Eli itse asiassa ajan takaa sitä jos rakkaus menee seksin yläpuolelle huomattavasti. Jos alkaa tulla kuvaan menneet elämät, sielunsopimukset ja telepaattinen yhteys, tai siis huomattavan mystisten asioiden käsittely yhdessä, sielunyhteys; ja niin edelleen. Loppuuko se vai syveneekö.
Miksi henkisissä kirjoissa lukee että rakkaus ei lopu ja rakastavaiset löytävät toisensa aina elämä elämän jälkeen. Miten sen kanssa sopii tämä ajatus että miehet säikkyy rakkautta. Kait niiden (heidän) tulisi olla yhtä kiinnostuneita. Vanhakirkollisen ajattelun mukaan miehet on jopa niitä joilla on sielu heh heh, en ole aivan varma asiasta.
Niin onko ne sen isompaa kamaa kuin se muukaan?
Olipas tuo romanttista, en osaa edes ajatella että kuolisin jonkun syliin ja kun kaksoisliekkini tuntuu olevan tuolla yläilmoissa, en usko että mitään kamalan täydellistä saa täällä kokea. Korkeintaan joku menneen elämän suhde ilmestyy taas.
Olen kovin myöhässä aiheen käsittelystä, mutta juuri liittyneenä suonette anteeksi!
Yllä oleva lainaus on kuitenkin niin osuva, että oli pakko heti ensi töikseni ottaa kantaa myös omalta osaltani. Olen itse juuri tuonkaltaisessa tilanteessa ns. "korviani myöten".
Löysin vuosi sitten ihmisen, jota en takuu varmasti tavannut ensimmäistä kertaa - tässä elämässä - jos sellaiseen nyt uskoo siis. Jopa hänen kotimaansa ja kulttuurinsa on minulle ennestään tuttua ja aiheuttaa suurta "koti-ikävää", vaikken tiedä miksi. Koskaan en ole siellä (ainakaan tässä elämässä siis) käynyt. Tämä ihminen tuli kuin kokoamaan elämäni palapelin pala palalta. Näyttämään kuka olen ja mitä tarvitsen. Joka hetki hänen kanssaan oli pieni ihme. Me koimme sellaista sielujen sympatiaa, että oli kuin olisi vierestä katsellut näytelmää, johon ei voinut mitenkään vaikuttaa. Ja vaikka olosuhteet erottivat meidät lähes kättelyssä melkein vuodeksi - se sama uskomaton tunne palasi heti, kun tänä kesänä tapasimme uudelleen - jälleen sattumalta, täysin odottamattomassa paikassa.
Side välillämme vain vahvistui ja nyt vasta päästään itse aiheeseen: Vaikka meillä on jokin tuollainen sielujen kohtaaminen yhä uudelleen ja selkeä tunne siitä, että me olemme tarkoitettu yhteen, me päädyimme - siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi - tyytymään ikuiseen ystävyyteen, ettei tuo uskomaton yhteys vain katkeaisi, jos jokin menisi vikaan. Kumpikaan ei ollut valmis luopumaan siitä siteestä, joten otettiin sitten ns. varman päälle, ettei tule katkeruus, mustasukkaisuus yms. tunteet tuhoamaan suhdettamme. Sen lisäksi hän selkeästi yrittää iskeä jarrua tunteilleen, keksiä syitä miksi hän ei voi sitoutua ja on pyytänyt minua jopa unohtamaan hänet - se olisi minulle helpompaa kuulemma. Silti hän sanoo ettei halua missään tapauksessa menettää minua ja hän lähes itki kun erosimme - jälleen lähes vuodeksi.
Miksi miehet eivät voi antaa tunteiden viedä? Onko turvallisempaa olla "järkevä" varmuuden vuoksi, jos vaikka "jotain tapahtuu"? Jos kaikki ajattelisivat niin, niin tämä pallo olisi autio alta aikayksikön, vai mitä? Joku sanoi minulle hiljattain, että kaikki on tähtiin kirjoitettu! Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä tähdet kirjoittavat meidän tulevaisuudestamme, sillä tämä ei voi päättyä tähän...
P.S Mikä pahinta - olemme molemmat Oinaita...
