Outo ajatus että lapsen mieli ei muka voisi hyväksyä sielua. Sieluksi sanotaan sitä osaa joka/jossa on ihmisen minuus, eli mieli on ikäänkuin mekaanisempi osa, sielun "työkalu". Niin kuin Eklektikko ehti jo sanomaan, se tietysti kehittyy vasta eläessä, ei kohdussa. Tosin buddhalaisuudessa tunnetaan
skandhat, joihin kuuluvat myös edellisen elämän taipumukset jotka ihminen kerää auraansa uuden inkarnaation myötä. Tai ehkä sillä tarkoitetaan tuossa äidin mieltä, joka on sekoitettu erehdyksessä sikiön mieleen..?
Onko ollut aika jolloin ihmisillä ei ollut sieluja? Teosofiassa opetetaan että ihmisen eri tajunnan ominaisuudet ovat syntyneet eri kehityskausien eli manvantarojen aikana. Sen mukaan ihmiskunta tuli itsetietoiseksi kolmannen juurirodun aikana 18 miljoonaa vuotta sitten. Mutta ei varmaankaan ole oikein sanoa että ihmiset olisivat olleet ennen sitä sieluttomia, vaan järjettömiä, samaan tapaan kuin eläimet nyt. Mutta en nyt ole varma miten Newton noita sielu- ja mieli-termejä käyttää.
Vastaukset kysymyksiin:
1. Ilmeisesti voi. H. P. Blavatskyn mukaan ihminen voi menettää sielunsa, mm. niin että manas-prinsiippi (ihmisen minuus) joka toimii jumalallisen ja eläimellisen ihmisen välillä, yhdistyy alempiin prinsiippeihin ja eroaa lopullisesti kahdesta ylemmästä (aatma ja buddhi). Tällainen ihminen voi olla kaikin puolin "normaali", mutta hän on käytännössä sieluton (teosofiassa toiseksi ylin eli buddhi on "henkinen sielu"). Myös G. I. Gurdjieffin opetuksiin kuuluu ajatus että ihmisellä ei ole sielua syntyessään, vaan sellainen täytyy luoda omien ponnistusten ("Työn") kautta.
2. Sellainen voi juuri olla syynä edellä selitettyyn tapahtumaan, mutta ymmärtääkseni jakaantuminen tapahtuu vasta kuoleman jälkeen.
3. Sielu on ihmisen minuus, todellinen Itse. Sielun eli jumalallisen osan menettäminen käytännössä tarkoittaa ihmisen kehityksen pysähtymistä, ja lopulta taantumista "ihmis-eläimeksi" tai jonkinlaiseksi haamuksi, jos nyt oikein muistan... Mutta tämä on eri asia: Ruumis voi ilmeisesti elää 2. ja 3. prinsiipin varassa (prana ja linga sharira eli kaksoisruumis) mutta on silloin ns. vihannes.
Toisaalta olen ajatellut jo lapsesta asti, että olemme osa jotain suurempaa kokonaisuutta, mutta järkeni ei osaa tätä asiaa loksautella paikoilleen. Ehkäpä se onkin totta, että on olemassa mieli ja sielu erikseen, koska välillä saan sellaisia ajatuksia ja välähdyksiä, joiden ajattelen olevan intuitiivisesti totta, mutta rationaalinen järkeni torppaa ne, vaikka kuinka yritän vakuutella että se olisi totta. (kuten tietoisuus uusista inkarnaatioista, sattumien "mahdottomuudesta" jne)
Minusta kuulostaa että sinun luonteellasi kannattaisi lähteä lukemaan yliopistoon uskontotiedettä.