Entä rohkeus olla arka, rohkeus olla heikko? Rohkeus olla kaikkea antirohkeaa?
Rohkeus omien tunteidensa kohtaamiseen on mielenkiintoinen asia siinä mielessä, että pitkään olen juuri sitä ajatellut osaavani tehdä. Ahdistusta ja masennusta onkin kohdattu ja sen kanssa eletty (esim. jokapäiväinen sosiaalinen ahdistus on siedettävissä rajoissa pysynyt), mutta lopulta sipulissa on paljon enemmän kerroksia, jotka avautuvat sitten, kun niiden avautumiseen on valmis. No, itsessään se, että ahdistusta on, on viesti siitä, että kaikkia kerroksia ei ole kohdattu. On vaikka mitä ja kuinka paljon, mitä en ole kohdannut, vaikka pinnallisemman tason ahdistuksen kohtaamisessa olenkin hyvä tai rohkea. Piilouduinko rohkeuskäsityksen taakse, kun ajattelin, että osaan kohdata hyvin tunteitani, vaikken lopulta oikeastaan kovin syvältä niitä tarkastellutkaan? Kun ajattelin, että on rohkeaa purra hampaat irvessä tunnetta läpi, vaikka oikeasti minun olisi pitänyt osata päästää siitä irti ja uskaltaa löytää asioista merkitys sen tunteen ohi? Mutta niissäkin on se, että ne avautuvat sitten, kun on niiden aika avautua. Olin rohkea siinä hetkessä, jolloin ahdistuksen tunteet vyöryivät kaiken kapasiteetin täyttävinä ja olin niiden kanssa yksin, ei silloin olisi ollut kykyä kohdata vielä muuta.
Eli siten... rohkeus olla epätäydellinen ja elää siinä hetkessä kuin mitä sillä hetkellä on?
Rohkeus tietää se, että tuskin on tälläkään hetkellä täydellinen ja joka tavalla kaikkeen kykenevä?