seuraava »

[*Pia*]

Hei Lari 

Kiitos hyvästä aiheesta.

Oma Isäni/sukuni oli sitä mieltä, että miehet eivät saa itkeä, koska sehän on heikoutta jos miehet näyttävät inhimillisiä tunteitaan, huoliaan tai suruaan.

Myös tytöt eivät saaneet pillittää turhasta, joten opin minäkin pidättelemään tunteitani, joka oli kyllä katastrofaalinen juttu, herkkä kun olen aina ollut, vaikka sitä harvoin olen kyennyt näyttämään.

Oma aviomieheni on antanut minulle mahdollisuuden tutustua miehen herkkään, sisäiseen maailmaan, sillä olen huomannut, että usein miehet ovatkin herkempiä, syvällisempiä kuin naiset, jotka herkästi elävät pintatunteiden vallassa.

Koska omassa suvussani ei näytetty tunteitaan (muutakuin viha) niin itselläni on ollut todella vaikeaa olla läsnä kun joku itkee, se saa minut usein hämilleen ja tunnen itseni kömpelöksi ja ylimääräiseksi siinä herkässä tilassa.

Näitä nyt opettelen elämässäni, miten olla itse avoin mutta myös miten osata lohduttaa ja olla läsnä toisten surussa, juoksematta karkuun.

Haastavaa mutta palkitsevaa 

[twin peak]

...sillä olen huomannut, että usein miehet ovatkin herkempiä, syvällisempiä kuin naiset, jotka herkästi elävät pintatunteiden vallassa.

Olen miehenä huomannut saman asian.     

[Kaihomieli]

Miehet eivät saa itkeä. Kukaan tosimies ei itke koskaan, en minäkään ole itkenyt sen jälkeen kun täytin jotain 4 vuotta, koska silloin minua alettiin torumaan, piiskaamaan ja rankaisemaan muutenkin kun itkin.

[Kuuhilda]

Mä olin naimisissa miehen kanssa, joka ei kosaan itkeny...paitti kerran, kun sillä ittellään oli maha niin kipeä. Ja siis syytä siihen matkan varrelle mahtu.
Mutta jos ihminen ei itke, se panttaa niin paljon itteltäänkin, että sillä ei oo mitään kosketuspintaa yhtään kenenkään tunteisiin.
Tietty on eri asia se, jos mies ei itke muuta kun komerossa piilossa, se on vähän lievempi juttu, kaveri on vaan nössö, kun ei uskalla tulla kaapista ulos

[Indium]

Lapsen kaikenlaisten tunteenpurkausten moittiminen (ja vieläpä niistä rankaiseminen) on karmea virhe vanhemmilta. Voi traumatisoida vuosikausiksi, ja ulospäin lapsi oppii näyttämään iloista/rauhallista naamaa eikä päästä tunteitaan ulos, vaikka eiväthän ne sillä lakkaa olemasta olemassa. Minulla ainakin jäivät mylläämään pinnan alle, odottamaan milloin pääsee pois. Vaikka olen nainen, olin tuosta syystä koko lailla aikuisuuden kynnykselle asti ihan täysin kaappi-itkijä. Ja aikamoinen kaappihihkuja myös kun riemastuminenkin arvelutti. Ahdistus oli valtava kun ei ihmisten edessä pystynyt kumpaankaan miettimättä ja varomatta ja pelkäämättä. Eikä kyllä ihan aina onnistu vieläkään ilman ristiriitaisia tunteita, vaikka paljon olen tehnyt töitä aikuisena että vapauttaisin itseni tuollaisesta ihan turhasta taakasta ja spontaanisti näyttäisin miltä tuntuu.

[Kuuhilda]

No tuota...kyllä niihin  on pakko puuttua. Tunne on sallittu, mutta se miten se tuodaan ilmi, on rajoitettua; ei voi tehdä mitä vaan, jos vaikka miten paljon ketuttaakin.

[Indium]

No tuota...kyllä niihin  on pakko puuttua. Tunne on sallittu, mutta se miten se tuodaan ilmi, on rajoitettua; ei voi tehdä mitä vaan, jos vaikka miten paljon ketuttaakin.

Niin, en minä sitä että itkupotkuraivareita ja oikeaa tinttailua, jolla koitetaan vain saada tahto läpi, pitäisi kannustaa. Mutta jos liikuttuminen ja surusta itkeminen ovat vanhempien mielestä väärin, ja ne surun aiheet tavattoman typeriä ja arvottomia vaikka lapseen oikeasti sattuu...  siinä mennään aivan väärille poluille.

[Kuuhilda]

Sama pätee ihan kaikkiin tunteisiin...iloihin ja suruihin...tunne on oikea ja sallittu, mutta silti ei voi tehdä mitä vaan, vaikka miltä tuntuu.
Esim. jos on ilosta suunniltaan, ei voi hyppiä sohvilla, kaadella maljakoita ja kiipeillä pitkin verhoja

Kaikki lapsen tunteet ovat oikeita ja arvokkaita ja painavia. Ehdottomasti. Häntä vain täytyy opettaa toimimaan niiden kanssa, ei missään nimessä kieltää osoittamasta niitä tahi leimata jotenkin vääräksi tai höpöhöpöksi.

[Indium]

Kaikki lapsen tunteet ovat oikeita ja arvokkaita ja painavia. Ehdottomasti. Häntä vain täytyy opettaa toimimaan niiden kanssa, ei missään nimessä kieltää osoittamasta niitä tahi leimata jotenkin vääräksi tai höpöhöpöksi.

Nimenomaaaaaaaan. Juuri näin.  

Minä en edes hyppinyt seinille pienenä. Opin tosi varhain varomaan kaikenlaista "yli menevää" käytöstä, mutta en mitenkään pystynyt hahmottamaan missä sopivan raja menee, koska sain palautetta vain siitä että reaktioni ylipäätään ja myös niiden syyt olivat vääriä. Esimerkkinä, itku teki minut rumaksi koska naama vääntyy ja silmät punoittuu, ja monesti kuulin miten "tuon asian perään ei saa itkeä", joten opin pidättämään ihan mistä syystä vaan tapahtuvaa itkua kunnes pääsin sinne kuvainnolliseen kaappiin (ei ollut riittävän isoja kaappeja meillä että sinne olisi konkreettisesti päässyt ) itkemään mahdollisimman hiljaa. Tulos oli se, että ihmisten edessä joka tunteeseen sekoittui kauhea häpeä ja epäilys ja ihan lukkiutuminenkin, ja varsinkin surullisissa tunteissa se pahensi pahaa oloa hirveästi. Eikä iloakaan pystynyt näyttämään samalla tasolla kuin toiset, mietti vaan ja mietti ja jännitti meneekö oikein.

Siinä on sitten aikuisena tosiaan saanut opettelemalla opetella spontaaniutta ja sekä hyvien että pahojen olojen pintaan päästämistä. Ja kun tästä asiasta puhutaan, niin kiihdyn aika kovasti. Tuntuu että niin suuri osa elämästä meni ihan hukkaan itsensä häpeämisen keskellä, suututtaa.

[Kuuhilda]

Ai karmee.
Kuulostaa kyllä tosi ikävältä, kun aattelen sitä pikku Indiumia
Oliko teillä vanhemmilla vain kyse hölmöydestä ja tietämättömyydestä? Monesti lapset solmitaan ihan solmuun pelkästään sillä. Kukaan ei voisi kuvitellakaan miten paljon ikävää heidän sanomisistaan ja tekemisistään koituu...

"Siinä on sitten aikuisena tosiaan saanut opettelemalla opetella spontaaniutta ja sekä hyvien että pahojen olojen pintaan päästämistä. Ja kun tästä asiasta puhutaan, niin kiihdyn aika kovasti. Embarrassed Tuntuu että niin suuri osa elämästä meni ihan hukkaan itsensä häpeämisen keskellä, suututtaa. "

Mikään ei koskaan mene hukkaan Tarkoituksensa se on tuollakin koululla ollut, joka jos ei vielä ole valjennut niin valkenee sulle elonvarrella kyllä...tai jossain vaiheessa ainakin. Se on ollut sulle arvokas kokemus, vaikkakin kamala, ja muokannut susta semmosta mitä oot

[Ave^^]

Mikään ei koskaan mene hukkaan Tarkoituksensa se on tuollakin koululla ollut, joka jos ei vielä ole valjennut niin valkenee sulle elonvarrella kyllä...tai jossain vaiheessa ainakin. Se on ollut sulle arvokas kokemus, vaikkakin kamala, ja muokannut susta semmosta mitä oot

Näin se on.  Muitakin samoilla kokemuksilla olevia löytyy, ja hekin varmasti ovat saaneet elämänmakuisen elämän elettyä. Siinähän on aina kiinni siitä mitä valintoja nyt tässä hetkessä elämälleen tekee. Ja kaikilla meillä on omat taustamme, jotka muovaavat meitä, ja jotka pahalta tuntumisestaan huolimatta ovat tehneet meistä kestävempiä ja ymmärtävempiä ihmisiä tähän hetkeen.

[Artemis]

Kaikki lapsen tunteet ovat oikeita ja arvokkaita ja painavia. Ehdottomasti. Häntä vain täytyy opettaa toimimaan niiden kanssa, ei missään nimessä kieltää osoittamasta niitä tahi leimata jotenkin vääräksi tai höpöhöpöksi.

Nimenomaaaaaaaan. Juuri näin.  

Minä en edes hyppinyt seinille pienenä. Opin tosi varhain varomaan kaikenlaista "yli menevää" käytöstä, mutta en mitenkään pystynyt hahmottamaan missä sopivan raja menee, koska sain palautetta vain siitä että reaktioni ylipäätään ja myös niiden syyt olivat vääriä. Esimerkkinä, itku teki minut rumaksi koska naama vääntyy ja silmät punoittuu, ja monesti kuulin miten "tuon asian perään ei saa itkeä", joten opin pidättämään ihan mistä syystä vaan tapahtuvaa itkua kunnes pääsin sinne kuvainnolliseen kaappiin (ei ollut riittävän isoja kaappeja meillä että sinne olisi konkreettisesti päässyt ) itkemään mahdollisimman hiljaa. Tulos oli se, että ihmisten edessä joka tunteeseen sekoittui kauhea häpeä ja epäilys ja ihan lukkiutuminenkin, ja varsinkin surullisissa tunteissa se pahensi pahaa oloa hirveästi. Eikä iloakaan pystynyt näyttämään samalla tasolla kuin toiset, mietti vaan ja mietti ja jännitti meneekö oikein.

Siinä on sitten aikuisena tosiaan saanut opettelemalla opetella spontaaniutta ja sekä hyvien että pahojen olojen pintaan päästämistä. Ja kun tästä asiasta puhutaan, niin kiihdyn aika kovasti. Tuntuu että niin suuri osa elämästä meni ihan hukkaan itsensä häpeämisen keskellä, suututtaa.

Tämä on totta! Lasten pitää saada ilmaista tunteitaan.

[tuollapuolen]

Itse itken ja tulen itkemään ja joskus itkin kaveriporukassa ja äijät suhtautu tosi lunkisti asiaan oli iha jeesaamas ja myötäntuntosesti. Tyttöporukassa koskaan en oo itkenyt koska pelkään näyttää tytöille tunteeni kun ne on niin jänniä. Joskus itkin panon jälkeen koska en pystynyt vastaamaan naisen minulla asettamiin velvoitteisiin, muija vaati minulta jotain mikä olisi tullut ihan luonnostaan, jos olisi osannut vain ajatella minuakin itsensä sijasta. Johtopäätöksenä itku on hyvin terapeuttista ja vapauttavaa. Joten Itke vaan kyllä sen joku kuulee. Mutta älä elä menetettyjen tunteiden talossa =D

[Bloodstone]

Miehenä voisin aiheen aloittajalle sanoa että itselläni oli lapsuudessa paljon kipupisteitä, jonka takia jouduin opettelemaan hymyilemisen uudelleen ollessani 9vuotias.
Tietysti on olemassa monia tapoja harjoittaa esim. itkemistä, mutta itse suosittelen koko elämän läpikäymistä jonkin hyvän ystävän/ammattiauttajan kautta.
Ihmisillä on todella usein varhaislapsuudessa muun muassa lukkoja joiden avautumisen myötä ihminen osaa vapautua henkisestä rasitteista ja olemaan aito.
Kuullostaa ehkä oudolta tuo sana aito, mutta tarkoitan sillä että ihminen itse voi tuntea eri olotilat aitoina, mutta erilaiset käsittelemättömät asiat voivat saada sinut "vetäytymään kuoreesi" ja jättämään todellisten tunteiden skaalan tulematta.
Itseäni harmittaa nykyäänkin paljon vaikuttavaa "mies ei itke"-käsitettä. Ei miehetkään mitään tiilimuureja ole. Usein moni mies on kova päältä, mutta pehmeä sisältä, tämänkin voi käsittää monella tavalla. Näkisin itse että ulkokuori on kova, mutta sisusta(ihmisen psyykkinen kunto) on huono. Mieluummin olen muiden edessä heikon näköinen, jos olen henkisesti niin vahva ettei minua voi satuttaa, koska osaisin käsitellä asiat.
Vahvuus on heikkoutta, koska sen voi tehdä kuka tahansa. Mutta ollakseen muiden edessä heikko, vaatii se vahvuutta