Koen - olen juuri tänään tiedostanut - henkisyyden vakavuuden.
Henkisyys merkitsee minulle ikuisesta olemassaolosta tietoistumista,
joka "ikuistumisen meneillään olevuus" on alkamatta siitä,
että tulen ja oivallan sen läsnäolon.
Tämä on mielestäni jutun juuri:
Koemme toiseutta niin pienessä kuin suuressa.
- Välillä on helpompaa samastua muurahaiseen
ja kantaa sen kanssa 30 metriä pitkää keloa
kohti 10 kilometrin päässä kuhisevaa Erillisten kekoa.
- Mutta että minä olisin se yksi Ainoa Itselleen Täysi Kokonaisuus,
jonka ulkopuolelle ei ajallisesti, paikallisesti ja mitenkään...
jää olemaan yhtikäs mitään.
On niin vakava asia kokea Jumalan olevan yksin,
koska itse olen kuin ilman jotakin,
vailla sitä mistä kilvan haaveksin:
Kun olen tuomassa siihen Ainokaiseen
koko sitä erillisyyden, toiseuden ja yksinäisyyden viitekehystäni,
joka ei voi kuin kangastella vakavuuden sädekehää
Yhdelle Monituiselle.
"Henkisyys on niin vakavata..." :
Kun näet koen olevani irrallinen siitä,
joka on mitä tahansa milloinkin
ja missä vaan, miten ja minkäkin kera.
Ehkäpä tuo "kera" on pistävintä harhaa:
ettäkö Jumala on jonkun "ei-jumala-varjon" kaa.
- Huh, huh, huu!
Silti voin vain vakavana ilmoittautua:
"Djuu, ei-jumala tässä, hei - olettekos olleet ilman mua!"Miksikö?
Siksi, koska koen tätä kirjoitusta lukemaan käyvän
jonkun Muun - toiseuden häivän.