seuraava »

[Tiigris]

Pelko...

Sitä olen tuntenut, voimakasta. Monessa tilanteessa akuutisti sekä arjessa, kroonisesti.

Mihin pelko mua ajaa, mikä on pelon tehtävä? Se on iso muuri joka on niin korkea ja epäreilu, että se vyöryy päälle kun edes ajattelet kiipeäväsi ylös päin.

Kaukainen ja hatara haave "jos en pelkäisikään" miten ihanaa ja vapauttavaa olisi olla VAPAA.

Päästä ulos häkistä!

Pelko, se pakottaa. Se tukahduttaa, se tukehduttaa, nitistää, lyttää, pienentää ja murentaa. Sen paine on sietämätön, niin sietämätön, että on PAKKO taistella tiensä ulos ja löytää voimat ja kerätä hirveä ROHKEUS.

Jos on pelännyt voimakkaasti ja selvinnyt siitä, selviää jatkossa mistä tahansa muustakin. Siksi se olikin LAHJA!

Mä olen ollut koulukiusattu. Olin sairaalloisen ujo ja kärsin varmaan paniikkihäiriöstä tietämättäni koko lapsuuden/nuoruuden. Ihme että olen selvinnyt kouluajoista, ihme että kyennyt saamaan ajokortin tai valmistumaan ammattiin. Sen verran vahvoja pelkokausia on sisältynyt erinäisiin ajanjaksoihin, esim oksentaminen ennen kouluun menoa kun jännitti niin jne. Jossain vaiheessa olen kuitenkin vahvistunut ja voimistunut. Selvinnyt masennuksesta. Alkoholin käytön lähes lopettanut. Uskallan kai jo olla aikalailla oma itseni. En stressaa enää arkisia asioita, tai pelkää sosiaalisia tilanteita. Esiintymisiä kylläkin.

Mut jos en olisi käynyt tuota rankkaa kasvua todella pelokkaasta lapsesta vahvaksi aikuiseksi naiseksi, en osaisi olla näin kiitollinen tästä tavallisesta elämästäni. Koska todellakin, tunnen vapautta. En edelleenkään oikein ymmärrä miksi olin jo lapsena niin hirveän ahdistunut, mutta jollain tapaa olen kaikesta selvinnyt. Ehkä suurin asia on se että mä olen antanut itselleni anteeksi ja sanonut sille epävarmalle lapselle mun sisälläni, että nyt kaikki häpeä ja pelko pois, siihen ei ole syytä! Olen antanut menneisyyden minälleni armoa. Ja hyväksyn häpeilemättömästi ne muistoni kun olen punastuneena änkyttänyt luokan edessä ja pojat takapenkissä on tirskunut ja ivaillut mulle ja mä olen tuntenut kurkussani ja rintakehässäni puristavaa kipua. Aikaisemmin saatoin hävetä tilannetta, nyt näen siinä rakastettavan minän joka tarvitsee apua ja vahvistusta. Ja ne pojathan siinä noloja olivat.