seuraava »

[Ave^^]

Haluaisin herättää keskustelua tästä aiheesta, "ensin pitää osata olla itsensä kanssa, ennen kuin voi osata olla toisen kanssa" on muodostunt nykyään joka paikkaan annettavaksi mantraksi, sen sijaan että se olisi tilannekohtainen neuvo. Jos taas ajattelee miten me vauvana tämän ihmistaipaleemme aloitamme, niin järjestys on pikemminkin toisinpäin. Ensin opettelemme olemaan toisen kanssa, jotta voimme osata olla itse. Aika lailla tämä on sellainen muna vai kana -dilemma, missä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tuo "ensin itse" neuvo on viisas, mutta unohdammeko me siihen keskittyessämme sen toisen puolen?



Lainaan tähän muutaman pätkän kiintymyssuhdeteoriaa käsittelevältä sivulta (Kiintymyssuhdeteorian lähtökohtia, Kiintymyssuhde ja parisuhde):

"Meidän kulttuurissamme riippuvuus on patologisoitu, vaikka se on olennainen osa ihmisenä olemista, eikä lapsuuteen liittyvä piirre, josta pitää kasvaa irti."

"Ei ole olemassa täydellistä riippumattomuutta toisista tai ”yliriippuvuutta”. On ainoastaan toimivaa riippuvuutta tai toimimatonta riippuvuutta. Turvallinen riippuvuus synnyttää autonomian ja itseluottamuksen. Turvallinen riippuvuus ja autonomia ovat kolikon kaksi puolta, eivät toistensa vastakohtia. Mitä turvallisemmin olemme yhteydessä itselle tärkeisiin ihmisiin, sitä eriytyneempiä ja autonomisempia ihmisiä voimme olla. Monesti joidenkin ns. riippuvuuksien hoidossa lähdetään virheellisesti ohjaamaan asiakasta tai potilasta kohti erillisyyttä ja autonomiaa, vaikkei hän ole voinut luoda vielä yhteyttä ja läheisyyttä niihin ihmisiin, jotka voisivat toimia kiintymyssuhteen kohteina."

"Turvallinen kiintymyssuhde tarjoaa turvallisen perustan, josta käsin yksilö voi tutkia maailmaansa ja sopeutua ympäristöönsä. Tällainen perusta rohkaisee tutkimaan ympäristöä ja olemaan avoin uudelle tiedolle. Se edistää riskin ottamiseen tarvittavaa luottamusta, oppimista ja jatkuvasti uudelleen määrittää käsitystä itsestä ja maailmasta. Jos tällainen turvallinen perusta puuttuu, uhkana on kehityksen jumiutuminen ja ihmisen moniulotteisuuden kaventuminen, tuloksena voi olla korostetun yksiulotteinen ihminen."

"Elämme yhteiskunnassa, jonka olennainen piirre on muutos, erillisyys, yksilöllisyyden korostaminen. Olemme menettäneet entisajan yhteyden toisiin ihmisiin. Nykyajan ihminen elää kuin viidettä kansainvaellusta siirtyessään työn, koulutuksen ja paremman tulevaisuuden toivossa pois kotiseudulta tai pois kotimaastaan. Parisuhteen merkitys kasvaa tätä kautta, jolloin kumppaniin kohdistuu entistä enemmän odotuksia. Pelkistäen voidaan sanoa, että yksi ihmissuhde joutuu korvaamaan kokonaiseen yhteisöön liittyvät odotukset."




Olen ennen jostain syystä lähes ohittanut kiintymyssuhdeteorian, se ei ole herättänyt suurempia mielenkiintoja tai sitä ei ole esitetty mielenkiintoisella tavalla. Nyt kun olen hieman tutkaillut sitä, niin sieltähän löytyy ties mitä mielenkiintoista ajateltavaa.   Voin heitellä tähän ketjuun vielä kaikenlaista (vaikkapa yhteenvetoa eri mallien piirteistä), mutta aloitetaan nyt tällä.

Sellainen huomio tähän vielä, että tietenkään tälläisen lueskelun perusteella kenenkään ei kannata diagnosoida itseään, vaan ottaa tämä kaikki vain osaksi itsetutkiskelua. Löydän itse esimerkiksi itsestäni piirteitä useammasta näistä, joka on itsetutkiskelun kannalta mielenkiintoista, ilman että yrittäisinkään löytää itselleni oikeaa diagnoosia. Kiintymyssuhdemalli ei ole sairas-terve -jaottelu, vaikka turvaton malli voikin stressitasojensa kautta olla lievästi yhteydessä alttiuteen sairastua. Kiintymyssuhdemalli ei myöskään ole yhteydessä siihen, ovatko lapsuuden kokemukset positiivisia vai negatiivisia. Se liittyy pikemminkin siihen, miten näitä kokemuksia käsittelee. Asia voi jopa olla pikemminkin päinvastoin kuin luontaisesti ajattelisi, nimittäin etäistävän kiintymyssuhdemallin omaava ihminen kuvaa lapsuuden kokemuksiaan usein hyvinkin positiivisiksi (ja mahdollisesti myös kokeekin niin), kun taas turvallisen kiintymysmallin omaava ihminen on avoin negatiivisille kokemuksille ja jakaa niitä.

[Ritsa]

Niin, en itse tiedä noista malleista hirveästi. Mutta täällä Maapallolla kun tunnutaan oppivan esim. karmallisten suhteiden sekä muun muassa peilaamisen kautta asioita, niin kuka voi sanoa mikä on toiselle oikea tapa? Voihan se olla vaihtelua yksinolon ja yhdessäolon välillä tai sitten vaikka molempien sekoitus samalla. Itse aion selvittää omat juttuni nyt riittävästi, ettei tarvitse enää seuraavaan suhteeseen tuoda vanhoja kaavoja, jotka eivät enää toimi. Armollisempaa kaikkia kohtaan, kantapään kautta opittuna. Mutta senkin tajuamiseen tarvitsin kuitenkin sen suhteen toiseen.

[Eklektikko]

Juu, kiintymyssuhteet lapsuudessa toki vaikuttavat laajalti.

Homman juju kuitenkin on osittain myös siinä, että jos jotain niihin liittyviä ongelmia rupeaa aikuisena ratkomaan, se sujuu helpoimmin silloin kun EI ole parisuhteessa. Parisuhde haittaa ja hidastaa tämän tyyppisen itsetyöskentelyn onnistumista ja pahimmillaan tulee vielä sitten oksennettua asiaan täysin viattoman siipan niskaan niitä omia ongemia.

Yhteisöllisyys on sen sijaan minulle todella ruma kirosana. Yhteisöllisyys on nimittäin perinteisesti (=haja-asutusalueilla edelleen ja kollektivistisissa kulttuureissa Euroopan ulkopuolella myös) sitä, että yhteisö jonka mielenterveys on sama kuin sen vähiten tasapainoisen jäsenen mielenterveys ja ÄO sama kuin sen kaikkein vähiten älykkään jäsenen ÄO päättää tykönään mikä SEN mielestä on vaaraksi yhteisölle ja sitten kiusaamisen keinoja käyttäen nokkii poikkeavan joko ruotuun tai kokonaan  ulos yhteisöstä. Ja tämä yhteisön vaaraksi kokema asia voi olla vaikka väärä poliittinen suuntautuminen, seksuaali-identiteetti, pukeutumismaku, uskonto, ihonväri jne.  Ei kiitos.

Jos yhteisö koostuisi ainoastaan mieleltään tasapainoisista omat traumansa käsitelleistä täysin omasta elämästä poikkeavat elämäntavat hyväksyvistä ihmisistä, niin sitten ei ole ongelmaa. Mutta sellaisia yhteisöjä ei taida olla edes olemassa.

Mutta sinänsä hyvä aihe, sillä tuo toimiva/toimimaton riippuvuus todella värittää myös koko aikuiselämää. Toisaalta sitten asiaan vaikuttavat ainakin meikäläisellä asiat, jotka ovat peräisin ei tästä, vaan aiemmista inkarnaatioista. Samoin karmalliset jutut vaikuttavat jne.  Toisaalta ne voivat myös auttaa tämän asian työstämisessä; yksi tosi vaikea karmallinen suhde sai minut huomaamaan itsessäni nimenomaan näihin juttuihin liittyviä asioita, joiden osalta minun oli tarve tasapainottaa itseni. Mutta niin kauan kun se suhde oli päällä, ei asian kanssa voinut tehdä töitä, vaan pystyin ottamaan ko. asiat käsittelyyn vasta suhteen jälkeen - yksin ollessani.

Onhan ihminen toki laumaeläin, eli sikäli olemme ihan biologisestikin riippuvaisia toisistamme. Mutta yhteisöllisyys voi aivan yhtä hyvin olla tuhoisaa kuin tukevaa, jos yhteisössä on yksikin epätasapainoinen suvaitsematon jäsen, joka saa muut puolelleen.

[sideman]

Niin, en itse tiedä noista malleista hirveästi. Mutta täällä Maapallolla kun tunnutaan oppivan esim. karmallisten suhteiden

Eivätkös kaikki suhteet ole karmallisia?

Ei voi välttyä siltä mielikuvalta, että suomea puhuvien keskuudessa
sana karma jotenkin alitajuisesti assosioituu sanaan karmea, ja siten saa aina negatiivisen arvolatauksen,
vaikka kaikki positiivinenkin elämässä johtuu ("hyvästä") karmasta...

 

[Eklektikko]

EIvät välttämättä ole.

Tässä katsannossa - jolla ei siis ole yhtään mitään tekemistä intialaisen perinteen karmakäsityksen kanssa - sellaiset suhteet ovat karmallisia joissa tehdään tai maksetaan karmaa - eli puututaan siihen toisen vapaaseen tahtoon. Aina kun minä puhun karmasta, puhun siitä kryon-määritelmän mukaan eli karmaa tulee ihmisten välille kun ihminen  puuttuu toisen ihmisen vapaaseen tahtoon.

Sen vuoksi ne karmalliset ihmissuhteet tässä katsannossa ovat niitä hankalia/vahingollisia/tuhoavia: Toisen vapaaseen tahtoon puuttumisesta ei yleensä seuraa mitään kivaa, hyvää tai rakkaudellista.

Erikseen ovat sielunsopimukset suhteista, joissa ei ole mitään karmaa - niissä ei siis puututa toisen vapaaseen tahtoon, esim:
- Sielunsopimus siitä että perustetaan perhe ja hankitaan lapsia
-  Sielunsopimus siitä, että ihmissuhde tuo jommalle kummalle tai molemmille olennaista tietoa jostain asiasta
- Sielunsopimus siitä että ihmissuhde tuottaa jotain merkittävää toimintaa, esim keksinnön, hyväntekeväisyyttä tai kirjoitetaan vaikka yhdessä kirja tms.

Lisäys:
'Positiivista' karmaa voi sitten toki myös hankkia sillä että auttaa toista toteuttamaan vapaata tahtoaan: Köyhän taiteilijan mesenaatti esimerkiksi tekee näin, tai henkilö joka auttaa köyhää tuttua rahallisesti tai muutoin, jotta tämä voi opiskella haluamaansa alaa. Nämäkin maksellaan takaisin, eli toinen auttaa sitten vuorostaan jossain tulevassa inkarnaatiossa. Mutta näihin ihmiset eivät yleensä kiinnitä paljoa huomiota, koska ne eivät tuota mitään ongelmia. Voi ihan hyvin olla, että näitä on paljonkin, mutta kukapa nyt jäisi hirveästi pohtimaan sitä, miksi joku auttoi jossain tilanteessa? Ne hankalat tilanteet tuovat enemmän pohdintaa 'miksi näin'.

[Ritsa]

Niin, laitoin sen lähinnä tarkennuksena, ettei siinä lukisi vain "suhteiden sekä peilaamisen." Mutta tuo on hyvä pointti, että positiivinen karma on karmaa myös. Energia hakee aina tasapainoa ja se on karman osuutta. Tosin "karmallisista suhteista" puhuttaessa se yhdistetään useimmiten negatiiviseen, sillä se on varmaan nykyään monelle tämän hetkinen tilanne. Jotenkin tuo karma on sellainen sana, että sen tilalle olisi hyvä keksiä uusi. Tai eriyttää se useammaksi jotenkin noista useista eri uskontojen jne. käsityksistä. Tuntuu, että noita vivahde-eroja on niin paljon, joita joutuu aina selvittelemään.

[Eklektikko]

Olen karmasta kohdannut kyllä pääpiirteittään kahta eri määritelmää:
Toinen on se vanha, jossa karmaa tulee lähes mistä tahansa ja jota ikävästi käytetään eliitin taholta massojen hallitsemiseen malliin 'ellet tee niinkuin käsketään, synnyt seuraavassa inkarnaatiossa torakaksi.' Sillä myös puolustellaan tuloeroja ja sitä että eliitti riistää massoja, se kas kun katsoo että riiston kohteeksi joutuminen taloudellisessa mielessä on ansaittu seuraus jostain mitä on ennen tehnyt. Kahden yksittäisen ihmisen välillä tämä toki voikin olla näin (A käyttää taloudellisesti hyväkseen B:tä, siten B tekee jossain myöhemmässä inkarnaatiossa saman A:lle), mutta kun kyse on luokkajaon puolustelemisesta yhteiskunnassa kyseessä on vain eliitin valtaa pönkittävä tekosyy. Siis maallisen ahneuden edistäminen hengellisellä tekosyyllä. (tähän se oksentava hymiö)

Sitten on tämä uudempi, joka rajoittaa karman ihmisten väliseen toimintaan. Siitä koen itse lähinnä oppineeni sen, että en puutu toisten vapaaseen tahtoon enkä anna toisten puuttua omaani. En siis enää tee karmaa enkä anna muiden tehdä sitä kanssani. Olenkin irtisanoutunut koko karmasysteemistä jo vuosia sitten (kun kuulin Kryon-kanavoinnista että se on mahdollista) ja ylläripylläri; sen jälkeen loppuivat kaikki ihmissuhdesaippuaoopperat kuin seinään.

Muiden oppimiskokemusten koen olevan karmasta irrallisia.

[Ave^^]

Hieman yleisesti tähän: Kiintymyssuhdemallit on perinteisesti esitetty ensimmäisen vuoden aikana lähes kiinteäksi muotoutuviksi malleiksi ja yksinkertaistetuimmissa jutuissa selitetty loppuelämää maalaavina tapoina, jotka vauvavuotena iskostuvat syvälle. Jos mallit siis tässä yhteydessä eivät tunnu tutuilta, voi olla, että on yhdistänyt ne vauvan kanssa olemiseen, näihin "vastaako vauvan itkuun oikea-aikaisesti, onko emotionaalisesti läsnä" -juttuihin. (Heitän kuitenkin noita yhteenvetoja malleista tähän vielä, kun ehdin.)

Kiintymyssuhdeteoriassa kiintymyssuhdemalli muotoutuu elämän tärkeimmissä ihmissuhteissa. Ensimmäisen ikävuoden aikana muodostunut malli on toki vahva, mutta malli muotoutuu myös myöhemmissä lähimmissä suhteissa ja sitä voi käsitellä itsekin pohtien. Rupesin miettimään sitä, kuinka suuri merkitys tällä myöhemmällä muotoutumisella on. Esimerkiksi eräässä suomalaisessa tutkimuksessa äideistä 69%:lla oli turvallinen kiintymyssuhde, 22%:lla etäistävä kiintymyssuhde ja 8%:lla jumiutunut kiintymyssuhde. Isistä 42%:lla oli turvallinen kiintymyssuhde, 53%:lla etäistävä kiintymyssuhde ja 6%:lla jumiutunut kiintymyssuhde. Sen sijaan pienillä lapsilla sukupuolten välillä ei ole havaittu eroa kiintymyssuhdemallien esiintymisessä. Tästä voisi päätellä, että aikuisuuden kiintymyssuhdemallia muokkaa myöhemmässä iässä kohdatut sukupuoliodotukset. Epäilen myös vahvasti, että poikavauvojen annettaisiin itkeä enemmän yksinään ja tyttövauvojen itkuihin vastattaisiin nopeammin, tai muuten tällä saralla kohdeltaisiin vauvoja eri tavalla.

Malli ei siis välttämättä ole kiinteä vauvana opittu tapa toimia ja tuntea, johon liittyviä ongelmia aikuisena mahdollisesti työstäisi, vaan se voi olla enemmänkin elämän kulun mukaan mukautuva ja elävä.

[Ave^^]

Jäin miettimään myös sitä, että ns. puhdas itsenäisyys on tavallaan harhaa, sillä mielemme muotoutuu alunperin sosiaalisen kontaktin kautta. Kun vauva syntyy maailmaan, hän oppii ja on ensikosketuksissa siihen äitinsä kautta, sen symbioosin kautta minkä äidin (tai lähimmän hoitajan) ja vauvan sanotaan muodostavan. Tämän jälkeen hänelle alkaa kehittyä kokemus itsestään äidistä erillisenä. Meidän "itsenäinen minämme" on siis muotoutunut sen kautta, mitä olemme lähimmissä ihmissuhteissamme kokeneet. Käsittelemme sitä yksin itsenäisesti, mutta käsittelemme sitä tavoilla, jotka meille ovat muodostuneet tuossa ensimmäisessä symbioosissa tai sitä seuraavissa läheisissä kontakteissa, tai joita jostakin omaksumme. Ei voi olla itseä ellei ole itseä suhteessa muihin, jolloin ei voi tietää kuka on, ellei tiedä keitä muut ovat ja miten itse suhteutuu heihin.. (filosofisella tuulella olen näemmä, toivottavasti nyt edes joku ymmärtää  )

Mutta siis monet asiat, mitkä koemme omiksi jutuiksemme, mitkä tekevät meistä meidät, pohjaavat siihen miten meihin on suhtauduttu, mitä olemme ihmissuhteissamme kokeneet. Kiintymyssuhdemallit juuri avaavat tätä ajatusta, sillä ne syntyvät muun muassa sen kautta miten meihin suhtaudutaan, ja ne vaikuttavat siihen, miten toimimme, ajattelemme, tulkitsemme ja päätämme. (Huomautuksena tähän se, että kiintymyssuhdemallit aktivoituvat kiintymyssuhteissa ja kiintymyskäyttäytymistä laukaisevissa tilanteissa kuten stressin tai pelon sävyttämät tilanteet, tilanteissa joissa tarvitsee turvaa itsensä ulkopuolelta. Ne eivät siis vaikuta ainakaan yhtä suorasti kaikkiin elämän osa-alueisiin. Itse asiassa tämä koko näkökulma perustaa sille ajatukselle, että ihminen ei täysin yksin selviä, ja niissä tilanteissa missä tarvitsemme apua ja turvaa, astuu kiintymyskäyttäytyminen esille. Opimme tulkitsemaan maailmaa sitä kautta, miten maailma meihin suhtautuu, ja sitä kautta opimme olettamaan miten saamme apua kun sitä tarvitsemme.)

Tästä näkökulmasta nuo yhteisössä olemassa olevat traumat ovat olemassa ikään kuin kollektiivisesti. Kun olet ihmissuhteessa, olet siinä sekä niiden negatiivisten että positiivisten asioiden kanssa, ja kukaan tuskin on traumaton. Ja kun olet suhteessa yhden ihmisen kanssa, olet sitä kautta linkittynyt myös niiden ihmisten negatiivisiin ja positiivisiin asioihin, joiden kanssa tämä tuntemasi ihminen on läheinen. Jo se, että sinulla on lapsena ollut joku henkilö, joka sinua on hoitanut, linkittää sinut yhteisön traumoihin, sillä tämä henkilö on vaikuttanut siihen, miten minuutesi on muodostunut. Ja koska tämä ihminen on vaikuttanut siihen, miten minuutesi on muodostunut, hän vaikuttaa myös siihen, miten päätät omia traumojasi käsitellä. Traumavapaus on siis sinänsä paradoksi. (Ja filosofista taas..  :)

Seuraava kysymys olisi se, voiko asioita täysin kokonaan käsitellä yksin? Karman näkökulma, hyvä pointti, sen mukaan toisten kautta on tarkoitus oppia. Mutta entä jos haluaa oppia yksin, mihin pisteeseen asti tai millä tavoilla se on mahdollista jos on? Täytyy jatkaa tästä myöhemmin, kun nyt jo on kilometriviestiä pukannut..  :

[Ritsa]

Hyvää pohdintaa Ave^^! Mielestäni asioita voi käsitellä täysin yksin, mutta ilman vuorovaikutusta maailman kanssa siitä voi syntyä mitä vaan. Onko se käsittelyn lopputulos sitten kestävä, jos sitä ei ole testattu missään muualla kuin omassa päässä? Voiko ilman vuorovaikutusta tois(t)en kanssa syntyä yhtä monipuolisia ratkaisuja, kuin yhdessä? Olemmeko kaikki lopulta yhtä ja siten asioiden käsittely mahdollisimman laajassa mittakaavassa on suurimmat mahdollisuudet avaava toimintatapa?

Tuo asioiden käsittely yksin on mielestäni erittäin hedelmällistä, mutta ilman omien ajatusten läpikäyntiä reaalimaailmassa todellista kehitystä on vaikea saavuttaa. Se vaivalla kasattu korttitalo kun voi tässä mahdollisuuksia täynnä olevassa maailmassa luhistua tuosta noin vain, jos niikseen tulee. Mutta tosiaan, tietoisuus voi olla aika sokea omalle luonteelleen, jos sillä ei ole heijastepintaa tarjolla. Mutta kyllä se mieli yksinkin heijastelee, varmasti yksilöstä riippuen kuinka paljon ja miten. Eräässä elokuvassakin se heijastui pyöreäpäiseen Wilsoniin. Toisaalta jos ne mallit on opittu syntymästä lähtien muualta niin samalla tavalla ne varmaan ymmärretään ja muunnetaankin - vai mitä mieltä olette?

[Eklektikko]

Noh minä olen toipunut itsetyöskentelyn avulla asioista, joiden jälkeen useimmiten päädytään katuojaan, suljetulle osastolle tai hautausmaalle. Minä tosin tein itsekseni myös asioita, joihin toiset tarvitsevat matkaoppaksi terapeutin, kuten kognitiivis-behavioristista pään säätöä. Uskon että tässä vaikuttaa temperamentti: Toiset haluavat/voivat tehdä ne asiat yksikseen, toiset taas haluavat sille omalle työlle matkaoppaaksi sen terapeutin. Toisia ihmisiä oli mukana minun prosessissani vertaisryhmien muodossa (ei auttanut juuri mitään) sekä muutamilla kursseilla joissa oli paikalla muita ihmisiä. Tärkein oli kuitenkin se oma pään säätäminen.

Asialla on tavallaan kaksi puolta: Parisuhteessa ollessa monia asioita on hankala/mahdoton käsitellä, mutta sen onko onnistunut hommassa pystyy sitten testaamaan oikein kunnolla vasta siinä seuraavassa parisuhteessa. Eli ihan oikea on se arvio, että vasta muiden ihmisten kanssa pystyy sitten näkemään sen oman edistymisensä näissä asioissa. Toisaalta en minä työskentelyni aikana erakkona elänyt, kunhan en vain ollut parisuhteessa. Pystyin sikäli ihan koko ajan huomaamaan  missä mennään sen vuoksi että monet ongelmat aktivoituvat myös muissa ihmissuhteissa kuin parisuhteessa, kavereiden kanssa, työpaikalla jne. Parisuhteen voisin sanoa olevan vain sitten se viimeinen tulikoe jossa testataan kuinka hyvään tulokseen on päästy. Mutta ellei oikeasti elä erakkomökissä niin niitä peilejä omalle edistymiselle ovat ihan kaikki kohdatut ihmiset.

[Ave^^]

anoppi on kertonut että hän on hoitanut ensimmäisiä lapsiaan kuten neuvolassa siihen aikaan ohjeistettiin ja se jos mikä on ollut hyvin kaukana kiintymysvanhemmuudesta.

Tämä tosiaan, Suomessa perinteisesti on suosittu etäistävää kasvatustyyliä. Kiintymyssuhdemallin on todettu olevan vahvasti periytyvä (ei kokonaan), mutta näitä on mitattu siitä äitiyden/isyyden hetken mallista. Nimittäin jos suurimalla osalla äideistä tuossa tutkimuksessa, mistä yllä kirjoitin, oli turvallinen kiintymyssuhde, niin tämä Suomen perinteinen kasvatustyyli ei kuitenkaan saanut aikaan sitä, että meillä suurimmalla osalla olisi etäistävä kiintymyssuhdemalli täällä Suomessa. Vaikkakin usein kuulee itsenäisyyttä ihailtavan aika etäistävästi. Ehkä se äitiys jollain tapaa muuttaa kiintymyssuhdemallia kohti sitä turvallisempaa, luonnostaan alkaa ihailla vähemmän etäistävää itsenäisyyttä? Onhan siinä se, että lapsenkin kanssa oleva suhde on uusi kokemus läheisestä ihmissuhteesta, ja siinä taas hyvä mahdollisuus uusille kokemuksille ja omien taipumusten käsittelylle.

[Ave^^]

Hmm-mm, tuo peilaaminen. Erilaiset ihmissuhteethan peilaavat eri tavalla ja eri osia meistä. Vanhemmat, sisarukset, ystävät, parisuhde, omat lapset, kaikki peilaavat eri tavalla. Ehkäpä siis, jos tuntuu olevan jatkuvasti vaikeuksia vaikkapa vain parisuhteissa riippumatta kenen kanssa on suhteessa, voi olla niinkin, että ei hyväksy sitä puolta itsestään mitä tuon tyyppinen suhde peilaa, tuli näin tässä mieleen. Muut suhteet kun eivät peilaa ihan samalla tavalla. Peilaaminen on asioiden testaamisen lisäksi myös asioiden huomaamista, voiko käsittelemistä vaativia ongelmia huomata ilman peilaamista? Tässä peilaamisenkin näkökulmassa on mielenkiintoinen on tuo lause tuolta yllä linkittämältäni sivulta: "Pelkistäen voidaan sanoa, että yksi ihmissuhde joutuu korvaamaan kokonaiseen yhteisöön liittyvät odotukset.". Parisuhde ei kuitenkaan voi olla kaikki suhteet. Jos peilaa itseään vain sen kautta, voi useampi puoli itsestä jäädä huomaamatta. Toinen asia on tietenkin se, tarvitseeko kaikkea huomatakaan, jos elämä sujuu hyvin.

Toisaalta sitten tämä, että kun ajatellaan itsenäisesti toteutettujen ajattelutapojen ja asioiden käsittelytapojen olevan muodostuneita osittain tai enemmän sen kautta miten on ollut kontaktissa muihin, niin nämä edeltävät kontaktit siihen miten käsittelemme ja koemme asioiden tulevan käsitellyiksi. Milloin koemme asioiden olevan hyvin, mikä meille on se mittari, se pohjaa esimerkiksi näissä kiintymyssuhdeasioissa siihen miten koemme olomme turvalliseksi, eli ihmissuhteiden kautta muodostuneisiin asioihin. Siten voidaan pohtia tätä lainausta: "Monesti joidenkin ns. riippuvuuksien hoidossa lähdetään virheellisesti ohjaamaan asiakasta tai potilasta kohti erillisyyttä ja autonomiaa, vaikkei hän ole voinut luoda vielä yhteyttä ja läheisyyttä niihin ihmisiin, jotka voisivat toimia kiintymyssuhteen kohteina.". En haluaisi määrittää kauheasti tuota turvallinen hyvä - turvaton huono -asetelmaa, vaan ajatusta muuten miettiä. Jos siis esimerkiksi on tottunut tietyn määrän tunteiden ilmaisua tuovan turvallisen olon, ei varmaankaan pyri käsittelemään ongelmiaan pyrkimällä ilmaisemaan tunteitaan enemmän tai vähemmän, sillä kokee sen vaihtoehdon mahdollisesti epäterveeksi. Samoin tietenkin tämä paranemisen näkökulma, että jos pohjalla ei ole kokemusta vaikkapa siitä, että olisi arvostettu, voi pyrkiä itsenäisyyteen väärillä tavoilla, törmäten aina seinään. Kaikki toimintamallit mitä on oppinut, ja mitkä tekevät olon turvalliseksi, pohjaavat siihen ettei koe ansaitsevansa arvostusta. Tai sitten kokea olevansa itsenäinen kuitenkin tilanteen ollessa riippuvaisuutta, kuten ollessa itsenäinen silloin kun on muiden silmissä itsenäinen tms. Pointtina tässä on se, että on oppinut näillä toimintamalleilla hakemaan turvaa, eli ne tuovat luonnostaan hyvän olon, niitä kohti pyrkii, myös käsitellessään ongelmiaan.

Kiintymyssuhdemallit tuovatkin pöytään juuri sen ajatuksen, että kaikki taipumukset eivät ole synnynnäisistä asioista kuten temperamentista kiinni, mutta ne voivat olla niiden kaltaisia, yhtä luontaisia tapoja toimia. No joo, perimä vai ympäristö -keskusteluhan on aina voimassa.. Mutta siis, voiko tällaista taipumusta muuttaa ilman uusia tunnemuistiin koodautuvia kokemuksia ihmissuhteissa? Varmaankin voi, ei kai mikään ole ehdotonta, mutta helppoa se ei taida olla, tunnemuistin koodaaminen yksin ilman siihen liittyviä kokemuksia?

[Ave^^]

Olemmeko kaikki lopulta yhtä ja siten asioiden käsittely mahdollisimman laajassa mittakaavassa on suurimmat mahdollisuudet avaava toimintatapa?

Mielenkiintoinen näkökulma tämä. Tavallaan, kun jos emme voi välttää yhteisön vaikutusta minuutemme rakentumiseen, miksei ottaa siitä hyöty irti?   Yksinkertaisimmillaan, jos emme ole pelkästään erillisiä, meillä on valmius ymmärtää muita, tunnetasolla kokien. Tähän muuten noissa kiintymyssuhdemalleissakin paljon viitataan, mutta palaan siihen vielä myöhemmin. New age -tyyppisesti ajateltuna taas voimme ammentaa itsellemme sieltä kollektiivisesta tajunnasta ( ), saada laajempaa ymmärrystä.

[Eklektikko]

Perimä/ympäristö kuvio on hankala asia myös sen vuoksi että erilainen perimä tuottaa erilaista palautetta ympäristöltä;
hyvin tyypillinen asia missä ihmiset eroavat toisistaan on hermoston ärsytysherkkyys.

Minä ja yksi hyvä kaverini olemme oiva esimerkki ääripäistä:
Kaveri oli itkuinen ja vatsavaivainen lapsi jota kovat äänet häiritsivät ja joka leikki-iässä ei suostunut käyttämään kuin lähes puhki kuluneita vaatteita, kun vähänkään karheampi kangas kuulemma oli kivulias. Herkkävatsaisuus ilmeni myös ruokanirsoiluna.
MInä taas olin tyytyväinen ja hyvin nukkuva lapsi joka söi innolla kaiken mitä eteen tuli ja leikin hiekkalaatikolla tyytyväisenä hiekkaa silmissä valittamatta, äiti sitten kauhistui huomatessaan molemmat alaluomen sisäpinnat hiekassa, kun tarkisti miksi silmät punoittavat. MInä en ollut edes noteerannut moista.

Vanhemmat reagoivat tahtomattaankin siihen mitä se synnynnäinen hermoston ärsytysherkkyyden aste vaikuttaa, vaikka kuinka yrittäisivät lapsiaan kohdella samalla tavoin. Eli erilaiset lapset saavat erilaista palautetta ja se sitten vielä  voi vahvistaa näitä eroja suuresti.

Minun traumaattisimmat kokemukseni joiden  vuoksi jouduin sitä työskentelyä tekmään olivat onneksi vasta alkaen 10-vuotiaasta ja minulla on ollut harvinaisen hyvä onni lapsuuteni kiintymyssuhteissa, vaikka lapsuudenkodissakin joitain ongelmia oli, ja muutenkin sain olla ihan mitä halusin, eikä minua yritetty kasvattaa esim tietynlaiseen naisen rooliin, mikä oli 1960-luvulla aika harvinaista. Se sitten varmaan osaltaan teki helpommaksi käsitellä vähän myöhemmin syntyneitä traumoja ihan itsekseen.

Minä kohtasin aikoinaan melko samanlaisia omien traumojeni tuottamia ongelmia sekä kaverisuhteissa että parisuhteissa, parisuhteissa ne omat ongelmat vain tulivat esiin paljon voimakkaammin ja pakottavampina. Mutta tuo tietysti varmaan riippuu siitä mitä ne omat ongelmat ovat; minulla olivat pääasiallisesti sitä tavanomaista 'läheisriippuvuutta' eli otin liikaa vastuuta toisten ihmisten elämästä sen sijaan että olisin pitänyt ensisijaisesti huolta itsestäni + sitten tähän kuvioon hyvin usein liittyvät täydellisyydentavoittelu ja hyväksynnän ostaminen suorittamisella.