seuraava »

[Avicii]

Onko sinulla ankara ja jatkuva sisäinen arvostelija äänessä?

Mietin itseäni ja tapani arvostella itseäni ja muita ja tämä on aiheuttanut elämäni aikana paljon kärsimyksiä sekä itselleni ja olen ollut todella kova arvostelemaan muita. Nyttemmin olen aika väsynyt tähän ja etenkin kun se on niin automaattista ja yleistä ihmisten keskuudessa.

Paljon mietin omia vanhempiani, ympäristö jonka kanssa olen elänyt, ihmiset ja muut tilanteet niin todella kovaa ja ankaraa arvostelua olen saanut ja myös jakanut eteenpäin. Hyvin epäreilua siis.

Mutta lähinnä ajattelin että mikä saa meidät arvostelemaan muita niin julmasti ja ankarasti ja onko tässä mitään järkeä jatkaa?

Vai olisiko tässä jokin kultainen keskitie että joskus on sopivaa arvostella ja aiheellista ja joskus ei.

Mielipiteitä?

[Sydänpuu]

Minä ainakin olen kova ja vaativa ennenkaikkea itselleni ja myös muille. En ole sittä ees havainnut siinä laajuudessa ennen kuin se minulle osoitettiin. Mietin mistä se voisi johtua..kai se on osittain pyrkimystä saada jotain "valmiiksi" ja alkaa elämään täydellistä elämää. Tyytymättömyyttä itseensä. "Sitten kun"..vaikka pitäisi osata nauttia tästä hetkestä ja näistä ihmisistä ympärillä.

[Avicii]

Joo. Samaa täällä. Olen koko ikäni ollut täydellisyyteen pyrkivä ja kyllä se kaatuu aina omaan mahdottomuuteensa. Toki niin hyviä onnistumisia on ollut mutta rajansa kaikelle.

Oivalluksia kyllä tulee onneksi matkan varrella.

[Varjotar]

Olen myös kova ja vaativa ja vaarallinen itselleni.
Lopulta olen vain tekijöideni summa, kaikki mitä minulla on. En enempää, en vähempää, eikä sitä voi muutkaan vaatia.

[Avicii]

Kunhan välillä muistaa olla lempeä itselleen ja muille 

[Empire Special]

sisäinen olento ei arvostele, joten älkää ottaako sitä kirjaimellisesti. Ainoa mitä se tietää on että elämä menee eteenpäin. Edes virheestä se ei lopeta. Kaikki jatkuu vaan. Kummallista tämä elämä, kun sielu ei tunnu erottavan oikeaa väärästä,ehkä sen sitten määrittelee ympäristö ja muut. Ja se mitä ottaa onkeensa, jos haluaa.vähän epämääräisillä vesillä itsekin menen nyt. Noh mutta. Nautitaan hetkestä.

[.ave.]

Tätä mietin juuri äsken! Sisäinen arvostelija itselle on kovin tuttu, mutta ikävästi sillä on taipumus puskea myös ulospäin (jos itselle on kovat standardit, niin joskus tuntuu epäreilulta, jos ei muilla ole). Mietin, että mikä on motiivini sanoa jotakin toiselle ihmiselle. Jos tarkoitukseni on päteä tai muulla tavalla maalata ankaraa todellisuutta, niin miksi edes sanon sitä? Miksi maalata ankaraa todellisuutta muille, sillä siinä samassa joutuu itsekin elämään? Miksen sanoisi mielummin jotain, mitä haluan toiselle ihmiselle sanoa, ihan vain hänen vuokseen tai vuorovaikutuksen itsensä vuoksi?

Vedän johtolangat tästä taaksepäin menneisyyteeni, jossa olen oppinut, että ankaruus itseä kohtaan on ainut tapa selvitä, tai ainakin välttyä pahimmilta ongelmilta. Silloin olen saanut edes hetken hengähtää, näin se tosiaan on silloin joskus ollut. Mutta nyt elän erilaisessa ympäristössä ja asiat ovat erilaisia, eikä ankaruus enää aiheuta muuta kuin supistumista, tukahtumista, rajoittumista ja ahdistuneisuutta.

Tietysti on varmasti tilanteita, joihin on hyvä puuttua jollain tapaa (vaikka useinkin juuri niissä tilanteissa ei ihminen mitään arvostelua kuuntelekaan, vaan häneen saisi paremmin kontaktin jollain ihan eri tavalla!). Vaikeita kysymyksiä.