seuraava »

[.ave.]

Aloitusviestiä jäin vielä miettimään, ja tuota "ulkopuolisen korvaan kuulostaa traumaattiselta, mutta itselle on jäänyt päällimmäiseksi onnellisuuden tunne". Tuossa on aika paljon tuttua, vaikeutta ymmärtää, että oikeasti on kokenut jotain traumatisoivaa. Mutta uskon, että juuri tässä on se avain, että tunnekehossa on vielä jotakin purkamatonta. Sillä hyvin todennäköisesti lapsuuden kokemukset ovat tuntuneet pahalta, mutta ne ovat tuntuneet niin pahalta, ettei sitä halua muistaa. Tietysti on tärkeää muistaa myös ne onnellisuuden kokemukset, ettei ajaudu vain toiseen ääripäähän. Kuitenkin muistot, jotka eivät pääse tietoiseen mieleen käsittelyyn, pyrkivät esiin esim. somatisoinnin kautta (epämääräisinä fyysisinä vaivoina, paniikkikohtauksina), itsensä vahingoittamisen tarpeina tai hallitsemattomina tunnekokemuksina. Olen juuri lukenut erästä kirjaa, jossa keskeisimpänä traumoista parantumisessa on se, että pystyy tuntemaan ne omat tunteet, omistamaan ne (ei siis koe olevansa ajopuu elämässä), ja puhumaan niistä samalla kun tuntee sitä tunnetta (eli ei lähde pelkästään teoreettiselle tasolle pohtimaan omia kokemuksiaan, jota ainakin itse teen varmaan aika paljon). Tämähän ei ole mikään helppo homma, enkä itse asiassa suosittele traumaan liittyvien tunteiden kaivelua ilman tarpeellista tukea ja esim. itsensä rauhoittamiskeinojen opettelemista. Yksi ilmassa oleva debatti on se, pitääkö traumakokemuksia aina kaivella esille vai ei, mutta jos koet itse niiden hankaloittavan elämääsi, niin ehkä se silloin on paikallaan.

[Ginger86]

Voi, tuo ajatus enkelin käsistä on kyllä kaunis! Itsekin ajattelen myös, että traumat ovat joissakin tilanteissa erittäin tarpeellisia psyyken selviytymiskeinoja, enkä niitä siis siltä osin pidä mitenkään "pahana" asiana. Jossakin vaiheessa ne vain saattavat muuttua taakaksi ja rajoittavat elämää turhaan, kun tällaisia selviytymiskeinoja ei enää tarvita.

Minusta on tuntunut kovasti viime aikoina, että meille kyllä annetaan työkalut traumojemme työstämiseen, kun olemme siihen itse valmiita. Olen myös siinä käsityksessä, että ei niitä asioita tarvikaan varsinaisesti kaivella: Kunhan vain tunnistaa haavat tässä hetkessä ja parantaa ne nyt. Minua ei kiinnosta etsiä syyllisiä enkä halua katkeroitua kenellekään edes alitajuisesti, joten anteeksianto kaivelematta itse traumaa sen kummemmin voisi olla tässä kohtaa hyvä tie.

Renardin kirja on luettu täällä nyt loppuun, ja se kyllä totisesti pysäytti. Paljon siinä oli uutta minulle, mutta myös paljon sellaista, mitä olen itsekin ajatellut. Kirjassa painotettiin sitä, kuinka kaikki näkemämme ja kokemamme on omalla vastuullamme, ja meidän tehtävä ne asiat on myös muuttaa ja parantaa. Kirjassa käytetty keino oli asioiden tekeminen tekemättömäksi anteeksiannon kautta, mutta varmasti myös muita keinoja löytyy, kuten ho'oponopono ja muut puhdistusmenetelmät. Kovasti minussa kyllä heräsi myös pelkoa ja vastustusta tätä asiaa kohtaan, mutta otan sen hyvänä merkkinä: Kirjailija itsekin oli kokenut hyvin samankaltaisia tunteita lähtiessään anteeksiannon tielle. No, minä pyysin keinoja alitajuisten traumojen parantamiseen, ja niitä on minulle nyt annettu. Ei auta kuin ryhtyä töihin!

[.ave.]

Ginger86, olen aika pitkälti samaa mieltä, että katkeroituminen ja syyllisten hakeminen ei pidemmän päälle ole hyväksi. Jossain vaiheessa se voi olla voimaannuttavaa ja antaa ymmärryksen siitä, että jotain epäreilua on tosiaan tapahtunut, mutta jossain vaiheessa lopulta on itsellekin helpottavampaa, jos jollain tapaa joko ymmärtää (esim. sukupolvien ketjua traumassa) tai antaa anteeksi.  Toisaalta ei kannata myöskään pakottaa itseään anteeksi antoon ennen kuin on valmis siihen, muuten ajautuu helposti mitätöimään omat tunteensa, ja juuri niitä omia tunteita traumaa käsitellessä pitäisikin muistella, ei niinkään sitä kuka on tehnyt mitä ja kenelle.


Sinikiviuhko, hyvin kuvaavia nuo planeettavastaavuudet!  Hmm.. mullahan kuu on vahvassa asemassa ja fawn (sen suora käännös on muuten miellyttää, liittyy kuitenkin vähän samaan pakettiin, usein miellyttäminen päätyy toisen tarpeiden hoivaamiseksi) on todennäköisesti se, jota olen läpi elämäni käyttänyt eniten. Ne hetket, jotka tavallaan ovat niitä hyviä muistoja lapsuudesta, niissä on fawn ollut aktiivisin tapa toimia (voi silti miettiä, että stressi on todennäköisesti ollut läsnä, vaikka kuinka muistot ovat hyviä, jos on tarve miellyttää ja hoivata toisia selvitäkseen). Sitten, kun tilanne on ylittänyt sietokynnyksen, olen jähmettynyt. Käytän näitä tapoja kyllä yhä eniten, mutta huomaan samoin, että näin aikuisiällä ja murrosiän jälkeen on alkanut käyttää myös tuota fightia. Mars on mulla seiskassa, että se on aika selkeää niin, mutta entä tuo venus? Sehän on oikeastaan aika aspektiton, eli oisko sitten se, mihin kääntyy, jos ei enää muilla kartan yhteyksillä pysty selviämään? Olipa kiva, kun laitoit nuo planeetat tuohon, hauska ajatella niiden kautta. 



Mutta joo, tunnistan:
Fawn-freeze: the scapegoat. Typically the most codependent. Prone to the most extreme self-denial. Doormats. Prone to DV. Often doesn’t realize they are being abused, and if they do, they blame themselves for it. The mindset is that they need to cling to the crumbs they are given because those crumbs might be better than anything they’ve gotten before (or at home). They often abandon their protective instincts and become trapped in “learned helplessness.” Healing comes from them understanding how their childhood set them up for their current abuse, but this is often difficult, because scapegoated fawn-freezes were often punished extra hard for complaining.

Toisaalta tunnistan myös tuota fawn-fightia, ehkä tää on tosiaan enemmän tullut aikuisiällä:
Fawn-fight: smother mother/caretaker. “I love you to death.” Equate helping with changing. Can alienate others by persistently pressuring them to take their advice. In flashback, the fawn-fight can deteriorate into manipulative or even coercive care-taking. Their goal is to smother love the other into conforming to their view of who they should be.  May reach critical mass if someone refuses their advice or balks at unwanted caretaking.  Fawn-fight wants real intimacy. Susceptible to love addiction. Their type of codependency comes from having been continuously attacked and shamed as selfish for even the most basic level of healthy self-interest.

[Ginger86]

Huh, nyt on luettu Gary Renardin kaikki kolme kirjaa, ja olihan siinä melkoinen tietoisku! Laitan tähän tiivistettynä kirjojen sisällön (niiden suurin antihan on siis Ihmeiden Oppikurssin tulkitsemisessa):

1. Jumala ei ole luonut tätä maailmankaikkeutta, vaan me yhtenä yhteisenä Mielenä, ja siksi olemme oikeasti vastuussa kaikesta näkemästämme.
2. Loimme maailmankaikkeuden, sillä luulimme erkaantuneemme Jumalasta, mikä aiheutti Mielessä syyllisyyttä. Sitä yritettiin päästä pakoon luomalla maailmankaikkeus ja projisoimalla syyllisyys näennäisesti itsemme ulkopuolelle.
3. Koska Jumala ei ole luonut maailmankaikkeutta, mitään tästä ei siis todellisuudessa ole olemassa. Todellisuudessa olemme ja tulemme aina olemaan ikuinen henki, mutta juuri nyt olemme niin kiinni harhamaailmassamme, että emme näe tätä totuutta.
4. Totuuteen pääsee "kieltämällä maailma" ja antamalla anteeksi kaikille ja kaikelle se, mitä luulemme tapahtuneen/ tapahtuvan, mutta mikä ei oikeasti ole totta.
5. Ylösnousemus/ valaistuminen tarkoittaa sitä, että näkee täydellisesti maailman harhojen läpi ja tunnistaa Jumalan valtakunnan, mikä on meidän kaikkien osa.
6. Myös aika on harha: Oikeasti kaikki on jo tapahtunut, ja me vain katselemme kaikkea uudelleen kuin elokuvaa.
7. Oikeasti meillä on valittavana aina vain jompikumpi kahdesta vaihtoehdosta: Noudatammeko egon vai Pyhän Hengen käsikirjoitusta. Jokainen täällä varmaan tietää, kumpi tie vie valaistumiseen.


Pakko myöntää, että en oikein tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta. Selkeästi minua on opastettu näiden kirjojen pariin, ja minulla usko syntyy kokemuksesta: En siis vielä osaa sanoa edes sitä, uskonko tämän olevan se perimmäinen totuus. Täytyy tunnustella ja kokeilla kirjojen opetuksia, sillähän se selviää! Oli miten oli, kirjoissa oli myös hyvin käytännöllisiä esimerkkejä sen suhteen, miten omaa alitajuista syyllisyyttään (eli juuri niitä traumoja) voi työstää pois. Aion kokeilla näitä keinoja käytäntöön, ja päättää vasta sitten, mitä tästä kaikesta ajattelen. Ihmeiden Oppikurssi on kyllä lukulistalla seuraavana, mutta sitä ei taidetakaan ahmia ihan parissa viikossa.

[.ave.]

Huh huh, onpas tavaraa.  Tuo on sellaista, joka jollekin voi omien ajatusten kautta herättää jotakin oivallusta, eli siis se oman suhtautumistavan löytäminen on varmaankin tärkeintä. Kovin kirjaimellisesti tuskin on hyväksi lähteä sitä omaksumaan, sillä silloin liikutaan aika dissosiatiivisilla vesillä. Tärkeää traumamuistojen käsittelyssä on se, että integroi omat tunteensa maailmaan, tähän hetkeen ja todellisuuteen, eikä päinvastoin irtoa entisestään kauemmas todellisuudesta. Mutta tuolla voi tosiaan olla jollain tasolla vapauttava vaikutus, en sitä rupea kieltämään. Kunhan ei ulkokohtaisesti ala sitä opettelemaan minään totuutena, vaan löytää sen oman totuutensa sieltä.

[Ginger86]

Ave, ihan totta! Pyysin opastusta tähän asiaan, sillä koko pläjäys tuntui vähän liian ylivoimaiselta, ja minua kehotettiin laajentamaan ajattelua niin, etten takerru termeihin liikaa. Periaatteessa tuossa ei kauheasti ollut uutta minulle (paitsi se, ettei Jumala ole luonut maailmankaikkeutta), mutta muuten termit vain ovat jotain muuta, kuin mihin olen tottunut. Esim. tuon Pyhän Hengen voisi käsittää vaikkapa oppaiden ja enkeleiden ohjauksena.

Alauda, en osannut tuohon tiivistää sitä, mitä kirjoissa yritettiin ajasta kertoa: Meillä kyllä on vapaa tahto olemassa joka hetki, mutta jokainen valinta saattaa ikäänkuin vaihtaa meidät toiseen aikaulottuvuuteen, missä lopputuloskin on näennäisesti eri. Kuitenkin kaikki nämä aikaulottuvuudet ovat jo tapahtuneet, ja me voimme valita vain sen, "mitä versiota elokuvasta katselemme".

Täytyypä vielä lisätä joitakin asioita henkilökohtaisista kokemuksistani, sillä nyt tuntuu melko voimakkaasti, että olen jonkinlaisessa käännekohdassa: Pitkään taka-alalla pysynyt opastus on palannut elämääni selkeämpänä kuin koskaan, ja tällä kertaa ihan päivätajuntaan asti. Esim. mietiskellessäni, tilaisinko pitkästä aikaa maksullisen tulkinnan elämästäni, minulle sanottiin: "Et tarvitse sitä, mutta ei siitä haittaakaan ole". Yhtenä iltana etupihalla ollessani näin hämähäkin siluetin valoa vasten (minulla on lievä araknofobia), ja kuulin sanan "ristilukki". Uskaltauduin tarkastelemaan otusta kännykän valossa, ja sehän se oli. Tänään minulla oli vieras, jonka ajatuksia pystyin hetkellisesti lukemaan, ja osasin näin reagoida oikein hänen tuntemuksiinsa. Näin muuten keväällä opastusunen (erotan ne tavallisista unista siitä, että niissä on yleensä kertojan ääni ja voimakas tunne siitä, että oppaani on läsnä), jossa kerrottiin elokuussa tapahtuvan jotain suurta. Ehkä sillä tarkoitettiin juuri tätä muutosta ajattelumallissani! Tässä tosiaan oli pidempi ajanjakso (noin pari vuotta), jolloin en tuntunut saavan opastusta mihinkään asiaan ja kaikki tuntui vähän suossa tarpomiselta. Viimeinen puoli vuotta on ollut hyvin hankalaa aikaa, kun vanhat traumat alkoivat nostaa päätään ja tekivät elosta vielä hankalampaa.

Mitä tämä kaikki on sitten "vaatinut"? Uhriutumisen ja toisten syyttelyn lopettamisen, halukkuutta ottaa taas kerran vastuu omasta elämästään ja toiveen päästä eroon elämänsä draamoista. Minulla on tosiaan ollut melko vaikea ajanjakso, ja huomaamattani ajauduin taas kerran siihen vanhaan vahingolliseen ajattelumalliin, josta luulin jo päässeeni eroon: "Jos vain NUO MUUT muuttuisivat..." Joo, täysin turhaahan se sellainen toiveajattelu on, mutta uhriutuminen näyttää olevan minussa tiukassa. Näemmä minun täytyy oppia asiat kärsimyksen kautta, kun en vain vähemmällä tajua.

[Suomityttö]

Ginger 86, kerro vielä joku käytännön esimerkki traumojen työstämisestä! 

[Kyllikki6]

"Mitään todellista ei voi uhata. Mitään epätodellista ei ole olemassa. Siinä on Jumalan rauha." 

Hienoa, että sait Renardit luettua ja pystyt kyseenalaistamaan asioita, Iok on siinä hyvä työkalu, mutta loppuviimeksi olisi kai tarkoitus tehdä sekin tekemättömäksi  Tää on niin hupaisaa, kun miettii kuinka tosissaan tän kaiken ottaa egona/egossa 

[.ave.]

Tuo kirja on ilmeisesti jokseenkin filosofinen (?), ja sitä voi kai tulkita kukin omalla tavallaan, joten en tiedä kommentoinko nyt sitä vai jotain ihan muuta vierestä. En ole siis lukenut kirjaa (terkut muuten eräälle  ).

Mulle iskee hieman tai suuremminkin vastaan se, että asioiden todellisuus pitää kieltää. Se nimittäin on hyvin klassinen dissosiatiivinen defenssi, että jos asia on liian vaikea käsitellä, sen ajatellaan olevan epätodellinen, olematon, tapahtumaton, ei olemassa. Tämä ei kuitenkaan poista sen vaikean asian olemassaoloa. Jos kyseessä on jokin vaikea tapahtuma (esim. kaltoinkohtelu), siihen liittyvät tunteet ovat niin vaikeita, ettei niitä kykene kohtaamaan todellisina ja läsnä olevina tässä hetkessä, ja suojautumiskeinona luokittelee ne epätodellisiksi fantasioiksi/harhoiksi/egon kuvitelmiksi/oman keskeneräisyytensä ilmentymiksi jne. Se ei poista näitä tunteita (mikään pakotettu anteeksianto ei niitä poista), vaan lähinnä jäädyttää ne toistaiseksi tietoisuuden ulkopuolelle.

Jos kyseessä on jokin puoli itsessä mistä ei pidä (esim. se uhriutumistaipumus), jäädyttää osan itsestään. Ei koe ja elä itseään kokonaisena, ei ole myötätuntoinen sitä puolta kohtaan itsessään, eikä ymmärrä mitä tarvetta se itsessä palvelee (sillä ne kaikki puolet meissä oikeasti kuuluu meihin, vaikka kuinka me ei niistä itse aina pidettäisi, niillä on jokin viesti meille). Jonkin puolen esille nousu jonain hetkenä voi hyvinkin viestiä sitä, että on jälleen jonkin siinä hetkessä ilmenneen syyn takia siinä samassa avuttomassa tunteessa, kuin ennen, ja ajautuu vain käyttämään samaa selviytymistaktiikkaa, millä on selvinnyt ennenkin. Ei mitään sen kummempaa tai huonompaa asiaa omassa itsessä. Se on se oma turvallisuudentarve, joka sieltä nostaa päätään, ja itseään inhoamalla työntää sen pienen lapsen itsessään takaisin sinne turvallisuuden tarpeiden täyttymättömyyteen. (Tajusin tässä muuten juuri, että vaikka olenkin inhonnut itsessäni olevaa ylimitoitettua puolustautumistani tietyissä tilanteissa, niin juuri silloin olenkin oikeastaan puolustanut sitä pientä tyttöä itsessäni, joka ei koskaan tullut puolustetuksi ennen. Siinä mielessä se on oikeastaan aika kaunistakin. Sitä voisi olla lempeämpi itseään kohtaan, kaikella on jokin viesti ja tarkoitus.)

Ironisesti tai ei niinkään, tämä dissosiaation kautta toteutettu kokemus on juuri se sama kokemus, mitä on alunperin traumassaan kokenut, ettei ole tullut hyväksytyksi kokonaisena, ettei ole ollut mahdollista olla, toimia ja elää kokonaisena ihmisenä. Dissosiatiivisuus totta kai suojelee psyykettä todella paljon, mutta traumojen käsittelyä se ei ole.

En silti voi kommentoida, etteikö tuohon kirjaan voisi suhtautua muullakin tavalla kuin dissosiatiivisesti. Tuon tyyppisessä ajatusmaailmassa on kuitenkin omat riskinsä. Mielenkiintoista toisaalta olisi miettiä myös (aiemmasta lauseestani huolimatta), voiko dissosiatiivisten filosofioiden kautta saavuttaa myös sellaisella rauhanomaisella tavalla traumoillensa selkiyttä (sillä se dissosiaatio todella suojelee psyykeä). Joku puoli mussa tykkäisi kyllä miettiä sitäkin, mutta nyt ei ehkä lähde eteenpäin. Itse olen ollut aika taipuvainen dissosiatiiviseen tyyliin ja nyt mulla on menossa omassa elämässäni todellisuuteen maadoittumistalkoot, eli siksikin reagoin tästä näkökulmasta. 

[Ginger86]

Suomityttö, etsin paremmalla ajalla sinulle muutaman esimerkin kirjoista. Olen vähän muokannut noita menetelmiä itselleni sopiviksi, joten en viitsi näitä omia tulkintojani tässä esittää, sillä niissä on aina väärinymmärryksen vaara.

Avelle vastaan pikaisesti, että ymmärrän hyvin psykologisen lähestymistapasi tähän asiaan, mutta heittomerkit "maailman kieltämisen" kohdalla olivat tuossa ihan tarkoituksella. Kyse ei missään nimessä ole siitä, että kieltäisi omat tunteensa ja reaktionsa, vaan ihan päinvastoin. Tätä menetelmää käyttäen ne on tarkoitus tuoda tietoisuuteen ja parantaa ne anteeksiannon avulla. Maailman kieltämisellä tarkoitetaan sitä, että ymmärretään ulkopuolen olevan vain heijastuma omasta sisäisestä tilastaan. Siis sen sijaan, että antaisi maailman muuttuvien olosuhteiden vaikuttaa omaan sisäiseen rauhaansa ja etsisi pelastusta itsensä ulkopuolelta (=rahasta, parisuhteesta, ulkonäöstä, menestyksestä, you name it), käännetäänkin asetelma toisinpäin: Luodaan sellainen sisäisen rauhan tila, että sitä eivät mitkään olosuhteet voi hävittää. Tämä on tietysti todella pitkäjänteisen mielenhallinnan tulosta, joten en odota muutoksia yhdessä yössä. Tosin kirjoissa on useaan otteeseen painotettu, että kyse EI ole itsensä kehittämisestä ja pyrkimyksistä tulla täydelliseksi, vaan pikemminkin kaiken kertyneen kuonan poistamisesta, jotta todellinen ytimemme pääsisi pikkuhiljaa kuoriutumaan esiin.

Olen itsekin perehtynyt melko syvällisesti perinteiseen psykologiaan aiemmin, mutta sillä on rajansa: Se kun ei ota oikein huomioon hengellistä näkökulmaa. Minä olen aina ollut luonteeltani totuuden etsijä, mutta mitään yksittäistä lähestymistapaa en epäilemättä ole osaksi maailmankuvaani omaksunut. Perinteiset psykologiset menetelmät eivät enää tässä kohtaa elämääni tunnu omilta, vaikka niillä onkin ehdottomasti oma paikkansa, ja minuakin ne ovat auttaneet aikanaan kovasti. "Henkisen heräämisen" myötä olen alkanut huomioimaan asioita myös sielun/ hengen näkökulmasta, mutta täysin ristiriidaton ei tieni siltäkään osin ole ollut. Olen lukenut ihan valtavasti aiheeseen liittyvää materiaalia, henkistä kirjallisuutta ym. ja koettanut rakentaa maailmankuvaani sen mukaan, mikä on tuntunut oikealta. Ja kuten aiemmin jo sanoin, minun uskoni perustuu kokemuksiin, joten tämäkin menetelmä täytyy kokeilla, ennen kuin voin omalta kohdalta sanoa uskovani siihen.

[Ginger86]

Ai niin, vielä yksi juttu: Kiitos Kyllikki sinulle, kun "varoitit" minua etukäteen siitä vastustuksesta, mitä IOK:n lukeminen saattaa itsessä herättää. Muuten olisin varmaan heittänyt nämä opukset jo nurkkaan, kun ne eivät älyllisesti minulle heti avautuneet.

[.ave.]

Anteeksi, jos huolehdin susta liikaa, osaat varmasti tietää mitä teet.  Kuulostaa ihan hyvältä, jos tiedät mitä riskejä eri menetelmiin uppoutumisessa voi olla ja kuuntelet itseäsi matkalla koko ajan. Perinteisessä psykologiassa on kuitenkin se, että sitä on jo vuosia monet eri ihmiset tutkineet, joten niissä asioissa on jotakin perää myös niinä hetkinä, jolloin ne eivät oman itsen kanssa resonoisikaan (riippuen tietysti myös siitä kuinka villejä tulkintoja niistä vetää tai ei). Jos ei sieltä vastauksia löydä, voi etsiskellä muualta, mutta hyvä on muistaa, että jonkun yksittäisen ihmisen filosofioimia teorioita ei voi verrata samalla viivalla psykologisen tiedon kanssa, kyse on kahdesta ihan eri asiasta.

Joku tässä filosofiassa jollain tavalla kiinnostaa myös mua, mutta en oikein tiedä miten, tuntuu että jotain siitä pitäisi sanoa, mutten tiedä mitä. En ehkä vielä löydä sille sanoja. En tiedä, tuo "ymmärretään ulkopuolen olevan vain heijastuma omasta sisäisestä tilasta", hmm, mutta entä se toinen ihminen ja hänen kohtaamisensa? Väistämättä toisen ihmisen kohtaaminen aina jollain tavalla hetkauttaa omaa sisintä. Olen tässä pyöritellyt mielessäni sellaista projektiivisen transferenssin (ihan hatusta heitetty termi  laitoin vaan, jos noi sanat jolle kulle sanoo jotain) ajatusta, että siinä kun toisen ihmisen läheisyydessä herää itsessä ikäviä tuntemuksia, tulkitsee ne ikään kuin transferenssituntemuksiksi, eli olettaa, että näiden tunteiden herääminen itsessä johtuu toisen ihmisen persoonasta, ja sitten tulkitsee nämä tuntemuksensa toisen ihmisen persoonan ominaisuuksiksi. Tämä nyt puhuttu taas olisi jotain päinvastaista tuosta, eli toisen ihmisen kohtaamisessa syntynyt vuorovaikutus ja siihen liittyvät tunteet tulkittaisiin oman itsen ominaisuuksiksi? Onhan siinä vuorovaikutuksessa silti mukana myös se toinen ihminen ja vuorovaikutus on kahden osan summa, keikauttamatta sitä keinulautaa liikaa kumpaankaan suuntaan. (Ymmärtääköhän kukaan tästä mitään mitä selitän  :).

Mulle toi anteeksiannolla parantaminen on vähän sellainen juttu, josta en näissä monissa henkisissä opetuksissa pidä. Anteeksianto ei ole sellaista, jota voisi vain päättää tehdä, vaan ennemminkin se on luonnollinen lopputulos siinä prosessissa, jossa käsittelee omia tunteitaan. En sitten tiedä, josko juuri sitä tuossa tarkoitetaan. Siinä on kuitenkin sellainen pieni (tai suurikin) vaara, että jotkin tunteet, kuten katkeruus, arvotettaisiin itsessä huonoiksi ja poistettaviksi tunteiksi, koska ne eivät edesauta anteeksiantoa. Ne on kuitenkin niitä omia tunteita, ne on siellä, eikä niiden piilottaminen oikein auta mitään. Ihminen on kokonaisuus, jossa on molempia, ns. hyvää ja pahaa, monenlaisia juttuja samassa paketissa.

Mutta joo, vaikka mulle herää paljon tällaisia kritisoivia ajatuksia, niin varmasti siellä on paljon hyvää. Huomaan ehkä tätä kirjoittaessani, että mulle resonoi sellaiset vuorovaikutukselliset näkökulmat asioihin, eli että se ns. "totuus" tapahtuu siellä ihmisten välissä, vuorovaikutuksessa, siellä erilaiset maailmat kohtaavat toisensa. Ei oikein innosta etsiä syitä vain muista ihmisistä, mutta ei myöskään enää pelkästään itsestäni. Sitä olen tehnyt jo tarpeeksi pitkään, etsinyt syytä itsestäni siihen, miksi elämäni on sellaista kuin on tai miksi joku reagoi minuun niin kuin reagoi. Mutta eihän mikään ole ollut vain minusta kiinni, vaan niin monesta eri tekijästä, en minä ole kaiken napa. Muilla ihmisillä ja tapahtuvilla asioilla on minuun vaikutusta, pidän sitä oikeastaan aika terveenä asiana että niin on (psykopaattihan se on, jota mikään ei hetkauta). Olikohan tää tällainen "löydä itseäsi lisää" -tyyppinen juttu mietiskellä näitä juttuja. Anteeksi jos nyt liikaa kritisoin, koska jos noi jutut jolle kulle antaa jotakin, niin siellä voi olla jotakin tärkeää silloin heille. 

[Ginger86]

Älä suotta pyytele anteeksi, Ave, minusta on mukavaa keskustella näistä asioista. Tässä kohtaa lienee vain syytä selventää pari juttua noihin kirjoihin liittyen, jotta muutkin saavat vähän parempaa käsitystä, mistä niissä on kyse.

Kirjojen esittämä maailmankatsomushan ei suinkaan ole yhden yksittäisen ihmisen luoma, vaan se perustuu Ihmeiden Oppikurssin opetuksiin, jonka väitetään olevan kanavoitua tietoa itse Jeesukselta. IOK:n kanavoijana toimi psykologi Helen Schucman 70-luvulla, mutta sen syntyyn ja levitykseen oli vaikuttamassa useita muitakin henkilöitä (mm. William Thetford). IOK on todella laaja itseoppimistyökalu mielen muutokseen, ja sen ajatuksena on synnyttää kurssin opiskelijassa kokemus, joka johtaa elävään uskoon (ei siis toisinpäin, kuten monet uskonnot opettavat ). Koska kanavoijana toimi psykologi, myös kurssin lähestymistapa on varsin psykologinen, ja siinä onkin käytetty paljon mm. alan termejä. Erona perinteisiin psykologisiin menetelmiin kurssi ottaa huomioon myös hengellisen näkökulman, ja siinä on mielestäni sen suurin ansio.

Gary Renardin kirjat pohjautuvat IOK:n opetuksiin, ja niiden tarkoitus on tulkita opetuksia ihmisille ymmärrettävään muotoon. Myös Renardin kirjojen pohjalla väitetään olevan korkeampia voimia, sillä ne perustuvat dialogiin Renardin ja kahden ylösnousseen mestarin, Artenin ja Pursahin, välillä. Kirjoissa näkyy hyvin Renardin oma mielen muutos, ja koska kirjat ovat syntyneet kahdenkymmenen vuoden ajanjakson aikana, tuo muutos ei tosiaan ole tapahtunut ihan hetkessä.

"Tämä nyt puhuttu taas olisi jotain päinvastaista tuosta, eli toisen ihmisen kohtaamisessa syntynyt vuorovaikutus ja siihen liittyvät tunteet tulkittaisiin oman itsen ominaisuuksiksi?" -> Kurssi opettaa, että maailma on tosiaan sisäisen tilamme heijastuma ja se, mitä yksilö ajattelee muista, on tosiasiassa hänen alitajuisia ajatuksia omasta itsestään. Eli miten näet muut, siten näet myös itsesi. Ideana on muuttaa omia alitajuisia käsityksiä itsestään muuttamalla ajatuksiaan muista ihmisistä, mutta ei väkipakolla: Kurssi tarjoaa kyllä työkalut tämän muutoksen tekemiseen niille, jotka kokevat asian omakseen. Kurssin esittämä anteeksianto ei myöskään ole sitä perinteistä "minä nyt suuressa armossani annan anteeksi sinulle mulkvistille, vaikka et sitä olisi ansainnutkaan" -tyyliä. Kyseessä on ihan toisenlainen ajattelumalli, minkä avulla on tarkoitus tunnistaa kaikkien perimmäinen olemus eli henki, ja antaa anteeksi asiat, joita ei koskaan todellisuudessa ole tapahtunutkaan. Muodon tasolla nämä asiat kyllä tuntuvat varsin todellisilta, mutta koska ydinolemuksemme on täydellinen Jumalan luomus, on kaiken muun oltava pohjimmiltaan harhaa. Tämä on monimutkainen ja vaikea ajatus hyväksyä, mutta ihan luonnollinen reaktio, sillä egomme ei pidä tällaisesta ajattelusta: Se kun on uhka itse egon olemassaololle. Minulla itselläni heräsi myös alkuun vastustusta tätä asiaa kohtaan, ja ensimmäisen kirjan luettuani olin parin päivän ajan suorastaan masentunut. Päätin kuitenkin antaa kurssille mahdollisuuden, sillä olen jo ihan täydellisen kyllästynyt tähän nykyiseen meininkiin, missä en siedä enää yhtään ulkoisia "häiriötekijöitä". Minä kun tiedän aiemmista kokemuksistani, että myös toisenlainen suhtautuminen ON mahdollista, ja siitä suhtautumisesta seuraa sikäli helpompi elämä, että ihan jokainen vastoinkäyminen ei enää pilaa päivää.

Minua itseäni ei niinkään kiinnosta etsiä syitä, vaan muuttaa niitä, jolloin seurauksetkin ovat hyvässä lykyssä toisenlaisia. Olen täydellisen kyllästynyt piehtaroimaan näissä tunteissa ja antamaan niiden vaikuttaa sisäiseen rauhaani, varsinkin kun tiedän, että muunkinlainen reagointi tosiaan on mahdollista. Sanot, että psykopaattihan se on, jota mikään ei hetkauta, mutta en pitäisi esim. Jeesusta psykopaattina. Eilen illalla kun pohdiskelin tätä asiaa, mieleeni nousi välähdyksenomaisesti pari ajatusta, joita keväällä pyörittelin: Mietin tuolloin, että olisipa hienoa tietää, miten ihmeessä Jeesus kykeni antamaan anteeksi kaikille niille idiooteille, jotka pilasivat hänen elämänsä ja lopulta murhasivat hänet. Kannattaa näemmä varoa, mitä toivoo, sillä se saattaa myös toteutua.

[.ave.]

Heh, kannattaa varoa.  En usko, että Jeesuksen toimintamalli itsessään on kovin tavoiteltavaa (vaikka se uskonnollinen ihanne onkin), sillä siihen liittyy hyvinkin paljon omien tunteidensa unohduttaminen ja itsensä suojelemisen lopettaminen (joka on ihanteellista lähinnä silloin, jos pitää marttyyriutta ihanteena). Oman käsitykseni mukaan Jeesuksen toiminta oli jossain määrin tavoitteellista ja tarkoitushakuista (pelkän anteeksiantavuuden sijaan), olihan hän opettaja ja halusi toimia esimerkkinä, levittää hyvää.

Mutta sille en vain voi mitään, että tämä: "Kyseessä on ihan toisenlainen ajattelumalli, minkä avulla on tarkoitus tunnistaa kaikkien perimmäinen olemus eli henki, ja antaa anteeksi asiat, joita ei koskaan todellisuudessa ole tapahtunutkaan. Muodon tasolla nämä asiat kyllä tuntuvat varsin todellisilta, mutta koska ydinolemuksemme on täydellinen Jumalan luomus, on kaiken muun oltava pohjimmiltaan harhaa. Tämä on monimutkainen ja vaikea ajatus hyväksyä, mutta ihan luonnollinen reaktio, sillä egomme ei pidä tällaisesta ajattelusta: Se kun on uhka itse egon olemassaololle." kuulostaa hyvin dissosiatiiviselta, ja siten traumataustasta tulleille ihmisille hyvin vaaralliselta. Dissosiaatio voi antaa rauhan kokemuksen, mutta se eriyttää todellisuuden kappaleet toisiensa ulottumattomiin. En usko, että puolustusreaktio syntyy siitä, että ego (mitä sillä nyt sitten henkisissä piireissä tarkoitetaankaan) pelkää oman olemassaolonsa puolesta, vaan se oma sisus on siellä repeämässä kappaleiksi (itse asiassa jo egon erottaminen pois muusta itsestä on dissosiaatiota, mitä sillä egolla sitten tarkoittaakin). Se osa itsestä, joka ihan tosissaan koko kehollaan koki ne kaikki asiat, irtoaa muun tietoisuuden ulottumattomiin. Sillä osalla ei ole enää ääntä, jos asiaa ei enää pidetäkään todellisena. Sitä pientä lasta siellä sisällä ei edelleenkään kuunnella, sen kokemuksia ei arvosteta. Samalla tähän eriytyneisyyteen voi liittyä vahva eläytymisen kokemus johonkin yhteen todellisuuden puoleen (muiden jäädessä unohduksiin), joka voi tuntua hengelliseltä kokemukselta. Se ei ole ihan leikin asia, sillä tukahdutetuilla minuuden puolilla on pidemmän päälle patologisoivaa vaikutusta (esim. persoonallisuushäiriö). Mutta ehkä mun ei tästä aiheesta kannata jauhaa enempää, kun tuntuu, että olen sanonut asiani ja toistan samaa uudelleen. Jokainen toivottavasti osaa tehdä omassa elämässään itselleen parhaat valinnat.

Tää on kuitenkin aika mielenkiintoinen ajatus: "Ideana on muuttaa omia alitajuisia käsityksiä itsestään muuttamalla ajatuksiaan muista ihmisistä". Niin usein sanotaan, että pitäisi käsitellä itsensä ennen kuin voi kohdata muita (jota en ihan jaa), mutta jos voisikin rakastaa itseään oppimalla rakastamaan muita? Mielenkiintoista. Kun näkee muissa kauneuden kaiken epätäydellisyyden alla, jos sen voisi sisäistää myös itseensä, että ehkä minussakin on tuo kauneus kaiken tämän epätäydellisyyden alla. Tässä on jotain hyvin mielenkiintoista käänteistä vaikutusta. Jos se, minkä näkee muissa, on projektio heitä kohtaan, niin muuttamalla tätä projektiota, muuttuuko samalla myös se käsitys itsestä? Onko se mahdollista? Joka tapauksessa, monipuolisuus, sitä peräänkuulutan. Itsen ja maailman tutkiskelu yhtä aikaa.

Oon ehkä sanonut tän ennenkin, mutta ootko miettinyt, että sun nykyiset tunteen purkaukset eivät välttämättä liity niin paljoa vanhaan traumaasi (jota olet jo käsitellyt), kuin nykyhetkessä ilmeneviin vaikeuksiin? Olet vain tottunut reagoimaan tietyllä tavalla, siksi ne muistuttavat traumastasi? Ne tunteet siis olisivat valloillaan niin kauan, kunnes kohtaisit sen nykyhetkessä olevan vaikeuden jollain tapaa, mitä ne tunteet sulle sitten viestivätkin? Sanoin sen varmaankin jo, mutta ajattelin selventää, jos olin epäselvä. 

[Ginger86]

Meillä vaikuttaa olevan niin erilaiset lähtökohdat tähän aiheeseen, että väärinymmärryksiä syntyy varmasti siitäkin johtuen puoleen jos toiseenkin. Esimerkiksi itse en näe Jeesusta niin kuin perinteinen kristillisyys hänet esittää, vaikka varsin voimakkaan kristillisen taustan omaankin. Minun nähdäkseni hänen tarkoituksenaan ei missään nimessä ollut uhriutuminen ja marttyyrius, vaan päinvastoin oman voimansa vaatiminen ja sen omistaminen. Vasta myöhemmin järjestäytyneet uskonnot muokkasivat kristillistä kirjallisuutta niin, että myös Jeesus saatiin sopimaan uskontojen perustajien henkilökohtaisiin agendoihin. Ihmisiä kun on hyvin vaikea hallita, jos he tiedostavat oman jumalallisen alkuperänsä, mutta pelolla hallitseminen sen sijaan on varsin helppoa.

Minusta tuntuu, että en osaa selittää tätä kokonaisuutena hyvin laajaa ajattelumallia niin, että sen voisi kirjoitusteni pohjalta ymmärtää täysin. Auttaisi varmasti, jos lukisit kirjat, ja tekisit omat johtopäätöksesi itse niiden pohjalta. Minä kun tosiaan olen näihin ajatuksiin ihan äskettäin tutustunut, joten en voi toimia niiden "opettajana", vaan vasta tunnustelen niiden todenperäisyyttä. Minusta päinvastoin tuntuu, että tämä menetelmä ei tukahduta minuutta, vaan nostaa pintaan parannettavaksi ne kuonat, mitkä ovat todellisen olemukseni alunperin peittäneetkin.

"Ne tunteet siis olisivat valloillaan niin kauan, kunnes kohtaisit sen nykyhetkessä olevan vaikeuden jollain tapaa, mitä ne tunteet sulle sitten viestivätkin?" -> Usko pois, kohtaamista on jo kokeiltu! En ole kertonut ihan kaikkea, mutta traumataustani on tosiaan melko vaikea, mistä johtuen reaktioni nykyisiin vaikeuksiin ovat aivan kohtuuttomia. Esimerkkinä kirjoitin jo aiemmin, että reagoin jopa aistimaani avomiehen negatiivisuuteen (mikä saattaa olla aivan hyvin vain oma harhainen tulkintani) niin voimakkaasti, että seurauksena saattaa olla päivän kestävä riita. Enhän minä voi yrittää muuttaa muita ihmisiä oman näkemykseni mukaisesti positiivisiksi ja ystävällisiksi, jotta itselläni olisi helpompi olla! Puhuin miehelleni tästä asiasta ja kerroin, mistä ylimitoitettu reagointini kumpuaa, mutta tämän asian tiedostaminen ei poista itse ongelmaa. En pysty muuttamaan menneisyyden tapahtumia enkä missään nimessä aio keskustella ongelmistani niiden näennäisten aiheuttajien kanssa, sillä he ovat jo joutuneet "maksamaan teoistaan" kalliisti mm. mielenterveysongelmien muodossa. Lapsuuttani en voi muuttaa, mutta nykyisyyttä voin.

Olen tosiaan kokeillut perinteistä terapiaa, mistä yksittäisenä menetelmänä oli kyllä ehkä se suurin apu, mutta se ei tarjonnut lopullista mielenrauhaa. Sen avulla sain kyllä painajaiset loppumaan ja ongelmien syyt nousemaan osittain tietoisuuteen, mutta käyttäytymistäni en kaikilta osin ole pystynyt muuttamaan. Sen lisäksi olen kokeillut itsesuggestiota, unien tulkitsemista, ho'oponoponoa, vaihtoehtoisia hoitoja (mm. hypnoosia kerran), päiväkirjan kirjoittamista ja ihan rehellistä itkemistäkin. Mitään ongelmiahan ei käyttäytymiseni suhteen olisi, jos pystyisin elämään erakkona jossakin Lapin luonnon keskellä. Yksinollessani olen varsin tyytyväinen ja tasapainoinen tapaus. Vaan kun en voi eristää itseäni, täytyy minun oppia käsittelemään nämä ongelmat niin, ettei muiden tarvitse kärsiä traumataustastani.

"Jos se, minkä näkee muissa, on projektio heitä kohtaan, niin muuttamalla tätä projektiota, muuttuuko samalla myös se käsitys itsestä?" -> Tämä juuri on kurssin keskeinen sanoma, ja minusta se vaikuttaa hyvin järkeenkäyvältä. Voisin ottaa esimerkiksi tuon yllämainitsemani tulkinnan avomieheni negatiivisuudesta ja ajatella asiaa niin päin, että alitajuisella tasolla pidän itseäni negatiivisena, mutta kieltämisen seurauksena projisoin tämän ajatuksen muihin. Ajatusprosessi parantamisen suhteen voisi mennä jotenkin näin: "Ahaa, tietoisesti olen kyllä pitänyt itseäni varsin valoisana ihmisenä, mutta alitajuisesti ajattelen itsestäni näemmä aivan päinvastoin. Kiitos sinulle, avomieheni, kun osoitit tämän ajatuksen ja toit sen päivänvaloon. Mutta koska olen jumalallista alkuperää ja todellisuudessa viaton henki, en voi olla negatiivinen. Siispä annan itselleni anteeksi tämän alitajuisen käsityksen itsestäni, mikä ei pidä paikkaansa, ja annan Pyhän Hengen korvata sen totuudella." Minusta tämä tuntuu nimenomaan ongelmien kohtaamiselta, ei dissosiaatiolta, mutta tämähän on tosiaan henkilökohtainen kokemus ja sellaisenaan se ei voikaan muille täydellisesti välittyä.