seuraava »

[Mik]

Tulen tänne vähän hankalassa elämäntilanteessa. Mulle on aina tapahtunut kaikkea outoa, mutta lääkärit sanovat, etten ole psykoottinen tai niin poispäin. Olen huono puhumaan niistä asioista ja olen pyrkinyt aina unohtamaan vain kaiken nopeasti, mutta en voi vain sivuuttaa osaa tapahtuneista jutuista. Muutkin ovat todistaneet näitä ilmiöitä ennen kuin olen mitään puhunut. Onneksi nämä asiat ovat olleet pääosin positiivisia. Liikuntarajoitteista mummoani jopa auttoi eräs olio, joka mua tuntui seurailevan. Mummo kuvaili tapahtuneen mulle ennen kuin asiasta puhuin, enkä muuten olisi puhunutkaan. Itse näin ja koin samaa kuin mummo. Mummo tosin kertoi, että suvussa on tällaista taipumusta. Hän ei ollut edes yllättynyt, että mukanani tuli toinenkin yövieras.

Näitä juttuja riittäisi loputtomiin. Olen koittanut olla ajattelematta ja miettimättä, mutta ei se vain toimi. Olen saanut apuakin ikäänkuin toiselta puolelta niin paljon, että ilman sitä en olisi ehkä edes hengissä. Ikäviäkin asioita olen kokenut, mutta olen jotenkin selvinnyt. Järkeä ei missään ole.

Olen hukassa oman elämänikin kanssa. En tiedä, mitä näistä jutuista ajattelisi. Kaverini, joka on Jehovan todistaja, on sitä mieltä, että paholainen leikkii kanssani, mutten ole niin varma. ihmisillä on teorioita, mutta en tiedä, mitä tapahtuu. Shamanistista matkailuakin kokeilin joskus ja sain hienoja kokemuksia ja neuvoja, jotka toimivat vielä vuosienkin jälkeen. Kokemukseni on se, että saan aina apua toiselta puolelta, jos pyydän ja rehellisesti jotain tarvitsen. Kun olen sinne kääntynyt, en koskaan poistu tyhjin käsin.

En osaa suhtautua tähän asiaan mitenkään. Kai tämä on jokin identiteettikriisi.

[Mik]

Palaan takaisin vähän myöhään. Olet oikeassa siinä, että asuat tuntuvat liian ristiriitaisilta. Jos ajaudun liian syvälle näihin asioihin tai edes koitan etsiä tietoa tai muiden kokemuksia, ajattelen heti olevani jotenkin sairas. Sinänsä se on outoa, että saatan lukea esimerkiksi tarot-kortteja ja kaikki tuntuu ymmärrettävältä tai saatan ehkä ottaa neuvoja jostain tuolta puolen, mutta kun mun pitäisi myöntää itselleni, että saatan uskoa johonkin, niin menen jotenkin paniikkiin. Tai jos mietin sitä, että en ole koskaan saanut huonoja tai vääriä neuvoja, mikä olisi todennäköistä, jos tämä olisi pelkkää sairautta.

Lapsesta asti mulle on tolkutettu, että mulla on vain päässä vikaa. Olen nyt melkein 30. Kokemusta näistä asioista on kertynyt paljon, eikä mikään ole sinänsä jäänyt vaille selitystä, mutta tuo käsitys, että nämä ovat sairauden merkkejä, elää mussa vahvana.

Jotenkin tuntuisi myös helpommalta vaikka sanoa olevansa kristitty kuin myöntää, että näkee, kuulee ja tuntee asioita. Kukaan mielenterveyden ammattilainen ei tosiaan ole koskaan ollut sitä mieltä, että olisin psykoottinen.

Pitäisi kai luottaa itseensä enemmän. Vaikealta se kuitenkin tuntuu. Useimmiten vain sivuutan automaattisesti kaiken, koska uskon olevani saira