seuraava »

[remppa11]

Mietin noitaryppyisiä kasvoja. Ilmettä jossa kuvastuu ei mitään ja samalla niin ääretön viisaus. Hiljaista olemista,käsien pientä liikettä peiton päällä. Koetan kommunikoida,ei kuulu vastausta,kumarrun hieman vanhuksen ylle ja hymyilen huomenet.Vastus tulee niin hiljaa.Saan vastauksen ja käsi kohoaa pikkuisen kuin haluten ottaa kii. Ojennan käteni hän tarraa siihen uskomattoman suurella voimalla,kuin hukkuva viimme sekunnilla pelastuakseen.

Jotenkin tunnen haikeutta,haluisin viedä pois hänet toisenlaiseen paikkaan jossa olisi kaunista,jossa olisi rauhallista,jossa viimmeist hetket olisivat sen arvoiset kun mitä he kaikki joka ikinen olisivat anasainneet. Pala nousee kurkkuun ja karistan liiat tunteet sillä ei voi tehdä työtä jos tuntee liikaa...niin olen kuullut viisaampien sanovan.Käännyn pois menen ulos huoneesta ja hänen ote tuntuu kaädessäni pitkään,ne apua anovat silmät...

Mietin  millaiseksi elämä meneekään,annetaan kaikkemme jotta lapsemme ja lapsen lapsemme saisivat hyvän elämän,ja sitten vanhuksemme kuihtuvat niin monet sängyssä yksin,ja kiireen keskellä kellään ei ole aikaa,kukaan ei keskity kuulemaan sitä hiljaista ääntä,ei koskettamaan hapuilevaa kättä...en minäkään koka on kiire ei ole aikaa kuin hetki ja taas mentävä....

[May]

Kiitos Remppa, kaunis ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Olen viettänyt viime vuorokauden hyvin samanlaisia ajatuksia miettien. Naapuristamme kuoli eilen ihana, valoisa ja reipas harmaapäinen vanha mies. Viimeiseen asti yritti pärjätä omassa talossaan ja lopulta perunan istutus koitui kohtaloksi. Satuin näkemään, kun ruumisauto haki pienen, kuihtuneen mytyn talosta. Nyt talo nököttää yksinäisenä, kastelukannu odottaa vajan ovella käyttäjäänsä.
Surullista, niin surullista. Kunpa oppisi nauttimaan tästä elämästä, sen jokaisesta hetkestä, tajuamaan että jokainen päivä on lahja. Kunpa oppisi näkemään kauniit puolet sen sijaan että etsisi puutteita ja valittamisen aiheita. Ja kunpa oppisi elämään juuri sellaista elämää kuin itse toivoo.

Toisaalta naapurimme vanhus oli onnekas; kuolla omassa kodissaan vailla pitkiä kärsimyksiä laitoksessa. Pahin kohtalo onkin varmaan juuri noilla paljonpuhutuilla laitosvanhuksilla, jotka makaavat avuttomina sängyissään päivästä toiseen odottaen, että jollakin olisi edes pieni hetki aikaa. Ilmeisesti olet Remppa hoitajana laitoksessa? Se ei varmaankaan ole nykypäivänä helppoa kun haluaisi antaa niin paljon enemmän kuin mihin aikataulujen rajoissa pystyy. 

[remppa11]

Olen valmistumassa sairaala mailmaan...ja nyt vielä hetken harjoittelen vain...mutta kyllä kertomasi vanhus oli onneksa sai lähteä pois kaunimmin kuin koskaan sairraalasta tai laitoksesta. En halua kauheestivalittaa laitos hoidosta,kiire on päätäjien ja suurempien herrojen aikaa saamista.Kaikkialta huudetaan tulosta ja mitä mikin tuottaa.No herranen aika voittekos aatella mitä nyt voi sairaala ja etenkään vanhusten osastot palvelutalot ynms.tuottaa??? No tietysti maksut laitoksessa olosta,mutta ei todella enää päälle 80 ihmisestä tuotetea tuotteliasta ihmistä,eikä missään tapauksessa tarvitsekkaan,he tuottaivat aikanaan.Mä olen oikeesti niin häpeissäni meidän päättäjien tähden.Miten he kehtaavat vähentää määrä rahoja hoito henkilöiltä.Kaikkia meitä kohtaa jollain lailla vanhuus tai sairaus ja silloin se henkilökunta on ainoa jotka meitä tai rakkaimpiamme hoitaa ja huolehtii.Vähennetään ihmisiä ja etenkin vanhusten määrä kasvaa.

On todella surullista katsella hiljaisia kasvoja.Äänetöntä alistumista ja usein vain silmitä huomaa että he seuravta likkeitä ja etsivät katsetta...vaikka eivät enää jaksaisi puhua,liikuttaa käsiään...se on oikeesti surullista.Enkä todella syytä laitoksia sillä kukaan ei kykene mahottomiin,vaikka haluaisikin.

[valonkantaja]

Kauniisti kirjoitit remppa...

Sinäkin terveysalalla... Minä oon nyt ekan vuoden opiskellut sh-AMK ja meillä on ollut yksi harjottelujakso ja keikkaa olen tehnyt vapaa-aikana... Tiedän hyvin tunteen, haluaisin niin jäädä juttelemaan vanhuksille, enkä vain viilettää huoneesta toiseen kuin joku robotti. Mutta kun aikaa ei ole, olen päätynyt siihen, että parhaiten autan sillä, että se vähä aika jonka käytän joka potilaan hoitamiseen, teen sen lämmöllä ja keskittyen. On hoitajia, jotka määräilevät vanhuksia ja kääntelevät heitä rajuin ottein, epämääräisesti tökkien. Eivätkö he yhtään mieti, miltä tuntuu olla siinä heikkona toisten käänneltävänä? Paras tapa osoittaa kunnioitusta potilasta kohtaan on varmat, tukevat ja rauhalliset hoito-otteet. Minä haluan olla hellä ja katsoa potilasta silmiin, ottaa kontaktia. Minä saan siitä itse niin paljon. Toivottavasti en ikinä kovetu ja muutu kyyniseksi.

[althema82]

Minä ainakin henkilökohtaisesti pelkään vanhenemista.en voi kuvitella itseäni vanhana ja ryppyisenä.pelottaa koko ajatus

 

[valonkantaja]

Ei minua oma vanheneminen pelota tippaakaan, mutta äidin vanheneminen... Varmaan äiti on sen huomannutkin, kun aina muistutan miten tärkeää on pitää lihaskuntoa yllä, venytellä, saada tarpeeksi vitamiineja... Noh, ihan turhaa hössötän kun äitiä terveempää ihmistä saa hakea. Se elää ilman mun neuvojakin 150-vuotiaaks positiivisuutensa avulla... Sitten voidaan äipän kanssa kiikkua kilpaa keinutuolilla ja katsella kun lapsenlapsenlapsenlapsenlapset temmeltää lattialla...

[remppa11]

Haasua en itsekään pelkää vanhenemista...oikeastaan vaan haluisin ensin edes kokea se nuoruuden,joka on aika epätodennnäköistä nyt keskiiällä vaikkakaan eihän siihen nuoruuteen tartte ikää vaan mieli. Mutta olen aika kauan jo ajatellut että haluisin sen vanhuuteni kokea.olla ja mennä hopeakerhosta toiseen,käpytellä syöttämäääs sorsia ja istuskella puistonpenkillä katselemassa kiireisiä keskiikäisiä ja miettiä missäsä olisikaan kuponki tarjouksai,ja maistiaisia
Vahnuus ois ihanaa terveenä ja poissa laitoksesta,siis vuodeosastolta....kiireet takana ja aikaa lapsenlapsille...tosin sekinon aika hakusessa tyttäreni kuulemma hankkii van kolme koiraa ja hevosen,eli ei lapsia..no juoksentelen sit koirain perässä ja luon  lantaa

[Oikku67]

Muutaman päivän "mietin" tätä aihetta..

Muistan kun 15-vuotiaana olin varma, ettei kannata elää kolmekymppiseksi, koska sit on elämä ohi.. ryppyjä ja "kaikki" sen 15 cm alempana..
Nooh, "ihme" on tapahtunut.. Haluan elää todella vanhaksi, tahdon nähdä poikani kasvavan mieheksi..
Tulkoon rypyt.. jokainen niistä kertoo minusta ja eletystä elämästä.
Roikkukoon kaikki alempana, onhan meillä nykyisin peppua kohottavia pöksyjä ja sukkiksia, push up-liivejä ym. Onneksi en ihan vielä ole niitä pöksyjä tarvinnu, mut hyvä tietää et apu löytyy.

Toivon vain, että vanhana saisin olla suht terve ja järjissäni, enkä taakaksi kenellekään.. Sukumme naiset ovat lähes kaikki eläneet n.90-vuotiaiksi ja pärjänneet kotona loppuun saakka.

Surullisen paljon yksinäisiä vanhuksia käy työpaikallani selvästi hakemassa jonkun kontaktin toiseen ihmiseen. Minä jutustelen heidän kanssaan minkä voin ja ehdin. Osa valittaa kun lapset/lapsenlapset ei käy, toiset kertovat kuinka käyvät kerhoissa ym. täyttämässä päiviensä yksinäisyyttä. Kunnioitan heitä.. elämänkokemus loistaa heistä, kun puhuvat ihan arkisista asioistaan..

    (http://www.cosgan.de/images/smilie/liebe/s020.gif)      Oikku67 (http://www.cosgan.de/images/midi/figuren/d020.gif)

[Ajatus]

Tähän aiheeseen liittyen täytyy laittaa kirjavinkki jakoon. En tiedä, onko tätä suomennettu, mutta jos englannin kieli taipuu, niin kannattaa lukea:

Tuesdays with Morrie/Mitch Albom

Hieno kirja vanhuudesta, kuolemasta ja ystävyydestä.