seuraava »

[Avicii]

Mutta peilinä oleminen voi olla joskus ihan hauskaakin, ainakin minä yritän ottaa sen huumorilla kun eteeni osuu sellaisia ihmisiä jotka näkevät minussa jotain mitä en ole. Ja älkää rääkätkö itseänne henkisellä tiellä, jokainen meistä on aina hieman keskeneräinen ja harvoinhan me vedetään kaikki ihan tyylipuhtaasti. Sellainen kevyt ja salliva asenne on kaiketi sellainen sopiva tie 

[Ave^^]

Anno, itse olen ajatellut, että se jos toistuvasti ärsyyntyy toisissa jostain tietystä piirteestä, jos se nyt sitten on vaikka se omanarvontunto tai omahyväisyys (omahyväisyyshän tarkoittaa taas sitä että ei ole terveellä tavalla itsekäs, vaan kompensoi alemmuudentuntojaan tätä kautta, tätäkin siis varmasti ilmenee), että kyse on siitä ettei ole kokonaan hyväksynyt itsessään sitä itsekkyyttä. (Tavallaanhan voi ajatella, että meissä on sisällä olemassa kaikki piirteet kaikista ihmisistä, mutta päätämme toteuttaa niistä vain osaa.) Voi kokea olevansa terveellä tavalla itsekäs, mutta joku vanha joko jumittaa siinä yhä niin että paikka on herkkä (jossa ei ole mitään väärää, tämän korjaa aika, pitää antaa asioille aikaa korjaantua omalla painollaan) tai sitten ei kuitenkaan vielä hyväksy itsessään niitä ns. pimeämpiä ilmentymiä itsekkyydestä.

On inhimillistä, että on sellaisia kohtia mihin toiset pystyvät loukkaamaan ja mitkä ovat ei-niin-järkevällä tavalla herkkiä. Se kuuluu ihmisenä olemiseen ja kehitykseen, eikä kaikkea voi käsitellä nopeasti heti tässä nyt. Olet hyvällä tiellä kun pohdit asioita.

Lisäksi se, että kynnysmattoilija ja omahyväinen eivät lopulta ole kovinkaan kaukana toisistaan, vaan ovat itse asiassa yllättävän samanlaisia pohjimmiltaan, vain ilmenemistapa on erilainen. Jos esimerkiksi itse ajattelen hetkiä, jolloin käyttäytymistäni voi kutsua liialliseksi joustamiseksi, kun tunnustelen sitä hetkeä, ei voi sanoa että olisin ihanteellisen epäitsekäs tuolloin. On tässä vaikea pukea sanoiksi tätä miten, mutta nuo hetket ovat olleet elämässäni itsekkyyden suurimpia ilmentymiä. Koen, että noiden tilanteiden minä on sisimmältään yhtä raadollinen kuin omahyväisyyteen ongelmansa purkava verrokki. Pelottavampaa tässä vielä on se, että omahyväinen on selkeästi mulkku, mutta sisälleen kaiken patoava "hyväntekijä" on todellisesti epäluotettava ja vaarallinen.

[Eklektikko]

Kiitos Eklektikko, alitajuntasi työstämisestä ja vielä sen tuloksen kirjaamisesta tänne.   Ihan täyttä asiaa oli ja resonoi ilkeästi... Olen ollut kovasti sitä mieltä, että tämä "toisissa näkee omat piilotetut puolet" ei pidä taysin paikkaansa. Ainakaan omalla kohdallani. Olen vain yksinkertaisesti ärsyyntynyt itsekkyydestä ja ajattelemattomuudesta ja piste.

Tämä on jotain mikä on pohdituttanut kovasti vuosien varrella. On asioita joiden on syytäkin ärsyttää, jopa toimenpiteisiin saakka, esim väkivalta tms. Olen tullut sellaiseen tulokseen lopulta, että se ero näkyy siitä ärsyyntyykö vain teosta, vai ärsyyntyykö koko ihmiseen. Jos hyväksyy itsessään potentiaalin samaan asiaan niin silloin on helppoa ärsyyntyä vain teosta ilman, että koko ihminen muuttuu omassa mielessä ärsyttäväksi. Tällöin se yksittäinen teko ärsyttää, mutta ei kamalasti ja se menee ohikin helposti, mutta koko ihminen ei sen perusteella leimaannu omassa mielessä ärsyttäväksi, vaan kun ärsyttänyt teko meni ohi/keskusteltiin/taijotain niin sen jälkeen homma alkaa taas puhtaalta pöydältä. Toki silti voi haluta ihan itsesuojelullisista syistä välttää jonkun seuraa, vaikkapa juopon, tai peliongelmaisen tai narkomaanin joka varastaa addiktionsa vuoksi kaiken mitä irti lähtee, mutta ei ärsyyntymisen vuoksi vaan ihan vai tervejärkisenä itsen suojeluna.

Tämä potentiaalinkin käsite hämää, ihmiset herkästi kieltävät että heissä on potentiaali ihan mihin vaan - vaikka murhiin ja pedofiliaan - jos olosuhteet heidän elämässää olisivat vain olleet tietynlaiset ja heille olisi tapahtunut tiettyjä asioita. Sitä se potentiaali tarkoittaa; että jos olisi tapahtunut vaikka asiat A, B ja C, niin minustakin olisi voinut tulla murhaaja tai pedofiili. Se että hyväksyn tämän, auttaa minua hyväksymään ihmisen vaikka tuomitsisin hänen tekonsa kuinka ankarasti tahansa.

Kun olen vihdoin saanut tämän asian tyydyttävälle asteelle asti pohdittua, niin nykyään kun jonkun joku teko ärsyttää, niin huomaan jo ärsyyntyessäni tai ihan heti sen jälkeen ajattelevani hänelle hiljaa mielessäni 'siunausta.' Jokin osa minua - ehkä tiedostamaton, koska tuo rupesi tapahtumaan ihan itsestään ja yllätyin siitä ja myös siitä että  mieleni rupesi käyttämään minulle vierasta kristillisävytteistä termiä - kokee vahvasti sen miten samanlaisia ja samassa veneessä me kaikki olemme täällä fyysisellä tasolla tätä elämän peliä pelaamassa. Niin minä sitten siunailen mielessäni kurakenkien penkille nostajia ja ison repun bussissa naamalle tyrkkääviä.  

Tuo ihminen josta sinua ärsyttää ettei hän näe sinua sellaisena kuin tällä hetkellä olet: Halu että muut ymmärtäisivät on aika peri-inhimillinen, eritoten jos ihminen on itselle tärkeä - tämä oli ensimmäinen asia mitä tuli mieleen. Toinen on puhdas turhautuminen: Jos jollekulle selittää rautalangasta ja ratakiskosta jotain jonka pitäisi olla normijärjellä ymmärrettävissä, niin ihan varmana tulee turhautumista jos ei onnistu. Ja sitten voi olla että on vain vanhan olemassaolon tilan rippeitä, kuten itse pohdit.

Aina kun joku muu määrittelee meidät ulkopuolelta minkälaiseksi tahansa, he samalla kieltävät todellisen minämme ja kaikki muut potentiaalit kuin sen määritelmän. Se voi ärsyttää ihan semmoisenaan ja sen on syytäkin ärsyttää, siinä suojellaan nimenomaan omia terveitä rajoja! Kierkegaardia siteeraten: "Kun te määrittelette minut, te kiellätte minut." Tästä syystä puutun aina heti ja suorasanaisesti telepatiayrityksiin, niin tällä palstalla kuin netin ulkopuolisessakin elämässä.

Se mikä ilahdutti minua omassa toipumisessani oli vanha kunnon 80/20 sääntö: 80% työstä on tehty ensimmäisen 20% kuluessa koko toipumiseen kuluvasta ajasta ja se loput 20% vie sitten sen lopun 80% toipumisprosessiin kuluvasta ajasta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että olo helpottaa yllättävän nopeasti tasolle jolla elämänilo ja tasapaino palaa ja niitä loppuja hienosäätöjä voi sitten ihan rauhassa hioa vaikka koko loppuelämän. On aika tyypillistä että ne kipeimmät ja eniten elämää haittavat asiat tulevat käsittelyyn ensin, joten loppuja voikin hioa pikkuhiljaa. Tuli mieleen siitä että mainitsit tuon 80% viestissäsi - ehkä se on juuri tämä juttu.  

[Ave^^]

Tulipa näin mieleen yksi esimerkki millä tavalla omahyväinen ja aina joustava ovat samanlaisia: molemmat tulkitsevat kaiken ja ehkä liikaakin oman napansa kautta, etsivät kaikesta jotakin negatiivista kohdistuvaksi juuri omaan itseen. Tuossa siis ehkä jotakin siitä ytimestä mitä yritin ajaa takaa.


Mutta sitten toisaalta näissä jutuissa on aina myös se, että kaikkia ihmisiä ei aina vain pysty ymmärtämään tai ei vain pysty tulemaan toimeen, eikä siihen oikein mikään auta ja turha kuitenkaan itseään ruoskia siitäkään, että olisi nyt sitten jotenkin huono ihminen kun ei osaa ymmärtää. Omassa elämässäni onneksi olen pystynyt minimoimaan tällaisissa tilanteissa kanssakäymisen, enkä ole joutunut vuosiksi jäämään olemaan tekemisissä omien energioideni kanssa yhteensopimattomien ihmisten kanssa. Pitää sen verran olla armollinen itselleen, että jos tulee lukko vastaan, niin se tulee ja on ihan oikein lähteä pois. Lyhyen aikaa hommasta selviää kohtalaisen kivuttomasti, kun pistää sellaisen toisen kanssa yhteensopivan roolimaskin päällensä ja hoitaa vain pakolliset jutut. Antaa hänen elää omaa elämäänsä ja minä elän omaani.


muok. ja jos kyseessä on esim. jouruileva henkilö, aiheuttaa se aina sitä huonoa fiilistä kun saa tietää jostakin peestä mitä on levinnyt, mutta etukäteen en itse enää jaksa miettiä koko asiaa. En halua edes tietää. Vältän kertomasta henkilölle mitään henkilökohtaista, mutta muuten, tiedän itse jos olen ok ja reilu, ja jos juoruilija saa porukan käännettyä siitä huolimatta mua vastaan, niin en vain jaksa alkaa selvittelemään niitä sotkuja vaan lähden pois. Olkoon. Voishan sitä niinkin ajatella, että juoruilija ansaitsisi joskus saada naamallensa, jotta oppisi, mutta ei se vain ole minun asiani. Ei ihan totta ole minun tehtäväni pelastaa kaikkia ihmisiä ja yhteisöjä tässä maailmassa. Jääköön se tehtävä niille, jotka siihen jaksavat ryhtyä.

muok muok. Taitaapi olla tuossa sellainenkin, että jouskari kun olen, tulielementin ihmiset ovat aika suoraviivaisia toimissaan. En ruve antamaan itsestäni sellaisissa tilanteissa, joissa sitä ei arvosteta tai ansaita. Näkyy se jouskari enemmän tuossa kuin kala. Muut elementit sitten toimivat luontaisesti eri tavalla..

[Eklektikko]

Ave:
Minä en minimoi kanssakäymistä vaan pikemminkin käytän näitä ärsyttäviä asioita tekeviä (vain tekeviä - ihmiset eivät ole ärsyttäviä, vain ne teot!) ihmisiä tyyneyden harjoitteluun ja sen harjoitteluun etten omilla ajatuksillani heidän sanomisistaan tai tekemisistään aiheuttaisi itselleni niitä negatiivisia tunnetiloja. Sitähän sanotaan että vaikeat (miten sen sitten tulkitseekaan) ihmiset ovat meidän suurimpia opettajiamme ja että aina kun joku saa meidät negatiiviseen tunnetilaan, häntä pitäisi kiittää siitä että hän näytti meille taas yhden napin itsessämme, jota painamalla meistä saa automaattireaktion. Niitä automaattireaktioita ei saa ikinä itsestään pois, jos joku ei näitä nappeja painele. Samalla tavoin olen kiitollinen niille myös, joita ärsytän koska he opettavat minulle lisää myös siitä millaisia paineltavia nappeja muista ihmisistä löytyy.

Tämä tietysti tekee minusta vielä ärsyttävämmän sen vuoksi, että jaksan jatkaa jostain jauhamista jonkun kanssa vaikka hamaan ikuisuuteen, kun se on vain mielenkiintoista ja kasvattavaa minun mielestäni. Ja tätä luullaan sitten vaihtelevasti suuttumiseksi, oikeassa olemisen tarpeeksi, jyräämiseksi ja vaikka miksi. Mutta kiitokset kaikille näille ihmisille. 

[Eklektikko]

Tulipa näin mieleen yksi esimerkki millä tavalla omahyväinen ja aina joustava ovat samanlaisia: molemmat tulkitsevat kaiken ja ehkä liikaakin oman napansa kautta, etsivät kaikesta jotakin negatiivista kohdistuvaksi juuri omaan itseen. Tuossa siis ehkä jotakin siitä ytimestä mitä yritin ajaa takaa.

Ääritilanne tästä on narsisti ja narsistin uhri: Nykykäsityksen mukaan he ovat hyvin samankaltaisten olosuhteitten samalla tavalla vahingoittamia, mutta ovat vain reagoineet niihin olosuhteisiin erilaisilla tavoilla, ovat siis saman kolikon kaksi eri puolta.

[Ave^^]

Ekle, voishan sitä tosiaan tuohon käyttää  , mutta mulla ei vain jaksaminen ja energiat riitä, kun se palautuminen kestää aika kauan jos on päästänyt tilanteen liian pitkälle. Kaikkien kanssa kun ei synny sitä ilmaa puhdistavaa kliimaksia missään vaiheessa, sehän tietenkin olisi se kaikkein ihanteellisin oppivaihe. Mutta ehkä joskus tulevaisuudessa jaksan kokeilla. 

[Avicii]

Ave:
Minä en minimoi kanssakäymistä vaan pikemminkin käytän näitä ärsyttäviä asioita tekeviä (vain tekeviä - ihmiset eivät ole ärsyttäviä, vain ne teot!) ihmisiä tyyneyden harjoitteluun ja sen harjoitteluun etten omilla ajatuksillani heidän sanomisistaan tai tekemisistään aiheuttaisi itselleni niitä negatiivisia tunnetiloja. Sitähän sanotaan että vaikeat (miten sen sitten tulkitseekaan) ihmiset ovat meidän suurimpia opettajiamme ja että aina kun joku saa meidät negatiiviseen tunnetilaan, häntä pitäisi kiittää siitä että hän näytti meille taas yhden napin itsessämme, jota painamalla meistä saa automaattireaktion. Niitä automaattireaktioita ei saa ikinä itsestään pois, jos joku ei näitä nappeja painele. Samalla tavoin olen kiitollinen niille myös, joita ärsytän koska he opettavat minulle lisää myös siitä millaisia paineltavia nappeja muista ihmisistä löytyy.

Tämä tietysti tekee minusta vielä ärsyttävämmän sen vuoksi, että jaksan jatkaa jostain jauhamista jonkun kanssa vaikka hamaan ikuisuuteen, kun se on vain mielenkiintoista ja kasvattavaa minun mielestäni. Ja tätä luullaan sitten vaihtelevasti suuttumiseksi, oikeassa olemisen tarpeeksi, jyräämiseksi ja vaikka miksi. Mutta kiitokset kaikille näille ihmisille. 

No tän kun ottaa kevyesti itsensä kasvattamiseen niin ihan ok jos virtaa riittää mutta itselleni tuli myös mieleen sellainen seikka että sitä voi kasvattaa itsensä niin tefloniksi että mikään ei tartu tai tunnu missään tyyliin myös kostamiseen. Että kostaa kaikille epäsuorasti kun on satuttanut ja enää kukaan ei pysty satuttaa tai aiheuttamaan negaa itsessäni.

[Ave^^]

Ja tulipa muuten vielä näin mieleen tuosta mitä edellä kirjoitin, että pahimpina alemmuuskompleksivaiheinani tosiaan heiluin uhrautumisesta omahyväisyyteen edes takaisin etsien sitä "oikeaa" tapaa olla ja selvitä. Tuon tiedostaminen ehkä eniten auttaa ymmärtämään sitä, ettei uhrautuminen (ainakaan omalla kohdallani) ole ollut mitenkään epäitsekästä, jos kerran samassa hetkessä hetken päästä olen voinut olla ylimielinen ja omahyväinen! Ja pakkohan se on tunnustaa, etten vieläkään ole tässä suhteessa mitenkään ihanteellinen, mutta koen elämäni olevan tasapainossa, ja se riittää.

[Ave^^]

Ave:
Minä en minimoi kanssakäymistä vaan pikemminkin käytän näitä ärsyttäviä asioita tekeviä (vain tekeviä - ihmiset eivät ole ärsyttäviä, vain ne teot!) ihmisiä tyyneyden harjoitteluun ja sen harjoitteluun etten omilla ajatuksillani heidän sanomisistaan tai tekemisistään aiheuttaisi itselleni niitä negatiivisia tunnetiloja. Sitähän sanotaan että vaikeat (miten sen sitten tulkitseekaan) ihmiset ovat meidän suurimpia opettajiamme ja että aina kun joku saa meidät negatiiviseen tunnetilaan, häntä pitäisi kiittää siitä että hän näytti meille taas yhden napin itsessämme, jota painamalla meistä saa automaattireaktion. Niitä automaattireaktioita ei saa ikinä itsestään pois, jos joku ei näitä nappeja painele. Samalla tavoin olen kiitollinen niille myös, joita ärsytän koska he opettavat minulle lisää myös siitä millaisia paineltavia nappeja muista ihmisistä löytyy.

Tämä tietysti tekee minusta vielä ärsyttävämmän sen vuoksi, että jaksan jatkaa jostain jauhamista jonkun kanssa vaikka hamaan ikuisuuteen, kun se on vain mielenkiintoista ja kasvattavaa minun mielestäni. Ja tätä luullaan sitten vaihtelevasti suuttumiseksi, oikeassa olemisen tarpeeksi, jyräämiseksi ja vaikka miksi. Mutta kiitokset kaikille näille ihmisille. 

No tän kun ottaa kevyesti itsensä kasvattamiseen niin ihan ok jos virtaa riittää mutta itselleni tuli myös mieleen sellainen seikka että sitä voi kasvattaa itsensä niin tefloniksi että mikään ei tartu tai tunnu missään tyyliin myös kostamiseen. Että kostaa kaikille epäsuorasti kun on satuttanut ja enää kukaan ei pysty satuttaa tai aiheuttamaan negaa itsessäni.

Merkittävä pointti tämä, jota kannattaa miettiä itsekseen, sitä kun ihminen osaa olla itse itselleen mestarihuijari. Kaiken voi aina naamioida ties minkälaisten asioiden alle. Toisaalta taas se on se oma tasapaino, mikä kannattaa pitää siinä ohjaavana tekijänä, sillä ei niitä kaikkia syvimpiä aina edes tarvitse tonkia. Sen tonkimisen aika voi tulla joskus tiettynä hetkenä, kun sille on tarve, tai ei koskaan. Joskus voi olla hyväksikin sellainen vaihe elämässä, jolloin suhtautuu vähän etäämmin asioihin, oli siellä taustalla sitten mitä tahansa.

[Eklektikko]

No tän kun ottaa kevyesti itsensä kasvattamiseen niin ihan ok jos virtaa riittää mutta itselleni tuli myös mieleen sellainen seikka että sitä voi kasvattaa itsensä niin tefloniksi että mikään ei tartu tai tunnu missään tyyliin myös kostamiseen. Että kostaa kaikille epäsuorasti kun on satuttanut ja enää kukaan ei pysty satuttaa tai aiheuttamaan negaa itsessäni.

En ole edes kynnysmatto-aikoinani koskaan kostanut mitään kenellekään, se ei ole minun juttuni, en ole ymmärtänyt sen pointtia oikeastaan koskaan. Jokin sisäinen ääni vaan on aina kertonut ettei kannata, ei hyödytä, eikä edes helpota oloa ollenkaan. Niinpä en ymmärrä ylläolevasta juuri mitään.

Teflon tarkoitaa sitä minulle, että en aiheuta itse itselleni negatiivisia tunteita omilla ajatuksillani toisten tekemisistä/sanomisista. Tämä tarkoittaa että pystyn suhtautumaan asioihin ja ihmisiin katkeroitumatta ja tyynesti.

Olen myös täysin tietoinen siitä, että kaikki aika kamalatkin (en viitsi edes kertoa, Alibista löytyy vastaavaa jos kiinnostaa) kokemukseni tässä elämässä on sieluni ihan itse tilannut jotta oppisin sen mitä olen oppinut ja/tai ovat olleet karman takaisin maksamista tai molempia yhtä aikaa. Katkeruuskin on sen vuoksi täysin vieras tunne nykyään. Silloin kynnysmatto-aikoina kyllä pohdin itsekseni 'miksi juuri minä, mitä minä olen oikein tehnyt tämän ansaitakseni' mutta abstraktina pohdintana, eli ei ollut keneenkään henkilöön kohdistuvaa katkeruutta, universumiin vain jollain tavoin. Ja se tietysti haihtui kuin tuhka tuuleen hengellisen heräämisen jälkeen, kun tajusin em. asiat kokemusten tilaamisesta ja karmasta.

Rakkaimmat sielut ottavat kannettavakseen ne raskaimmat roolit ihmiseksi inkarnoituneina, sanotaan.

[Anno]

Silloin kun tämä loukkaantumiseni tapahtui, olin kahden vaiheilla. Tiesin että voin valita 2 eri näkökulman välillä ja koinkin ne molemmat: sielun näkökulman ja mielen näkökulman. Jotenkin vaan se mielennäkökulma oli niin herkullinen, etten voinut vastustaa siihen hyppäämistä. Se kutsui kuin seireeni. Draamaa ja vahvoja tunteita (lähinnä pääni sisällä). Kait minä ajattelin, että voin käväistä mielen tunteissa ja palata sitten sielun näkökulmaan, mutta kävikin niin, että en päässyt takaisin. Jäin jumiin ja mitä enemmän aikaa kului ja solmu oli selvittämättä, sitä enemmän jumiuduin. Siihen sitten hieman lisätaakkaa sinkumisesta ja hupsista keikkaa. Kuppi nurin. Joo... mutta tämäkin on koettu edellisessä elämässä, jonka toisintoa tavallaan elän. Silloin meni ketuiks, nyt on uusi yritys. Samoja teemoja, vaikka näyttämö on täysin toinen. Älä hukkaa itseäsi. Se on se juttu. Ja hups lipsahdin.   Taas.

Oletteko muuten huomanneet sellaista, että musiikki ikäänkuin vetää takaisin tasapainoon? Sellainen musiikki joka on jotenkin erityisen ihanaa omille korvilleen.

Mun tarvii tehdä yhteenveto mun kehityskohteista vaikka viikonlopun aikana ja kaivaa esiin asioiden juuret. Perimmäiset syyt. Monta vuotta tässä on jo kaiveltu, ja jonkin aikaa on ollut jo hyvinkin seesteinen olo. Tulikin sitten aika yllätyksenä, että vielä löytyy sellainen juuri, mikä on jäänyt huomaamatta. Tämä juuri on ollut ilmeisesti tooosi syvällä. Ja se nimenomaan liittyy tähän yhteen ihmiseen, joka aikoinaan oli tärkeä. Jos tätä ihmistä nyt verrataan suureen opettajaan, haluan nostaa keskarin pystyyn. Minun mielestäni hän on pahasti sivuraiteilla ja on hukannut oman itsensä. Hän voisi olla jotain suurta, hänellä on siihen potentiaali, mutta hän ei käyttäydy niin. Olen pettynyt häneen sydänjuuriani myöten. Mutta ehkä hän on yhtä suossa kuin minäkin, tai enemmänkin. Mun pitäisi oikeastaan olla myötätuntoinen... (ja joustava) Olenhan minä itsekin ollut (varsinkin edellisessä elämässä) ihan hukassa. Itseasiassa olen ollut ihan totaalisen hukassa silloin. Ehkä hän muistuttaa minua siitä hukassa olemisesta ja tavallaan auttaa minua nyt valitsemaan hukkatien ja tasapainon välillä. Painelee nappuloita. Minä sitten päätän, että lähdenkö hukkaan vai jatkanko navigoimista.

Tiedän eläväni juuri tällä hetkellä elämäni ratkaisevimpia hetkiä. Eksyminen edellisessä elämässä johti näyttämöltä poistumiseen, joten peli oli siltä osin menetetty. Nyt tässä elämässä kertaan samoja teemoja ja juuri nyt on se ratkaiseva hetki käsillä, eksynkö vai muistanko itseni? Että sillä lailla.  

[Eklektikko]

Se 'suuren opettajan' osa on sille toiselle sielulle raskas paristakin syystä: Koska ei kukaan ihminen jolla on hyvä olo tee toisille ikäviä ja tullakseen ihmiseksi jolla on niin paha olo että tekee toisille ikäviä, täytyy itse kokea aika ikäviä.

Sille ihmiselle voi kyllä hyvinkin näyttää keskaria, jos helpottaa.  Tai omalle sielulleen, joka moisen kokemuksen valitsi...
Ja voi olla että sinä opetat hänelle samaan aikaan jotain, eli vastavuoroinen oppimissopimus.

Sieluntasolta homma näyttää sitten ihan toisenlaiselta, vaikkapa:
"Olipas tosi hieno inkarnaatio kun olit väkivaltainen insesti-isäni, vau, kiitos!"
"Eipä mitään, otetaanko sama heti uudestaan osat toisinpäin? MInä haluan oppia ne ihan samat asiat!"

(Ja tämä ei tarkoita, etteikö samaan aikaan olisi hyvä vastustaa kaikenlaista toisten vapaaseen tahtoon puuttumista ihmisenä ollessa - paradoksit ja se että kaksi vastakkaista asiaa on totta yhtä aikaa ovat tyypillisiä moniulotteisuudelle, sille todelliselle universumille josta sielumme ovat kotoisin.)

[Anno]

Nyt jo vähän helpottaa kun puhuin ulos tuon keskarihomman ja sen että tämä ärsytyksen pintaan saava olisi hukassa. Sehän itse asiassa on päivänselvä asia. Ei kukaan tasapainoinen loukkaa toista tahallaan. Tai alista alistamisen riemusta. Eli hän on pihalla kuin lumiukko, jotta voi painella minussa nappeja. Jos hän olisi tasapainoinen, minä en ärsyyntyisi, koska hän ei painelisi niitä kipukohtia tai edes ylettyisi niihin. Me tulemme oikeasti loistavasti toimeen, silloin kun hän ei tyrannisoi.  Ja aiemmin ei tyrannisoinut, koska olin vielä pehmoinen ankanpoikanen. Sitten minä kasvoin isoksi. Uskalsin kyseenalaistaa. Ja hups. Sitten löytyi nappeja.

Tämä on tavallaan haasteellisempaa siksi, että muistan sen verran tämän konkretian ulkopuolelle, että tunnen tämän sielun ja olemme taistelleet monet sodat rinnakkain. Muisto siitä "aseveljeydestä" pahentaa nykyistä tilannetta, koska olen niin pettynyt ja loukkaantunut, että mun frendi läpsii naamalle. Ei niin saa tehdä! Siksi en ole halunnut, pahoittuneen mieleni vuoksi, nähdä häntä "opettajana". Ainoastaan pahasti pieleen menneenä egon valtaamana ihmisrauniona, koska se on helpompaa... Tiedän, että pahimmat kokemukset on yleensä läheisimpien sielujen aikaansaannosta, mutta loukkaannuin sen verran tästä lojaaliteetin puuttumisesta, etten halunnut nähdä häntä rakastavana sieluna. Mikä varmaankin on inhimillistä.

Ja hän voi olla egon valtaama ihmisraunio (kuten on tällä hetkellä, mielestäni...) mutta juuri sen vuoksi, että hän auttaisi minua juurien kaivelussa. Tällä tavoin ajateltuna voin nähdä asiassa järkeä ja voin antaa anteeksi, koska ymmärrän. Tätä minä olen hakenut, että voin ymmärtää, sillä anteeksianto tulee silloin automaattisesti (ainakin minulla). Huhhuh. Te olette ihanat ihmiset auttaneet minua enemmän kuin uskottekaan. Lämmin kiitos!

Kaivelen silti ne juuret viikonlopun aikana ja analysoin itseni uuvuksiin. (Ihan kuin en olisi nyt tehnyt niin...) 

Tuo oli hyvä pointti Ave, että ei tarvi turhia aina kaivella. Sitten vasta kun tulee tarpeelliseksi. Tällä hetkellä minulla on näköjään tarvetta.
Ja tuota en ole tainnut edes ajatella, että minäkin toimisin jollekin peilinä. Olen varmaan pyörinyt turhan paljon oman navan ympärillä. 

[Lilli]

Ehkä modetkaan ei ole puuttuneet siihen, koska tuot niin paljon esiin sitä, ettei sinuun tartu, etkä pahoita mieltäsi näistä. Mutta sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi oikein ja että sitä tarvitsisi hyväksyä.

Minä puutun näihin vääntöihin lähinnä vain silloin, jos itse alkuperäisestä aiheesta ollaan eksytty kauas ja keskinäistä väittelyä alkaa olla sivutolkulla. Niin kauan kun väittelijät osaavat puolustaa mainiosti itseään, en näe kovin tarpeellisena olla siinä erotuomarina. Toinen asia on sitten, jos jotakuta osapuolista ruvetaan uhkailemaan, vainoamaan, halventamaan henkilönä tai hänestä levitellään valheita tai jos omaa asemaa käytetään väärin (kuten esim. jos minä bannaisin jonkun henkilön vain sen takia, etten pidä hänen tyylistään), niin sitten on jo aihettakin puuttua asiaan.