seuraava »

[Avicii]

Täällä on varmaan vuosien saatossa keskusteltu kärsimyksestä mutta mieleeni tuli tämä aihe uudestaan kun mietin yhden ihmisen elämää jota olen sivusta seurannut nyt jonkunen vuosi.

Paljon on henkisissä piireissä, etenkin hieman iäkkäillä ihmisillä käsitys että
"kärsi, kärsi niin kirkkaimmaan kruunun saat" ja "kärsimys jalostaa ihmisen".

Mä oon kyllä niin totaalisen erimieltä että en voi kerta kaikkiaan ymmärtää tätä että kärsimystä jollain lailla romantisoidaan ja pidetään itsestään selvyytenä vielä tänä päivänä, etenkin henkisissä piireissä.

Eikö tämä jäänne ole jostain kirkollisista piireistä ja niissä jotka Jeesusta ihannoi ja hänen uhrautuvaisuutensa ja tekonsa ihmisten keskuudessa?
(Sori mun historian tuntemus tässä asiassa on varsin huono.)

Mulle kärsimys ei aiheuttanut kun heveltinmoisen (anteeksi), luihin ja ytimiin olevaa väsymyksen ja surua. Ja totesin että itse olen sen suurimmaksi osaksi itse itselleni aiheuttanut omilla uskomuksilla ja asenteilla jne. (nyt ei siis ole kyse mistään sairaudesta)

Itse olen vielä sitten niin lapsellinen että sitä voi ihminen kehittyä ja oppia myös rakkauden ja ilon kautta.  

Vai mitä mieltä olette?

[Fawnette]

Tää on vähän sellanen ajattelutapa mihin on aika helppo ajautua. Tuntuu, että hyötyä siitä on enemmän niille ihmisille, joilla on jo valmiiksi hankalaa. Sitten voi löytää tuskan ja kärsimyksen keskellä jotain johon tarttua. Kärsimyksestä voi olla helpompi kasvaa ulos, kun oikein yrittää, ja tietää että on joku "palkinto" vastassa. Tämä saattaa ehkäistä flegmaattista vellomista omassa tuskassaan. Jos tuskastaan tekee työkalun, voi varmasti kehittyä voimakkaaksi, ja miksei vaikka henkisestikin viisaaksi ihmiseksi. Tiedän paljon ihmisiä, jotka eivät edes yritä päästä tuskastaan irti. He ovat yleensä niitä skeptikkoja ja kyynikkoja, jotka eivät usko henkiseen kehitykseen tai mihinkään muuhunkaan.

Kääntäen asetelman kuitenkin toisinpäin näyttää ajattelutavasta olevan lähinnä harmia ja kenties jopa vaaraa. Olen sitä mieltä, että jos ihminen voi hyvin, hän voi aivan yhtälailla olla vahva ja henkisesti viisas. Ei kenenkään pitäisi alkaa piinaamaan itseään tai etsimään vaikeuksia, vain jotta voisi kehittyä vielä enemmän.

Kärsimyksessä on ilmeisesti jonkinlaista kieroa  ja dekadenttia glamouria. Niin henkiset ihmiset kuin taiteilijat ja etenkin muusikot nähdään usein herkkinä ja haavoittuvina ja ajatellaan, että he eivät voi muuta kuin purkaa tuskansa johonkin korkeampaan. Omasta mielestäni ajatus on vanhanaikainen, vaarallinen ja täysin naurettava. Etenkin taidekoulussa tämä on tullut aika karusti todistettua; muuten fiksut ja lahjakkaat ihmiset vertailevat omia diagnoosejaan ja lääkityksiään, vain todistaakseen muille olevansa jotenkin aidompia ja taiteellisempia. Tai jotain, en osaa tätä ajatusmaailmaa oikein avata kun se on itselleni niin vieras.

Hohhoijaa, olen siis kaiken kaikkiaan samoilla linjoilla. Eroon tällaisesta ajattelutavasta! Jokainen olkoon aidosti millainen on, ja ammentakoon voimansa siitä. 

[Avicii]

Kiitos! Olipa hyvin kirjoitettu ja herätti ajatuksia. Samoilla linjoilla ollaan 

[Tiigris]

Juu, onhan se niin että oppiakseen ja kasvaakseen ei tarvitse kärsiä.

Sellainen ihminen, joka ei kärsimystä saa kehitettyä tässä ihmiselämässä, on joko tosi yksinkertainen ja piittaamaton tai vaan todella todella viisas.  Sillä suurin osahan meistä stressaa, masentuu ja kokee kolhuja elämän mutkissa. Tahtomattaan.

Mutta jokainen meistä joka on kärsinyt ja selvinnyt siitä, voi ajatella jälkeenpäin että kärsimyksestä ulospääsy kasvatti minua henkisesti. Näin ollen se aiheuttaa positiivisen lopputuloksen. Mutta surullista jos joku hakemalla hakee kärsimystä kasvaakseen paremmaksi ihmiseksi, koska eihän se ole tarkoituksen mukaista.

Oletetaan että menetän työpaikkani, kissa jää auton alle, lapsi saa leukemia-diagnoosin ja mies pettää. Kyllä se jumankauta aiheuttaa kärsimystä, vaikka kuinka yrittäisin eristää sen tunteen itsestäni ja ajatella et nämä nyt on vaan perusjuttuja joita elämässä tapahtuu, peace and love, otanpa nyt rennosti ja hymyillen kaikesta huolimatta...
Joillekin ihmisille vaan tapahtuu tällaisia asioita. Jotka lähtee sitten vihan ja surun työstämisestä hyväksymiseen ja toipumiseen parhaimmassa tapauksessa ajan kanssa. Osa traumatisoituu, eikä löydä yksin, terapian ja lääkityksen avulla ulos koskaan.

[Avicii]

Oletetaan että menetän työpaikkani, kissa jää auton alle, lapsi saa leukemia-diagnoosin ja mies pettää. Kyllä se jumankauta aiheuttaa kärsimystä, vaikka kuinka yrittäisin eristää sen tunteen itsestäni ja ajatella et nämä nyt on vaan perusjuttuja joita elämässä tapahtuu, peace and love, otanpa nyt rennosti ja hymyillen kaikesta huolimatta...
Joillekin ihmisille vaan tapahtuu tällaisia asioita. Jotka lähtee sitten vihan ja surun työstämisestä hyväksymiseen ja toipumiseen parhaimmassa tapauksessa ajan kanssa. Osa traumatisoituu, eikä löydä yksin, terapian ja lääkityksen avulla ulos koskaan.

Ilman muuta. Kyllä nämä tilanteet voivat ja varmasti aiheuttaa joillekin kärsimystä. Ajattelen asiaan niin että tietyn ajan voi kärsiä mutta tilanteet voivat myös opettaa ja ajan kanssa että ei tarvitse loputtomasti ja vuodesta toiseen olla tilanteessa joka aiheuttaa kärsimystä.

[sideman]

Joogafilosofian (saaMkhya-yoga) mukaan ihmisen todellinen itse (aatman, puruSa, draSTaa eli Näkijä, jne, jne)
ei koe kärsimystä eikä onnellisuutta, vaan "lilluu" ikuisessa autuudessa.

Kokemus (bhoga; lausu: bhooga) syntyy siitä, että mieli ei kykene pitämään erillään sattvaa
eli materian hienointa aspektia, lähinnä älyä, ja puruSaa eli tod. Itseä, vaikka ne ovat atyantaasaMkiirNa* (ati-anta-a_saMkiirNa;
lausu osapuilleen: atjantaasankiirna [n kuten suomessa vastaavassa fonotaktisessa asemassa - siis
k-äänteen edellä - eli ns. äng-äänne!]), siis absoluuttisesti erilliset.

Niinpä ihmisen todellinen itse ei kärsi eikä nauti, vaan vain Todistaa Karman (joko "Hyvän" tai "Huonon") Toteutumista
 fyysisen kehon kautta!

(Älä usko sokeasti mitään mitä meikäpelle kirjoittaa, vaan tsekkaa itse jos haluat olla varma seikasta!)

     :

* sattva-puruSayor atyantaasaMkiirNayoH pratyayaavisheSo bhogaH...

[sideman]

Joogafilosofian (saaMkhya-yoga) mukaan ihmisen todellinen itse (aatman, puruSa, draSTaa eli Näkijä, jne, jne)
ei koe kärsimystä eikä onnellisuutta, vaan "lilluu" ikuisessa autuudessa.

OT Advaita-vedaanta menee vielä askeleen tai pari pitemmälle ja väittää, että aatman ja brahman ovat identtiset:

ayamaatmaa brahma (tämä aatman* [on] brahma[n])

sarvaM khalvidam brahma (kaikki tämä [koko universumi] on tod. brahma[ni]a)

* Tämä on lemma eli sanakirjamuoto; yks. nom**. on siis aatmaa...

** Yksikön nominatiivi tässä taivutusparadigmassa on alunperin tainnut olla sellainen, että sen viimeinen äänne on "vokaalinen"(?)
n; se on säilynyt obliikvimuodoissa tähän päivään astikka, eli esim. yksikön genetiivi taitaa olla
aatmanaH, yks. lokatiivi aatmani, jne!

[Avicii]

Kyllä.

Tuli mieleen tapaus, jossa aviossa olleet noin 35v mies ja nainen... Saivat toisen lapsen. Lapsi oli ihan vauva, kun mies joutui onnettomuuteen, joka aiheutti pysyviä vaurioita (pään vamma). Tähän nyt lisäys että ei ollut mitään itse aiheutettua tai tyhmyydestä johtuvaa, vain sattuman kautta traaginen onnettomuus.
Mies selvisi hengissä, pitkien kuntoutuksien myötä jäi lapsen tasolle, eikä ollut enää tunne-elämältään sellainen jonka kanssa voisi olla parisuhteessa. Nainen teki vuoden jälkeen avioero-päätöksen ja jatkoi elämäänsä eri suuntaan.

Arvatkaa vaan, puhuttiinko tästä asiasta tuomitsevasti ja rumasti? Kyllä!!

Kun kuulin tapauksen, ajattelin että ihanaa, että hän päästi irti ja jatkoi elämää, eikä ottanut itselleen loppuelämän vastuutaakkaa ja palloa jalkaan. Koska varmasti mies ollessaan vielä terve, olisi tahtonut, että hänen rakkaansa valitsee onnellisen elämän itselleen ja lapsilleen. Musta tää oli rohkea nainen, koska valitsi ulospääsyn tuosta tilanteesta.

Tämä oli hieno esimerkki, kiitos siitä! 

[Avicii]

Kiitos sideman sinullekin vaikka en ymmärrä näistä sun jutuista hölkäsen pöläystäkään kun niin vaikeksi menee minulle 

[Avicii]

mie olen ymmärtänyt tuon kärsimyksestä jalostumisen eri tavalla. tai ajattelen kärsimyksen sanana kuvaavan niin suurta tuskaa, ettei se ole valittavissa vaan osuu kohdalle jos on osuakseen ja suhtautumistapa on se valittavissa oleva kohta
en ajattele itse kärsimyksen olevan se mikä synnyttää vilpitöntä nöyryyttä, vaan sitä seuraavan onnen ja kuinka sen suhteuttaa aiempaan kokemaansa

Tämä oli mukavasti avattu 

[Zoja]

Oletetaan että menetän työpaikkani, kissa jää auton alle, lapsi saa leukemia-diagnoosin ja mies pettää. Kyllä se jumankauta aiheuttaa kärsimystä, vaikka kuinka yrittäisin eristää sen tunteen itsestäni ja ajatella et nämä nyt on vaan perusjuttuja joita elämässä tapahtuu, peace and love, otanpa nyt rennosti ja hymyillen kaikesta huolimatta...
Joillekin ihmisille vaan tapahtuu tällaisia asioita. Jotka lähtee sitten vihan ja surun työstämisestä hyväksymiseen ja toipumiseen parhaimmassa tapauksessa ajan kanssa. Osa traumatisoituu, eikä löydä yksin, terapian ja lääkityksen avulla ulos koskaan.

Ilman muuta. Kyllä nämä tilanteet voivat ja varmasti aiheuttaa joillekin kärsimystä. Ajattelen asiaan niin että tietyn ajan voi kärsiä mutta tilanteet voivat myös opettaa ja ajan kanssa että ei tarvitse loputtomasti ja vuodesta toiseen olla tilanteessa joka aiheuttaa kärsimystä.

Olla tilanteessa joka aiheuttaa kärsimystä... Jos esimerkin tilanteessa joutuu pitkäaikaistyöttömäksi, tulee avioero ja lapsi lopulta kuolee, sitten sairastuu itse, ja samanlainen jatkumo seuraa vuosia, niin miten sitten voi ollaolematta tilanteessa joka aiheuttaa kärsimystä? Toi suhtautuminen on jokaisen oma valinta, mutta haluanpa nähdä sen, joka suhtautuu esim. oman lapsen kuolemaan vain ajattelemalla että se kuului elämänsopimukseen.

Itse kärsimyksestä olen sitä mieltä, että positiivinen asenne on aina paikallaan, mutta esim lapsiorjat tai -sotilaat, pedofiilien uhreiksi joutuvat, silvotut tytöt, nälänhätää kokevat ovat sellaisia ryhmiä, jotka eivät välttämättä ymmärrä itse valita suhtautumistapaansa kärsimystä kohtaan oikeanlaiseksi.

Ilman kärsimystäkin voi kehitty'ä ja kärsimysten hakeminen on ja niillä mässäily on tietysti haitallista koska uskoisin, että se pysäyttää kehityksen jos ei näe mitään muuta elämässä kuin tarpeen hankkia kärsimystä. Toipuminen on yksilöllistä. Toisilla ihmisillä on parempi resilienssi jo syntyjään kuin toisilla. Oppia ikä kaikki

[Avicii]

Niin. Nämä ovat vaikeita asioita monelle. Se mikä tuottaa kärsimystä toiselle niin toinen voi, omien uskomuksien pohjalta nähdä ja kokea kärsimyksen toisella lailla.

Ymmärrän nämä rankat tapaukset kuten nälänhätä ja pedofiilien uhrit ynm. ulkopuolisista olosuhteista johtuen.

Toki he kärsivät mutta saavatko he "kirkkaimman kruunun" tai "jalostaako se heitä ihmisenä".

Yritin liittää tämä kärsimys tähän henkiseen kasvuun.

[Lilli]

Kärsimyksellä on nähdäkseni erilaisia vaikutuksia:

-kuolet tai päädyt itsemurhaan
-vammaudut vaikeasti
-kehität post-traumaattisen stressireaktion (PTSD), joka tuo yleisesti mukanaan lisää traumaattisia kokemuksia
-uhriudut ja vatvot katkerana kurjia kokemuksiasi mahdollisesti ne muille kostaen

Mutta myös

-opit selviytymistaitoja ja ottamaan tarvittaessa apua vastaan muilta
-oman kärsimyksen kautta kehität empatiaa muita kärsiviä kohtaan
-opit nauttimaan elämän hyvistä hetkistä täydesti, olemaan läsnä
-viisastut
-elämään tulee syvempi henkinen ulottuvuus
-löydät elämäntehtäväsi ja tarkoituksesi
-kärsimys johtaa postraumaattiseen kasvuun, eheytymiseen tai syvälliseen muodonmuutokseen.

Eli sellainen kärsimyksen itsensä glorifiointi ei ole minusta millään muotoa kirkastavaa tai jalostavaa vaan johtaa lähinnä vain marttyyrisyndroomaan. Jalostava vaikutus näkyy siinä, miten kärsimys kohdataan ja miten se jälkikäteen käsitellään. Jos tämä tehdään hyvin, rankatkin kokemukset voi hyväksyä osaksi elämäänsä ja niistä voi oppia, jonka jälkeen ne voi jättää pikkuhiljaa taakseen.

Terapeuttien ammattikuntaakaan ei olisi varmaan olemassa, ellei olisi uskoa siihen, että suuristakin vaikeuksista voi selvitä ja niistä voi eheytyä ihmisenä.

[Avicii]

Olipa mukavaa luettavaa. Thanks! 

[Varjotar]

Joo en mä kyllä tajua mitä helvetin hienoa tässä hullunmyllyssä on? Järkee ei alkuunkaa ei missään ja sitten vielä tulee päin näköö avointa halveksuntaa ja voimakasta aggressioo ja ku on pakko vetäytyy ni stte on kaikki paremmin? Että olinko minä jossai väärin vai olenko mä koko ajan väärin?