seuraava »

[Kyllikki6]

Oikein hyvän kirjan valitsit. Itsellä Iok kulkee kaikessa mukana ja nuo Renardin kirjat on tullut luettua, pitäiskin ottaa uudelleen lukuun.. karkeasti yleistettynä vois sanoa, että Renardin kirjat on "eskari" Ihmeiden Oppikurssiin 

Noista välähdyksistä... omassa kokemuksessani ne on toimineet todellista näkökykyä laajentavina (tämä aukeaa sulle paremmin, kun luet ne kirjat), eli tämän egon-uskomusjärjestelmän "ulkopuolelta" tulevina "tuikahduksina" 

Voin todellakin vain olla onnellinen puolestasi, itsellä on muuttunut koko elämä tälle Iok.n tielle lähdettyäni.
Kaikkea hyvää ja voimia muutoksen tuuliin 

[Ginger86]

Kiitos paljon, Kyllikki! Sainkin sellaisen käsityksen, että Renardin kirjat ovat erinomainen pohjustus IOK:lle. Minulla on ollutkin sellainen tunne, että "iso pyörä on pyörähtänyt" ja luvassa on uudenlaisia aikoja monessakin mielessä. En odota mitään kevyttä liitelyä näiltä kirjoilta, vaan todellakin syvemmän tason itsensä työstämistä. Mahtavaa kuulla, että sinulle IOK on avannut uuden maailman! Saanko kysyä pari kysymystä aiheesta? Kun lueskelin niitä osia IOK:sta, joita netistä löytyi, niin se teksti oli monelta osin melko vaikeaselkoista. Saitko juuri Renardin kirjoista ymmärrystä myös IOK:n sisäistämiseen? Kuinka paljon paneutumista IOK vaatii? Oletko käyttänyt "opettajia" apuna tässä? Minulla on kova halu oppia itsestäni ja maailmasta, mutta kun ymmärrys on rajallinen, niin kaikki vinkit tulevat tarpeeseen.

Jännä juttu muuten: Eilen illalla kirjoitettuani tänne tuli spontaanisti mieleeni, että nuo valonpilkahdukset ovat "välähdyksiä todellisuudesta", eli tuo selityksesi sopisi siihen hyvin.

[Kyllikki6]

Tuo vaikeaselkoisuushan on juuri egon käsitys tästä asiasta, eihän se halua "kuolla", saati että luovut sen hyväksi katsomista uskomuksista ja peloista  Mulle on jotenkin heti siitä hetkestä lähtien, kun oman Iok.ni käteeni sain ja aloin lukea, ollut selvää, etten ymmärrä sitä, mutta Totuus minussa ymmärtää ja resonoi tekstiin. Renardin kirjat olivat kuin sytytyslanka siihen lopulliseen päätökseen, että tää on se mun juttuni. Olen alkanut opiskella Kurssia 2010 ja edelleen luen sitä, en enää tiedä monettako kertaa, mutta se on jollain tapaa niin lohdullista ja voimauttavaa tekstiä, että monesti jonkin ongelmatilanteen tullessa otan vain Kurssin jostain kohtaa auki ja luen siitä "ratkaisun" ongelmaani  Itse kävin aikoinaan lukupiirissä jonkin aikaa, mutta jokainen tilanne/henkilö/asia tässä todellisuudessa on opetustilanne, joten ei voi aliarvioida ketään/mitään. Kun ymmärtää, ettei ymmärrä yhtään mitään, on jo hyvässä alussa 

[Ginger86]

Minun täytyy varmaan ottaa ihan uusi lähestymistapa tähän asiaan, sillä olen hyvin älyllinen ihminen ja turhaudun helposti, jos joku opetus menee ihan yli hilseen. Jospa vain nöyrryn oman vajavaisen ymmärrykseni edessä ja luotan siihen, että asiat kyllä aukeavat sitä mukaa, kuin on tarkoituskin.

[.ave.]

Miten tasoittaa traumakokemuksia. Ei mitenkään yksinkertainen kysymys. Omakin tieni on vielä kesken, enkä tiedä mihin tästä päädytään. Tällä hetkellä minua on auttanut ajatella, että ne hankalat tunteet ovat jäsentymättömiä muistoja. En osaa tällä hetkellä yhdistää niitä oikeaan tilanteeseen, joka joskus on tapahtunut, mutta muistan tunteeni kuitenkin, ne heräävät uudelleen ja uudelleen. Mitä enemmän lukee tietoa kiintymyssuhteista, traumoista, mentalisaatiokyvyn kehityksestä ja muusta lapsuuden traumoihin keskeisesti liittyvästä, niin ensin jollain älyllisellä tasolla alkaa osata yhdistää tunteen tilanteeseen. Sen jälkeen pikku hiljaa alkaa ymmärtämään sitä tunnettakin enemmän, ikään kuin alkaa "omistamaan" sen tunteen omana muistonaan. Ei se ole helppoa, eikä sen tarvitsekaan olla, se kaikki on ihan ok. 

Mutta, se mikä tässä on keskeistä, tarvitset jonkun ihmisen, joka voi olla sinulle turvallinen ja provosoitumaton tunteiden kohdistamisen kohde, se mielestäni terapiassa on se kaikkein tärkein asia, minkä se antaa. 

Vaikka en yleensä olekaan vaihtoehtoterapioita vastaan, niin niissä on oma riskinsä, jos puhutaan traumoista, sillä traumojen hoito vaatii koulutusta! Traumoja ei voi alkaa käsitellä ihan miten tahansa, silloin on todella suuri riski saada suurempaa vahinkoa aikaiseksi. Anteeksi tällainen lyttäys, mutta asia on kuitenkin tärkeä. Joka tapauksessa on tärkeää tiedostaa, että koska traumojen käsitteleminen vaatii sitä, että asetut jossain vaiheessa hoitoa hyvin haavoittuvaiseksi ja johdateltavaksi (muuten liikut lähinnä puolustusmekanismiesi tasolla), terapeutin asenteilla ja ammattitaidolla on suuri merkitys. Intuition kuunteleminen on tärkeää, jos vaihtoehtopuolta haluaa kokeilla. 

[.ave.]

Hei kiitos paljon vinkistä, Suomityttö! Perinteinen terapia ei tunnu enää omalta juuri siksi, että siinä syitä etsitään joskus vähän liiankin tarkkaan, ja minulle ne syyt eivät ole enää tärkeitä. Haluaisin vain päästä jo eteenpäin ilman näitä elämää rajoittavia tekijöitä. Ho'oponopono oli muuten yksi käyttämistäni työkaluista aiemman puhdistusjakson aikana, olinkin unohtanut sen jo ihan kokonaan. Se pääseekin nyt uudelleen käyttöön, kun kerran osoittautui niin toimivaksi jo aiemmin.

Hmm, ootko miettinyt ratkaisukeskeistä psykoterapiaa? Siinä on tarkoitus keskittyä vahvuuksiin ja siihen, miten nykyhetkessä ja tulevaisuudessa eletään. Joskus ajatellaan, että pelkkä menneisyyden kaivelu ja sen oivaltaminen riittäisi, mutta oikeastaan tärkeämpää on se, että oppisi niitä omia tunteitaan ymmärtämään tässä hetkessä. (Mitenkään siis vähättelemättä sen menneisyyden ymmärtämisen merkitystä.)

[Ginger86]

Hmm, ootko miettinyt ratkaisukeskeistä psykoterapiaa? Siinä on tarkoitus keskittyä vahvuuksiin ja siihen, miten nykyhetkessä ja tulevaisuudessa eletään. Joskus ajatellaan, että pelkkä menneisyyden kaivelu ja sen oivaltaminen riittäisi, mutta oikeastaan tärkeämpää on se, että oppisi niitä omia tunteitaan ymmärtämään tässä hetkessä. (Mitenkään siis vähättelemättä sen menneisyyden ymmärtämisen merkitystä.)

Minä olen itse asiassa käynyt myös ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa, tosin vain vuoden ajan, mutta uskon sen riittäneen siltä osin minulle. Se ei vain tunnu enää omalta, ja saatavissa oleva hyöty on varmaan siltä osin jo saavutettu. Mainitsit tuossa, että traumojen käsittely vaatii ammattitaitoista apua, jotta ei aiheutuisi lisävahinkoa. Olet varmaan yleisesti ottaen oikeassa, mutta minä olen käsitellyt traumojani jo kahdentoista vuoden ajan, joten olen saanut asiaan paljon apua ja tukea. Tällä hetkellä minua on opastettu Ihmeiden Oppikurssin pariin, joten olettaisin, että voisin olla valmis työstämään asioita itsenäisesti. Tietysti tukijoukot ovat yhä mukana, mutta tällä kertaa näkymättömillä tasoilla.

Täytyypä muuten päivittää, mitä uutta tämän asian tiimoilta on tapahtunut: Gary Renardin kirja saapui alkuviikosta, ja olen ahminut sitä siitä lähtien suurella mielenkiinnolla. Anteeksiantohan siellä oli se tärkein sisältö, joten selvästikin minun on hyvä alkaa työstämään sitä myös tietoisesti. Kirjan sisältö on monelta osin tosi mielenkiintoista, mutta herättää myös jonkin verran vastustusta, joten Kyllikin "ennakkovaroittelut" tulivat siltä osin todella hyvään saumaan. Olisin varmaan muuten heittänyt jo kirjan nurkkaan, kun en sen sisältöä pysty älyllisesti kaikilta osin ymmärtämään.

[.ave.]

No ei sitten mitään, jos se ei tunnu tähän hetkeen sopivalta, tiedät varmasti itse parhaiten.  Toki terapiassa paljon on merkitystä silläkin, miten juuri kyseisen terapeutin kanssa onnistuu löytämään jotakin tarvittavaa, mutta sattumankauppaa tavallaan sitä on etukäteen tietää.

Ehkäpä nämä henkisen puolen ajatukset todella avaavat jotakin uutta näkökulmaa (tai tuntokulmaa) aiheeseen, jos olet jumissa. Tsemppiä jatkoon! Kaikille traumansa vasta löytäneille suosittelen kuitenkin ensimmäisenä sitä psykoterapiaa kuin muita life coacheja, ettei vaan tulisi omaksuttua sitä life coachin näkemystä asiasta omakseen..

[.ave.]

Tässä vielä linkki lapsuuden traumoihin liittyvästä kirjasta tehtyihin muistiinpainoihin:
http://narcissistsupport.com/top-5-take-aways-from-complex-ptsd-from-surviving-to-thriving-by-pete-walker/

Aiheena siis kompleksi trauma ja erilaiset selviytymismekanismit, joiden ympärille persoonallisuus kehittyy. Hyvin mielenkiintoinen.

[downtempo]

Kriittinen pointti on kait siinä, että milloin uskaltaa luottaa toiseen, vai näkeekö mörköjä toisissa. Tietty on tarinoita, missä on törmännytkin samanlaiseen kauheaan asiaan uudestaan. Näihinkin liittyy se skenaario-ajattelu. Mutta tärkeää on löytää niitä normaaleja vuorovaikutusuhteita sen jälkeen. Silloin oppii luottamaan toiseen osapuoleen, osaa omaa tunneskaalaa tasapainoittaa, vaikka tulisikin jotain pientä negaa vastaan, mikä muistuttaa jotain aiempaa?. Jos kyseessä on terapeutti, niin sillä on aika suuri vaikutus siihen peilaamiseen. Mitä syvemmälle asioihin mennään, niin sitä suuremmin on ns. sen varassa miten toinen sen ottaa ja miten itse handlaa asian. Kriittisessä pisteessä voi olla että pienikin negatiivinen response, voi aiheuttaa voimakkaan puolustusreaktion. Kokemuksia on tietty kaikenlaisia kaikilla, mutta se vertaistuki, tai joku kaveri, ystävä, tuttu, kumppani, perheenjäsen, whatever, voisi olla sellainen luotettava, mistä oppia trauman jälkeistä kanssakäyntiä, riippuen prosessista, mitä läpi käy. Tietty semmonen liika junnaaminen tai jauhaminen menneisyydestä, ei edistä asiaa, jos liikaa jää kiinni menneisyyteen. Siitä voi alkaa katkeruuden tie.
Jos elämässä on vain semmosia pottupäitä, tai elämästä puuttuu niitä normaaleja vuorovaikutuksia, niin se voi olla sitten pidempi tie. Mutta sitä kautta ainakin löytää omanlaisensa porukan. tietää mitä ei halua, ja tietää mitä haluaa?

Ave kyllä kirjoitti varsin kattavasti tässä asiassa tässä ketjussa ja muuallakin.

Toivottavasti lukkoja avautuu, ja omalla painolla varmasti kaikki rullaa pikku hiljaa.  

[.ave.]

Mulle jäi tämä ketju vielä mieleen ja pohdin, että oletko miettinyt, mitkä tekijät tässä nykyhetkessä ovat niitä, jotka laukaisevat tämän traumareaktion? Ovatko ne jossain ihmissuhteissasi, työssä, jossakin (peloissa siitä, ettet olisi tarpeeksi hyvä äiti)? Sillä jotakin siellä silloin varmasti on, ja ne kertovat siitä, että elämässäsi on jotain, mikä ei ole sinulle ok, mikä ei ole kohdallaan. Se ei tee suhteestanne miehesi kanssa tasapainoista, jos molemmat ajattelette, että kaiken voi kuitata sillä, että sinä ja sinun traumasi olette syypäitä asioihin. Itsensä syyttelyn sijaan olisi tärkeämpää miettiä, mikä esimerkiksi teidän suhteessanne tuntuu sinusta siltä, että et koe tarpeidesi tulevan täytetyksi, ja keskustella siitä miehesi kanssa. Totta kai traumamuistot ovat ylitsepursuavia ja kadottavat todellisuuden tajun, mutta eivät ne ole pelkästään turhia ja tee sinusta suhteenne syntipukkia. Äitiyteen liittyvät pelot ovat hankalia, koska niitä ei millään haluaisi ajatella, vaan ne haluaisi tukahduttaa. Yhtä lailla on hyvin keskeistä, että jos et koe ympärilläsi olevan sellaista turvallista ihmistä, jolta saisit tukea ehdottomasti, pelot äitiyttä kohtaan voimistuvat. Sillä kokiessasi itse olevasi turvassa, koet helpommin pystyväsi tarjoamaan lapsellesi turvaa. Siksi esimerkiksi olisi tärkeää pohtia, minkälaisena koet suhteesi mieheesi. Pikkulapsiaika on tietysti raskasta ja kuormittaa parisuhdettakin. Jaksamisia kuitenkin sinulle! 

[Ginger86]

Kiitos Ave hyvistä pohdiskeluista ja vinkeistä! Siitä psykoterapiasta oli kyllä taannoin iso hyöty, pystyin sen avulla palaamaan jopa koulun penkille ja sain muutenkin elämää paremmin raiteilleen. Minulle sattui tosi hyvä tyyppi terapeutiksi, joten hänen apunsa oli kyllä suuri.

Äitiys minulla tuntuu nyt laukaisseen nämä tunnereaktiot. Alku oli ihan hirveää, kun en peloiltani saanut edes nukuttua! Nyt on menty siitä jo vähän eteenpäin. Suhde mieheeni on tietenkin tässä stressin alaisena vähän kärsinyt, mutta täytyy ottaa asiat uudelleen puheeksi hänen kanssaan. Hän on kyllä ollut hyvä tuki, mutta ei varmastikaan kaikilta osin ymmärrä lähtökohtiani ja sitä kautta ei ehkä aina osaa suhtautua minuun kovin pitkämielisesti. Tuo downtempon mainitsema normaali vuorovaikutussuhde on kyllä hirmu tärkeä, sillä sellaisen kautta sitä luottamusta ihmisiin pikkuhiljaa rakennetaan uudelleen. Täytyypä tosiaan keskustella asioista taas miehen kanssa!

[.ave.]

Voi ei, ikävä kuulla sinikiviuhko, että teillä on ollut tuollaisia vastoinkäymisiä! Toivottavasti löydätte lapsen kanssa ja löydät itsekin uuden tasapainon elämääsi, ja voit vielä päästää sen romahtamisenkin rauhassa ulos jonkun läheisen ihmisen luona.  Kun nyt tässä ollaan terapiasta puhuttu, niin voisi sekin auttaa, jotta voisit käsitellä mitä on tapahtunut. Sekin voi jäädä päälle kuoreksi, että hoetaan miten vahva olet, mutta unohdetaan se, että vaikka lapsen edessä et voikaan romahtaa, olet sisällä kuitenkin suuressa myllerryksessä. Paljon voimia! 

[.ave.]

Hmm, ihan totta. Se mikä traumojen seurauksena tässä hetkessä haittaa elämää, on joskus syntynyt järkevänä selviytymistapana sen hetkisiin olosuhteisiin. Siitä on vain muodostunut niin automaattinen toimintatapa, ettei kovin helposti tajua muuttaa käyttäytymistään olosuhteiden muuttuessa. Mutta tuollainen lempeä suhtautumistapa traumoihin on ehkä aika hienokin tapa ajatella, että joskus niiden ansiosta on selvinnyt.  (Vaikka yksi selviytymystapa on myös se lamaantuminen  , aika lailla yksi omistani.)

Siinä toisessa ketjussa tuli puhuttua siitä, että voi saada voimakkaita reaktioita toisilta ihmisiltä, jos jollain alitajuisella tavalla haluaa tulla huomatuksi. Mietiskelin tuota itseni kohdalla, ja mulle jollain tavalla toisten ihmisten huomio yhdistyy alitajuisesti hankaluuksiin, jolloin on vain niin paljon helpompaa, jos mua ei huomata, eikä mua itse asiassa kauheasti huomatakaan. Siitä huolimatta pukeudun monesti jollain tapaa näyttävästi, tällä hetkellä olen ihastunut näyttäviin koruihin. Hauskan ristiriitaista, että jollain tasolla kuitenkin viestin perusinhimillistä tarvettani tulla huomatuksi, vaikka pelkäänkin sitä. Sillä kyllä minä haluaisin tulla huomatuksi mutta (nousukalana ja traumataustallani) toteutan sitä aika pitkälti mukautumalla mahdollisimman täydellisesti sellaiseksi, mitä toinen minusta voisi haluta. Siten ilmeisesti välttyisi pahimmilta hankaluuksilta, vaikka tosiasiassa päädyn lopulta viemään itse itseni tilanteeseen, jossa koen olevani ns. hyväksikäytetty, toisten tarpeiden täyttäjä jne., ja yhteys toiseen ihmiseen ei enää tunnu niin läheiseltä, kuin minkälaisena epätoivoisesti sen halusin pitää. Mahdoton ristiriita.  :

[.ave.]

Tuossa laittamassani linkissä oli noista selviytymistavoista:
fight (taistele) - flight (pakene) - freeze (jähmety) - fawn (hoivaa)
Tuon kirjan kirjoittaja esittää, että näistä tavoista yksi olisi pääasiallinen ja yksi toissijainen tapa selviytyä. Tavallaanhan sitä käyttää kyllä näitä kaikkia, mutta ehkä niistä joitakin suosii toisia enemmän. Mikäli joutuu lapsuudessaan paljon käyttämään näitä selviytymistapoja turvallisemman itsetutkiskelun sijaan, kirjan kirjoittaja esittää, että persoonallisuus muodostuu näiden tapojen ympärille (eli onko esim. hyökkäävä, eskapistinen tai hoivaava persoonaltaan, ei tietenkään näin simppelisti, mutta esimerkkinä). Aika mielenkiintoinen näkökulma.