Ei se olekaan mikään arvon mitta.
Sureminen on oikeasti sitä, että jälkeenjääneet surevat omaa eroaan vainajasta ja loppuelämäänsä ilman tätä, surevat omaa menetystään. Niinpä en sure niin Julia Tukiaista, kuin esim. jotain tieteen Nobelilla palkittuakaan yhtään sen enempää (eli en tippakaan), kun en heitä henkilökohtaisesti tunne.
Erilaisten suurmiesten ja julkkisten kuolinuutiset ovat minulle nimenomaan uutisia, eivät lähtökohta surutyölle joka tulee eteen kun oma läheinen kuolee. Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja joka sekunti kuolee yksi ihminen tällä planeetalla. Jos surisin muitakin kuin niitä jotka itse tunnen ja joiden edesmennessä suru tulee luonnostaan, en ehtisi tehdä mitään muuta elämässäni kuin surra.
Aiheutamme kaikki tunteemme omilla ajatuksillamme. Jos aivan tuntemattoman ihmisen kuolema herättää suurta surua, kannattaa tarkkailla mitä tuli juuri ennen surun ilmaantumista ajateltua tästä ihmisestä ja hänen kuolemastaan. Paitsi tietenkin jos tykkää surra tuntemattomia, siinä tapauksessa antaa mennä vaan!
Tästä puhuu Deepak Chopra Salaisuuksien tie -kirjassaan (s.75) luku: Kärsimyksen syy on epätodellisuus. Tässä hän kertoo esimerkin naisesta, jonka tuttujen tuttu kuoli auto-onnettomuudessa. Yhtäkkiä nainen tunsi, että hänen "täytyy" kärsiä, siis surra, vaikkei tuntenut koko naista, koska muut hänen lähellään surivat. Hän oli aloittamassa lomaansa ja hänen lomansa meni miltei pilalle siksi, että tunsi velvollisuutta surra tuntematonta ihmistä. Kärsimyksen aiheuttaja on "muihin vertaaminen": Suren, koska muutkin surevat. "Jos jatkat itsesi vertaamista toisiin, kärsimyksesi jatkuu jatkumistaan tapana sopeutua."
Kärsimystä ei tässä näkemyksessä (jonka taustalla lienee mm. buddhalaisuus) pidetä hyvänä eikä jalona. Ehkä kristinusko sitten perinteisesti painottaa sitä, että jokaisen on kärsittävä ollakseen "hyvä" ihminen, ja jalointa on muiden puolesta sureminen ja parkuminen, jopa muiden taakkojen kantaminen heidän puolestaan. Mutta kärsimys lisää kärsimystä, ei poista sitä.
Mitä tulee tuon Tukiaisen elämään, paha kyllä itsestäni tuntuu siltä, että hän taisi itse valita maallisen kärsimyksensä päättämisen: hänen elämänsähän näytti pelkältä kärsimykseltä. Enkä tarkoita, että hän teki tahallaan itsemurhan. Uskon, että hänen sielunsa totesi, että nyt riittää tämä kärsimys, tästä ei tule tolkkua.
Lienee selvää, että järkytys jonkun, tuntemattomankin, kohtaamasta onnettomuudesta sekä myötätunto ei lisää kärsimystä kuten muiden tunteiden "omiminen". Kyllä minä järkytyn lukiessani vaikkapa lapsia kohtaavista onnettomuuksista ja koen myötätuntoa, mutten voi väittää, että jäisin niitä sinänsä suremaan. Päinvastoin olen sitäkin iloisempi niinä hetkinä siitä, mitä itselläni on nyt hyvin. Saisi todellakin surra silmät päästään, jos sille tielle lähtisi.
Huomasin myös taannoin, kun ystäväni aviomies kuoli, että olin jopa kateellinen kokemuksesta. Hänellä sentään on ollut aviomies, jonka kanssa on saanut elää moninaisia onnellisia vuosia, ja jota surra. Itselläni sellaista kokemusta ei ole. Melkein aloin surra omasta puolestani