seuraava »

[Avicii]

Sori. Näitä aiheita pukkaa sitä mukaan kun tässä mietiskelen ja heijastelen menneisyyttäni 

Niin. Olen ollut nuorempana hyvin, hyvin omistushaluinen ja mustasukkainen. Vuosiksi se jäi unholaan ja tapasin vuosia sitten miehen jonka kohtaan olin äärimmäisen omistushaluinen ajoittain.

Toisaalta mulla on elämäni aikana ollut hyvin omistushaluisia miehiä joten ympyrä siltä osin umpeuti kun tajusin kuinka se tukahduttaa ja aiheuttaa ns henkisen ja maallisen helvetin sekä itselleen että toiselle osapuolelle.

Tajusin että aito ja vilpitön rakkaus nimenomaan VAPAUTTAA ihmisen menemään ja olemaan oma itsensä, vaikkakin se tarkoittaisi sitä että toinen lähtee lätkimään tai rakastuu toiseen tai osoittaa rakkauttaan muille.

Hyvin rankkaa meininkiä siis. Mietin että se on eräänlaista hallitsemismuotoa myös.

Jännä on että ketään muita kohtaan en ole koskaan ollut omistushaluinen, kuten lapsista tai muusta. Vain kumppania kohtaan.

Oppia ikään kaikki. Vaikea mutta tuikin tärkeä asia.

Ei mulla muuta 

[Kuuhilda]

Nuorempana olin minäkin, lemmikkejä ja seurustelukumppania, että omistamiani tavaroita kohtaan.
Enää en ollenkaan, ei ole omistamisenhalua yhtään mihinkään, koskettaa aivan kaikkea, minua itseäni ja omaa voimaani lukuun ottamatta.
Koen nykyisin kaikenlaisen omistamisen vangitsevana...sekä omistajan että omistettavan vangitsemisena.

[Avicii]

Nuorempana olin minäkin, lemmikkejä ja seurustelukumppania, että omistamiani tavaroita kohtaan.
Enää en ollenkaan, ei ole omistamisenhalua yhtään mihinkään, koskettaa aivan kaikkea, minua itseäni ja omaa voimaani lukuun ottamatta.
Koen nykyisin kaikenlaisen omistamisen vangitsevana...sekä omistajan että omistettavan vangitsemisena.

Samma här. Henkinen ja fyysinen vankila tuo on jos sille tielle lähtee.

[downtempo]

Avicii, älä ole pahoillas keskustelujen aloittamisista. Niitä on mukava lukea, oikeen innostuu! ja pistää miettiin!
ainoo vaan et, en ite keksi enää mitään jatkoo koska sää ja muut on jo sanonu kaiken jo.
Monta kertaa oon moneen keskusteluusi "kirjoittanu jo", mut pyyhkiny pois, koska oot joko sinä tai muut jo aika tyhjentävästi vastannu.

[Kuuhilda]

Joo, minustakin aivan mahtavaa, kjun sun pohdintojes ja pähkäilyjes kautta tää palsta on heräännyt ainakin taas hetkeksi eloon

[Avicii]

No mutta. Kiva juttu, kiitos 

[Varjotar]

Hankala aihe, koska taistelen tämän kanssa itsekin. Toisaalta sitä haluaa omistaa, mutta miksi? Koska ei ole itse vapaa.
Koska ei anna itsensä olla vapaa.

[Eklektikko]

Minä näen asian niin, että omistamisen halu syntyy pelosta; pelosta siitä että tulee hylätyksi/jätetyksi.
Sellaiseen puolestaan voi olla kaksi syytä, joihin molempiin se omistushalun kohde on yleensä täysin viaton:

Ellei ihminen rakasta itseään terveellä tavalla, niin on luonnollinen johtopäätös se, ettei kukaan muukaan voi häntä rakastaa, mistä puolestaan seuraa se että on luonnollista olettaa että tulee hylätyksi/jätetyksi. Tähän ei auta mikään muu, kuin se että opettelee rakastamaan itseään ihan kaikkineen, kokemaan itsensä rakastettavaksi olennoksi. (Sen sijaan, että kaataa oman epätasapainonsa kumppanin niskaan omistamisenhalun muodossa.)

Toinen mahdollinen syy on sitten se, että on joskus oikeasti joutunut petetyksi tai hylätyksi/jätetyksi todella rumalla ja traumatisoivalla tavalla JA jättänyt tuon trauman kokonaan käsittelemättä. Tällöin se seuraa mukana kaikkiin seuraaviin suhteisiin niin kauan kunnes se on käsitelty ja saatu pois systeemeistä. Edelleenkään ei yhtään reilua sitä uutta kumppania kohtaan.

Kaikilla meillä, jotka olemme syntyneet olosuhteissa, joissa vauva viedään pois äidin luota vauvalaan  heti synnytyksen jälkeen on vähintään lievä hylkäämiskokemus heti elämän alusta - kaikkine traumoineen. Vastasyntyneen kuuluisi olla jatkuvassa ihokontaktissa äitiin (tai keneen muuhun tahansa luotettavaan aikuiseen) vähintäänkin ensimmäiset muutama kuukausi. Ellei ole, tulee kuolemankauhu-ja-hylkäämiskokemus, koska luonnontilassa se ihmiskontakti puute oikeasti tarkoitti sitä että on hylätty ja kuolee. Meidän vaistomme ja aivomme ovat edelleen siellä savannilla... Hyvin usein se 'en ole rakastettava' -tunne johtuu nimenomaan vauvana tai varhaislapsuudessa saaduista kokemuksista, että joutuu eroon vanhemmasta tai että omat tunteet tulevat torjutuiksi.