Sitten on olemassa myös ihmisryhmä, joka ei vain osaa tuoda tunteitaan esille. Tämä taitaa olla suhteellisen uusi huomio psykologiassa. Tällaista tunteiden ilmaisemisen kyvyttömyyttä kutsutaan aleksitymiaksi.
Tutkimuksen mukaan joka viides mies ja kymmenes nainen on aleksityymikko.
Aiheesta oli hiljattain artikkeli Imagessa.
en ole lukenut juttua, mutta vaikuttaisi siltä kuin tälläinen "aleksitymia" olisi ominaisuus jota suositaan ja jota pitäisi vähintäänkin oppia pärjätäkseen, jos ei ole aluksi sitä hyvin hallinnut.
Olen pannut merkille, että tunteiden (no varsinkin negatiivisten) näyttäminen on yhtäkuin häviö, tappio. Kaikki haluavat kuitenkin olla voittajia, omissa ja muiden silmissä. Siksi pitääkin viimeiseen asti välttää sitä että joutuisi myöntämään ja näyttämään, "tuo satutti, olen surullinen, loukkaantunut, minuun osui". Se olisi oman tappion julkista myöntämistä. Kun elämä on siis taistelua, jossa pyritään kaikin keinoin säilyttämään "kasvot" ainakin hiukan virheettömimpinä kuin jokaisen vastantulijan, toisen ihmisen, siis "vihollisen". Toisen kasvojen menetys, negatiivisten tunteiden näyttäminen tuo sitten toiselle mielihyvää, särö toisen hallitússa julkisivussa vahvistaa oman julkisivun täydellisyyttä, ainakun ollaan vertaamassa toiseen, siis "kaksintaistelussa". Ja joillakin lähes jokainen toinen ihminen elämässään on potentiaalinen taisteluvastustaja.
sitten ehkä löydetään yksi valittu (kumppani) ja yksi tai kaksi läheistä ystävää, jolle kasvojen alla olevaa todellista monimuotoisempaa, haavoittuvampaa ja tuntevampaa minää voi hieman valoittaa. Kumppanille ehkä kaikkein eniten, kun siihen liittyy niinkin haavoittuvan ja intiimin alueen paljastaminen kuin seksuaalisuus. Sitten kuitenkin myös vaatimukset kumppania kohtaan kasvaa huimiin mittoihin, kun tämä alttiiksi ja paljaaksi asettuminen jonkun toisen edessä on niin suuri riski, riski tulla murskatuksi, todella menettää kasvonsa myös itsensä edessä. Tulla ihmiseksi, jota ei edes itse kehtaa katsoa silmiin. Tässä vaiheessa tarvitaan manipulointitaitoja edes jonkin verran, jotta saadaan kumppani käyttäytymään niin ettei tule itse liian loukatuksi, ja myös itse yrittää käyttäytyä niin ettei hajoita tämän toisen horjuvaa luottamusta. Sitten jonkin aikaa pelaillaan peliä "anna sinulle kaiken mitä haluat koska annat minulle kaiken mitä haluan=emme uhkaa toistemme kasvoja ". Molemmat kuitenkin janoaa yhteyttä, yhteyttä toiseen ihmiseen mikä on voimaa antava kokemus, ja mitä ei voi saavuttaa niiden taisteluvastustajien kanssa joita kävelee vastaan kadulla ja työpaikoilla.
Sitten jossain vaiheessa jompikumpi kumppaneista epäonnistuu siinä, ettei loukkaa kumppaninsa todellista minää, joka on haavoittuva. ja sitten....kuka tietää...ollaan joko verissään loukkaantuneita siitä että häneenkään ei voi luottaa ja hän petti minut ja lähdetään etsimään uutta ihmistä, jolta saisi täydellisen hyväksynnän sisäiselle itselleen. Vedetään taas naamari kasvoille ja mennään etsimään jotain, jonka kanssa sen uskaltaisi riisua...tai sitten jatketaan tämän kanssa joka sohaisi itsetuntoa, mutta hieman epävarmempana ja ehkä pikkuisen janotaan kostoa, tilaisuutta sohaista takaisin. tai sitten vaihtoehto x...ihan mitä vaan... :
joo, mutta kouluissakin huomaa, että sellaista joka ei ole oppinut tarvittavaa määrää "aleksitymiaa" kiusataan helposti, koska se on niin herkullista nähdä, kun yksi "repeilee", silloin kiusaajien omat muistot siitä milloin heidät vaikka kotona nolattiin ja häväistiin siitä kun he erehtyivät näyttämään tunteensa saavat tasoituksen, ja tuntuu hetken aikaa hyvältä ja oikeudenmukaiselta. Inhimillistä sekin.
mut tunteiden ei ehkä ois pakko olla niin "hävettävä" asia, ellei siihen oppisi. Olen myös huomannut, että tunteensa kuolettanut voi suuresti kadehtia sitä elävyyttä, mikä tunteisiinsa kosketuksissa olevasta ihmisestä huokuu, ja sen seurauksena katkerana keksiä syitä, miksi tunteellisuus olisi halveksittavaa ja typerää ja koittaa saada tunteella eläjänkin luopumaan niistä, kun ei kestä katsoa sitä että tällä on jotain sellaista minkä on itsestään jo tappanut...
jep, yhden ihmisen ajatuksia, en väitäkään että olisivat mitään suuria, muttumattomia totuuksia.