.ave.
Kohtuuastroilija
Viestejä: 182
|
|
« Vastaus #6 : 30.07.2016 12:57:31 » |
|
Tätä mietin juuri äsken! Sisäinen arvostelija itselle on kovin tuttu, mutta ikävästi sillä on taipumus puskea myös ulospäin (jos itselle on kovat standardit, niin joskus tuntuu epäreilulta, jos ei muilla ole). Mietin, että mikä on motiivini sanoa jotakin toiselle ihmiselle. Jos tarkoitukseni on päteä tai muulla tavalla maalata ankaraa todellisuutta, niin miksi edes sanon sitä? Miksi maalata ankaraa todellisuutta muille, sillä siinä samassa joutuu itsekin elämään? Miksen sanoisi mielummin jotain, mitä haluan toiselle ihmiselle sanoa, ihan vain hänen vuokseen tai vuorovaikutuksen itsensä vuoksi?
Vedän johtolangat tästä taaksepäin menneisyyteeni, jossa olen oppinut, että ankaruus itseä kohtaan on ainut tapa selvitä, tai ainakin välttyä pahimmilta ongelmilta. Silloin olen saanut edes hetken hengähtää, näin se tosiaan on silloin joskus ollut. Mutta nyt elän erilaisessa ympäristössä ja asiat ovat erilaisia, eikä ankaruus enää aiheuta muuta kuin supistumista, tukahtumista, rajoittumista ja ahdistuneisuutta.
Tietysti on varmasti tilanteita, joihin on hyvä puuttua jollain tapaa (vaikka useinkin juuri niissä tilanteissa ei ihminen mitään arvostelua kuuntelekaan, vaan häneen saisi paremmin kontaktin jollain ihan eri tavalla!). Vaikeita kysymyksiä.
|