Mä tykkään usein keskustella asioista ilmiötasolla, eli niin, että sama ilmiö voi ilmetä toooosi lievänä (helppo käsitellä itse, kun vain tajuaa) tai sitten tooosi joustamattomana (siitä luopuminen tarkoittaisi minuuden romahtamista) ja sitten kaikkea siltä väliltä. Toisaalta voi totta kyllä olla välillä hyvä erottaa se, että ne lievät ilmenemiset eivät kerro mistään häiriöstä, vaan kaikilla meillä sellaisia on. Mutta toisaalta kukaan ei tiedä, mihin vetää se raja. Silloin lähinnä ilmiö ja sen seuraukset ratkaisevat, eli jos esim. toisen kanssa ei tunnu millään saavan yhteyttä, niin ehkä ei kannata yrittää väkisin. Ei hän välttämättä ole persoonallisuushäiriöinen, mutta ei hän ainakaan tässä elämänvaiheessaan vaikuta haluavan tulla sinua vastaan. Omakin mielenterveys on tärkeää.
Patologinen (käytänpäs nyt sitten tätä sanaa
) lohkominen kuvaa yleensä sitä, että toiset ihmiset on pakko luokitella joko hyviksi tai pahoiksi. Eli mitään siltä väliltä ei ole. Jos toinen tekee jotain kivaa, hän pomppaa sinne "hyvä" -lokeroon, ja kun hän toisena päivänä tekee jotain mikä hieman loukkaa, hän pomppaa heti sinne "paha" -lokeroon. Ns. hyvää ja pahaa ei siis osaa yhdistää samaan ihmiseen, vaan on tarve löytää joku täysin puhdas "hyvä" ihminen lähelleen, josta ammentaa turvaa, ja jonka avulla voi säädellä itseään (toisen läsnäolo rauhoittaa, mutta jos toisessa on pienikin epätäydellisyys, ei enää pysty luottamaan tähän ja hänet täytyy murskata/saada hallintaan). Samaa ilmiötä voi sitten pohtia, että varmasti ilmenee myös lievemmissä muodoissa.