Olipa kiehtova aihe...
Isäni oli
- hänellä tosiaan hyvin ilmeikkäät, lempeät siniharmaat silmät... nauraessa katse lämpeni entisestään ja paljon naururyppyjä...
Ja joku puhui
/
ystävän silmistä. Minullakin yksi sellainen ystävänä, ja mies vielä... Huh huh...
En vieläkään tule toimeen niiden silmien kanssa, vielä kun mies on niin pahuksen hyvännäköinenkin... Katse tuntuu tunkeutuvan niin syvälle sieluun ja vielä niin nopeasti, että eihän siinä ehdi kissaa sanoa ja suojamuureillani olen saanut heittää vesilintua. Sellainen turvallisella tavalla vaaralliselta tuntuva pistävyys siinä katseessa, ja vielä leijonan aurinkoista pilkettä siinä mukana... Veteläksi meinaa vallan tämän tytön polvet vetää...
Mutta ei kerrota sitä hänelle...
Omat silmäni sinivihreät (äidiltä peritty vihreys), mutta tuntuvat vaihtavan väriä kuin kameleontilla...
Ja
:han kamelenttiuden taitaakin.
Toisinaan, usein hämärämmässä valaistuksessa, vihreät, kirkkaassa valossa väri vaihtuu isän hailakan siniharmaaseen. Ja tuntuu kuin tunnetiloillakin olisi osuutta asiaan muutoksessa...
Valppaana ja toiminnallisemmassa tilassa ollessani vihreät, mutta kun oloni on jollain tapaa "haavoittuva"/rentoutunut ja tyyni tulee esiin se pehmeämpi, utuinen sininen. Joskin vaikuttaa siltä että iän karttuessakin on tuo vihreys vähän karissut silmistä, ja isältä saatu sinisyys ja varsinkin se hailakkuus tullut yhä enemmän esille...
Kauniiksi peuransilmiksi näitä on joskus haukuttu, ja kun ne niin avoimet ovat, enpä ihmettele... Kai noista se sellainen tietynlainen ujo haavoittuvuus/lempeys läpi näkyy. Ehkä jonkinlainen vanhan sielun viisauskin, mistäpä sitä tietää. Tunteeni huokuvat läpi aika helposti, melkein tahtomattakin; joskin ajan kanssa oppinut sitä jonkin verran kontrollloimaan ihan haavojen välttämisen vuoksi. Luonteeltani olen kyllä sellainen pohdiskeleva, jatkuvasti vähän muissa maailmoissa oleva. :
Yleisilmeeni on usein ehkä aavistuksen ontto/tyhjä, osin sisäänpäin kääntynyt, tuntuu että pikemminkin vaistoan ympäristöäni enemmän kuin näen ja samalla ajatukset juoksevat omaa polkuaan koko ajan (ehkä
ja
vaikutustako) - silloin silmät usein jälleen siniharmaat, entistäkin hailakkaammat. Ja kun ajatuksissani olen, saakin minua joskus melkein kalauttaa kalloon ennen kuin kuulen/reagoin mihinkään...
Yleisilmeestä taitaa silti nähdä millä tuulella olen, lämpö/lempeys huokuu läpi jos ajatukseni ovat lämpimiä.
Joku niitä kuun aspekteja saturnukseen heitti katseesta huokuvien vaikutelmien selitykseksi, ja omasta syntymäkartasta ainakin osui silmiini että itselläni on
eli sellaiset rakastuneen ihmisen silmät. Ja taitaa se totta olla, ei voi kieltää...sellaista hehkua sieltä näyttää aina läpi huokuvan. Ja korostuu vain entisestään kun jotakuta todella rakasta ajattelen. Ja kun sen yhdistää tuohon peuransilmiin...no se kyllä selittäisikin miehiltä saamani reaktiot...
Vaikka nousu-kaksonen olenkin, ja kujeileva luonne ja ilmeikkyys silmistäni usein paistaakin (rakastan ystävien hauskuttamista/piristämistä!!!), en totisesti ole mikään innokas flirttailija. Mielummin pitäisin kaksilahkeisiin tietynlaista etäisyyttä, mutta minkäs teet kun miesvaltaisella alalla opiskelet... :
Mutta jösses sentään, että tuntuu joskus että saa noita epämääräisiä ihailijoita karistella kannoiltaan jos yhdenkään pehmeämmän vilkaisun olen erehtynyt antamaan...
Eihän noita sydämiä tahtoisi murskata, mutta minkäs teet... Siinä ei meinaa auttaa sekään että muutoin minulla onkin vähän yksinäisen suden (ellei peräti jääprinsessan
) maine...
Itsestäni kyllä tuntuu, että oudommassa seurassa ollessani joku saattaisi pitää katsettani sellaisena että vaikka katson en kuitenkaan näe. Että en olisi täysin läsnä, vaan katson ihmisten ohi, jopa vähän välinpitämättömällä ja kylmällä tavalla. No, sokeahan olenkin kuin pöllö - silmälasien vahvuudesta päätellen, joten se selittäisi sen ainakin puoliksi...
Silmälasit kuitenkin sen verran rajoittavat näkökenttää, että joskus en oikeasti huomaa tai tunnista ihmisiä, jotka jäävät lasien luoman alueen ulkopuolelle. Siksi en esimerkiksi välttämättä huomaa jos minua vaikka moikataan kadulla. Mutta tiedän kyllä että myös tietynlaista muuria olen oppinut sisimmässäni pitämään, jotta en paljastaisi silmilläni liikaa. Mutta nyt kun noita liitteeksi laittamiani esimerkkejä silmistäni erillään koko kasvoistani katson, niin eihän noista saa irti kylmyyttä tai etäisyyttä oikein tekemälläkään... Pahus sentään
Ja äkäinenkin minun oikeastaan vaikea olla, ainakaan pelkillä silmillä minun on lähes mahdoton saada aikaan vihaista ilmettä... Ovat siihen tarkoitukseen vähän liiankin pehmeät!
Pitää mökötykseenkin käyttää koko teatraallisten eleiden arsenaali käyttöön.
Vaikka harvoin minua toisaalta suuttumaan saakaan...
Joka tapauksessa minusta tuntuu usein siltä, että tietyllä tapaa tosiaan luotaan ympäristöäni katseellani kuin tutka ja suodatan "ylimääräiset" ihmiset pois - väistellen katseella (ja osin likinäköisyydenkin verukkeella) ne joihin en halua kontaktia. Mutta sitten kun katseeni johonkuhun todella kiinnittyy, "tutkasignaali" sinkoutuu sinne, katseen johtamana suoraan sieluun ja vaistot perässä keräämään kaiken mikä irtoaa. Joku sen susimaisuuden jo mainitsikin, että katse "näkee läpi". No, samaa vikaa taitaa olla minullakin. Tosin toteeminikin onkin susi, joten liekö ihme. Mutta sen oman suojaetäisyyden pitämisen vuoksi koitan pitää moiset toisten tarkastelut hyvin lyhyinä ja irrottaa katseeni mahdollisimman nopeasti saman tien.
Mutta eihän tuo aina onnistu, näemmä ainakaan mitä noista miesten reaktioista on saanut viime aikoina huomata...ja taas saa väistöliikkeitä treenata oikein sydämensä kyllyydestä...
Voi poloiset...
Yleensä joka tapauksessa aika lämpimät ja avoimet silmät, varsinkin rakkaille. Silloin kyllä katseeni sulaa selkeästi ja pysyn "läsnä".
Ja kun ystävien kesken tosiaan rakastan pientä kujeilua ja nauran paljon, ilmeikkyyttä silmissäni riittää ja se paljonpuhuttu kujeellisuuskin pilkehtii silmissä ja paljon. Ja silloin sitä flirttiäkin saattaa irrota melkoisesti...
Korostaisiko
vielä sitä pilkettä...mene ja tiedä...