niin voisihan siinä sairaalasängyllä sitten harjoitella ruumiista-irtautumista ja unimatkailua ja huvittaa vaikka itseään ja ihmisiä kummittelemalla
siinä ois aikaa treenata
Kuulostaa loistavalta idealta! Täytyy pistää korvan taakse...
Oma suhtautumiseni kuolemaan on myöskin aika myönteinen. Nuorempana (juuri silloin parikymppisenä) selvisin aikamoisista valtataisteluista, johon sisältyi itseeni kohdistunut herjauskamppanja ja henkistä voimankäyttöä "joukolla yhtä vastaan" -teemalla, sillä, että epätoivoissani ajattelin, että ok, jos tämä menee täysin kestämättömäksi, voinhan aina kuolla. Ei ole mikään pakko elää helvetissä. Jostain syystä se antoi huimaa voiman tunnetta, tunteen, että oli vielä itse elämänsä (ja kuolemansa) ohjaksissa.
Ei nyt pidä luulla, että todellisuudessa horjuin itsemurhan partaalla. Muutaman kerran se kävi mielessä ihan oikeasti, mutta en koskaan keksinyt, miten voisin sen tehdä tuottamatta tuskaa perheelleni. Ja sitä paitsi, en TAATUSTI olisi antanut "voittoa" niille kiusanhengilleni ihan niin kevyesti.
Ja hyvä niin.
Kuitenkin suhtautumiseni koko elämään muuttui. Kun en pelännyt kuolemaa, en pelännyt mitään. Muistan joskus kuulleni, että kaikki erilaiset fobiatkin ovat pohjimmiltaan kuolemanpelkoa. Kaikki.
En välittänyt noista kiusaajistanikaan, koska olinhan minä "niskan päällä".
Joo, tiedän, tää kuulostaa todella kieroutuneelta ajattelumallilta, mutta mulla se toimi.
Kun odotin tytärtäni, iskikin sitten ihan uusi kriisi. Selviytymiskeinoni ei ollut enää käytettävissä. Olinhan saattamassa lasta maailmaan, joten velvollisuuteni oli pysytellä hengissä niin hyvin kun taidan, kunnes tenava on tarpeeksi vanha ottamaan vastuun itsestään. Hitsi! Otti kuulkaa päähän!
Hirveä kuolemanpelko oli päällä lapsen ollessa vauva. Jos en kuunnellut vauvan hengitysääniä, oli käsi omalla sydämellä tunnustelemassa... Lopulta menin lääkärintarkastukseenkin sanoen heti kättelyssä, että tiedän olevani luulosairas, mutta lääkärin todistus auttaisi minua ehkä kuitenkin nukkumaan yöni.
Sittemmin olen tasapainoittunut noiden kahden ääripään välimaastoon, niinkuin varmasti hyvä onkin. Kaikki me kuolemme ainakin siinä mielessä, kuten se täällä maan päällä tunnetaan. Joku päivä se hetki on edessä, ajatteli sitä tai ei.
Ja vaikka suhtaudunkin nykyään melko filosofisesti niin elämään kuin kuolemaankin, en voi väittää, että haluaisin sen enempää itse tietää, kuin että joku muu sen minulle kertoisi, milloin "hetkeni lyö".