttää ja suvaita. Yhdistettynä pakkokiltteyteen. Kestän, kestän ja kestän - yleisen edun nimissä. Ja sitten PAM! Kuppi menee nurin ihan huolella.

Keskustelufoorumeilla onneksi pääsee pois, työpaikalla ja suvussa se on vaikeampaa. En koe olevani täällä nurkaan ajettu. Tuli vain tekstistäsi mieleen.

Mutta olet kyllä oikeassa. Eipä juuri mitään ole tehtävissä. Minulta puuttuu totaalisesti halu siihen.

[Anno]

Yep: Ai onko sille nimikin olemassa?  Joo, siedin ja venyin, ymmärsin ja singuin, kunnes katkesi kuminauha.  Minulla on myös "liian kiltin ihmisen" piirteitä. Ja nimen omaan olen luonnostaan me-henkinen. Yleinen etu ennen omaa etua. Ja sitten kun tulee vastaan "oma etu edellä" kulkeva, en vain kertakaikkiaan käsitä sitä itsekkyyttä. Mutta ei se tavallaan haittaa, kuin vasta sitten kun se todella alkaa risoa. Kun se haittaa yhteisöä. Yhteisön etua ja yhteisön harmoniaa.

Tämä on ollut kyllä todella hyvä keskusteluketju. Olen saanut paljon ajateltavaa. Tämä on myös vahvistanut työstöä kaipaavia juttujani, kuten juuri äsken pintaan kilahtanut "liika ymmärtäminen", eli joustaminen yhteisön edun nimissä ja sen vuoksi oman jaksamisen väheneminen. Löysin juuri itseni - jälleen kerran - yhteisön tukipilarina, mitä toiset eivät joko huomaa tai pitävät itsestäänselvyytenä. Ei sen ole edes väliä, että huomaako vai ei, mutta tämä on aika paha: Ihan uskomatonta... minä olen ainut tällä hetkellä tässä yhteistyökuviossa, joka puhaltaa yhteiseen hiileen tai paremminkin yhteisen hiilen raunioihin. Aiemmin oli hyvä ja toimiva yhteisö, sitten tuli iso räjähdys, jossa en ole ollut osallisena muuta kuin seuraamassa ja ihmettelemässä sivusta. Nyt työt tehdään tiukasti omalla tontilla ja osa tekee nekin vähän niin ja näin. Se, mitä ennen tehtiin yhteisön hyväksi, on loppunut täysin. Yhteisöä ei enää ole. On vain kyräileviä ja kaunaa kantavia yksilöitä. Minä (hullu minä) koitan parsia kasaan palasia, jotta homma toimisi. Teen edelleen oman osuuden ja sen lisäksi osan toisten osuudesta, jota he eivät enää tee yhteisön hyväksi. Ja minkä vuoksi minä liimaan ja paikkaan? Yhteisön, jota ei enää ole, eikä todennäköisesti enää tule. Tämä on niin surullista. Ei ihme, että on ollut vähän veto pois ja elämänilo hukassa. 
Mun täytyy lähteä täältä, tästä "yhteisöstä". Tuli vähän nurkkaan ajettu olo... 

Mutta siis: eläköön sivuraiteet ja kiitos keskusteluun osallistuneille ja palautetta antaneille!  Ootte ihania!

Ja joo, olen suht uusi. 

[Eklektikko]

Kiitos taas Anno viisaista ajatuksista kupin täyttymisen suhteen. Noinhan se joskus on. Olen joskus kokenut tuollaista, mutta vain ja ainoastaan kasvokkain. Ruumiinkieleen liittyviä asioita pitkään harrastaneena olen kipeän tietoinen siitä, että sanat ovat 10% kommunikaation potentiaalista (ruumiinkieli 70%, äänensävy ja modulaatio jne. 20%). Tästä syystä en koskaan luule tietäväni kenestäkään keskustelupalstalla mitään muuta kuin tekstisisällön ja sen vuoksi ei oikein kykene se kuppikaan täyttymään keskustelupalstalla yhtään millään. Sen vuoksi jaksan jatkaa keskustelua vaikka kuinka pitkään kenen kanssa tahansa ja sekin sitten ilmeisesti ärsyttää ja tuntuu jankkaamiselta tai jyräämiseltä tai jotain.

Minusta ihmisten pitäisi muistuttaa itseään keskustelupalstoilla jatkuvasti tästä 10/70/20 jaosta. Tämä sen vuoksi, että netti on ollut olemassa niin vähän aikaa, että ei meitä ole kehityshistoriallisesti ohjelmoitu kommunikoimaan kunnolla vain sillä sanojen merkityssisällöllä ja tästä syystä tulee projisoitua toisten teksteihin vaikka mitä kompensoimaan sitä 90% joka jää puuttumaan verrattuna kasvokkain kommunikaatioon. Hymiötkään eivät auta asiaa, vaikka niitä kuinka paljon käyttäisi ja jos niitä käyttää tosi paljon, teksti muuttuu vaikealukuiseksi. (Siksi en käytä juuri lainkaan ja sekin varmaan saa minut vaikuttamaan tunnekylmältä.)

Ave kuvaili tosi hyvin (kiitos!) sitä miksi ärsytän, kun tulee vauhdilla täsmällinen ja perusteltu vastaus nopeasti. Siihen auttaisi paljonkin se, jos alkaisin vetää jotain tosi vahvoja rauhoittavia kasakaupalla, jolloin hidastuisin, muttuisin epätarkemmaksi ja ärsyttävän hyvä muistinikin (jolle en anteeksi nyt vaan voi mitään - en minä tahallaan muistele mitä palstalla on aiemmin tapahtunut, se tavara nyt vain on muistissa joka sitä tarjoaa aina kun se liittyy asiaan ja tarjoaa sitä ihan pyytämättä) heikkenisi. Tajusin tämän eilen ja se oli aika vapauttavaa; jos ainoa keino jolla lakkaan ärsyttämästä vaatisi synnynnäisten ominaisuuksien muuttamista keinotekoisesti, niin sitten ei voi muuta kuin olla vain ärsyttävä. Valitukset asiasta luojalle joka minut tällaiseksi loi.  

[Yep]

Yep: Ai onko sille nimikin olemassa?  Joo, siedin ja venyin, ymmärsin ja singuin, kunnes katkesi kuminauha.  Minulla on myös "liian kiltin ihmisen" piirteitä. Ja nimen omaan olen luonnostaan me-henkinen. Yleinen etu ennen omaa etua. Ja sitten kun tulee vastaan "oma etu edellä" kulkeva, en vain kertakaikkiaan käsitä sitä itsekkyyttä. Mutta ei se tavallaan haittaa, kuin vasta sitten kun se todella alkaa risoa. Kun se haittaa yhteisöä. Yhteisön etua ja yhteisön harmoniaa.

Tämä on ollut kyllä todella hyvä keskusteluketju. Olen saanut paljon ajateltavaa. Tämä on myös vahvistanut työstöä kaipaavia juttujani, kuten juuri äsken pintaan kilahtanut "liika ymmärtäminen", eli joustaminen yhteisön edun nimissä ja sen vuoksi oman jaksamisen väheneminen. Löysin juuri itseni - jälleen kerran - yhteisön tukipilarina, mitä toiset eivät joko huomaa tai pitävät itsestäänselvyytenä. Ei sen ole edes väliä, että huomaako vai ei, mutta tämä on aika paha: Ihan uskomatonta... minä olen ainut tällä hetkellä tässä yhteistyökuviossa, joka puhaltaa yhteiseen hiileen tai paremminkin yhteisen hiilen raunioihin. Aiemmin oli hyvä ja toimiva yhteisö, sitten tuli iso räjähdys, jossa en ole ollut osallisena muuta kuin seuraamassa ja ihmettelemässä sivusta. Nyt työt tehdään tiukasti omalla tontilla ja osa tekee nekin vähän niin ja näin. Se, mitä ennen tehtiin yhteisön hyväksi, on loppunut täysin. Yhteisöä ei enää ole. On vain kyräileviä ja kaunaa kantavia yksilöitä. Minä (hullu minä) koitan parsia kasaan palasia, jotta homma toimisi. Teen edelleen oman osuuden ja sen lisäksi osan toisten osuudesta, jota he eivät enää tee yhteisön hyväksi. Ja minkä vuoksi minä liimaan ja paikkaan? Yhteisön, jota ei enää ole, eikä todennäköisesti enää tule. Tämä on niin surullista. Ei ihme, että on ollut vähän veto pois ja elämänilo hukassa. 
Mun täytyy lähteä täältä, tästä "yhteisöstä". Tuli vähän nurkkaan ajettu olo... 

Mutta siis: eläköön sivuraiteet ja kiitos keskusteluun osallistuneille ja palautetta antaneille!  Ootte ihania!

Ja joo, olen suht uusi. 

Tämä ei kuulu Amma-aiheeseen, mutta jatketaan silti. Ellei modet katkaise Annon luvalla omaksi ketjukseen.

Juu, tuon nimen kuulin erään voimakkaan räjähdyksen seurauksena. Selitys upposi minuun silloin täydestä. Juuri noin olin kokenut.

Tuota kriiseilyä taitaa olla nyt liikkeellä.  Meilläkin ennen niin hyvä työyhteisö voi todella huonosti.
Työpaikallani on vahvoja ehkä hieman narsitisia piirteitä omaavia henkilöitä. Heitä on vaikea vaatia vastuuseen teoistaan, koska he pakenevat marttyyrin viittaan. HE ovat kiusattuja, ja lopulta toteavat vain, että minkäs luonnolleen mahtavat. Heidät on hyväksyttävä Luojan luomina. Muita ei.
Työterveyshuolto on kuormitettu, mutta voimaton. Jos ihminen ei ota vastuuta käytöksestään, ei mikään instanssi voi käskeä heitä korjaamaan käytöstään. No, edestään löytävät aikanaan.
Olen toiminut samoin kuin Anno. Yrittänyt venyä, paikata, ja toimia itse asiallisesti. Meitä on siellä muutama, joiden kupin kaatumista odotan kauhun sekaisin tuntein.

Välillä tulee mieleen "lopun ajat". Joku iso muutos on tultava.
Tästähän pääsemme takaisin Ammaan  Rakkautta tälle planeetalle tarvitaan kaikin mahdollisin keinoin! 

[Anno]

Joo saa katkoa ja laittaa omaksi alueekseen!

Väsyneiden kuminauhojen vertaistuki   
One for all and others for themselves -yhteisöttömyyteen väsyneet
Me-hengen loppuminen (pliisu)
Sairas yhteisö (liian negatiivinen)
Yhteisöjen murentunut me-henki (aika jees)

(Nyt tarvittais Sidemanin otsikointikykyä...)

[Avicii]

No joo, kaiken voi analysoida ihan puhki niin että punainen lanka katoaa..
Olen ihan tavallinen ihminen ja tottakai jotkut ärsyttää mutta so what? Tuskin, vaikka kuinka tekisin töitä itseni kanssa että toi poistuisi kokonaan. Mutta en itse henk.kohtaisesti ahdistu tmv., toiset ovat luonteeltaan vain vittumaisia. Thats it. Ja oman vittumaisuuden sitten voi pukea hienoilla termeillä ja keksiä hyvä verukkeita siitä miksi en suostu muuttumaan tai tällainen vain olen. So it will be 

[Ave^^]

Niin, tässä aiheessahan on nämä ikuisuuskysymys-ääripäät, mistä tuskin koskaan pääsee mihinkään "oikeaan" lopputulokseen.

Että koska tuo ärsyyntymistään esille liikaa ja koska patoaa sitä liikaa vain sisälleen,
ja kuinka paljon "olen nyt vain tällainen"-lauseen nimissä voi tehdä vaikka mitä ja koska taas joustaa aivan liikaa.

Se perinteinen kultainen keskitie..  :

[Eklektikko]

Minusta 'olen nyt vain tällainen' lauseen nimissä voi tehdä kaikkia niitä asioita, joita tekee luonnostaan ilman vahvaa asiaan vaikuttavaa lääkitystä aivan tahtomattaan. Sitten jos kyse on jostain mikä on opittu tapa tai tottumus toimia, niin selitys ei oikein mene läpi.

Esimerkiksi ruma kielenkäyttö ja väkivallan käyttö sekä valtapelit ja manipulointi ovat opittuja asioita, samoin ne kognitiiviset vääristymät joista tein tuossa taannoin oman ketjunsa.

Minä en oikeasti voi mitään niin fyysiselle nopeudelle, hyvälle muistille kuin pikkutarkkuudellekaan ilman että annettaisiin sellaiset lääkitykset että kuola valuu leualle. Jotain vahvoja neurolepteja tai purkki rauhoittavia naamaan, niin vot, olisin varmaan heti vähemmän ärsyttävä.   Sellainenkin asia on tullut huomattua, että jos joutuu vaikka kävelemään omaa normivauhtiaan hitaammin vaikka jalkavaivaisen kaverin seurassa, se väsyttää paljon enemmän kuin vastaavan matkan käveleminen omaan tahtiin. Koko systeemi panee hanttiin niin pahasti että siihen kuluu ylimääräistä energiaa. Tästä voi varmaan saada kuka tahansa aika hyvän simulaation jossain ihmisruuhkatilanteessa, jossa ei voi kävellä omaa tahtiaan.

[Avicii]

Tulipa muuten mieleen että monilla on ihan perus käytöstavat ihan hukassa, joillekin se on ihan ylivoimainen juttu ja tämä jaksaa vielä hämmästyttää, että aikuista pitää kädestä pitäen opettaa miten tulee toimeen muiden kanssa tai miten kohdellaan toisia hyvin 

[Eklektikko]

Ne käytöstavatkin opitaan siellä kotona, eli käytöstavattomat aikuiset kasvattavat sitten  lisää käytöstavattomia lapsia - tai pikemminkin jättävät kasvattamatta. Kaverivanhemmuus ja kykenemättömyys opettaa lapselle pettymysten sietoa lienevät myös kuviossa mukana. Tokihan se ympäristö vaikuttaa ja murrosiässä kavereiden vaikutus vahvistuu, mutta se perustavantasoinen kohteliaisuus, ystävällisyys ja toisten ihmisten huomioon ottaminen opitaan ennen kuin se kavereiden ja muun ulkomaailman vaikutus tulee mukaan kuvioon.

(MInä tiedän ihmisen joka edelleen viisikymppisenä ahmii ruokansa vauhdilla, koska vanhemmat eivät puuttuneet kolmen lapsen keskinäiseen olemiseen millään tavoin, mikä tarkoitti ruokapöydässä sitä että nopeimmin syövä sai eniten niitä parhaan makuisia ruokia. Olenkin aina kannattanut pakollista teoriakurssi + kirjallinen koe + käytännön koe 'ajokorttia' lasten hankkimiseen... Sama henkilö joutui myös itse opettelemaan käytöstapoja ja ihmisten kanssa olemista aikusiällä - tajusi jo lapsena että nyt puuttuu jotain, mutta vasta vanhempana sen mitä puuttuu - koska vanhemmat eivät kasvattaneet millään tavoin ainuttakaan lapsistaan. )