seuraava »

[hopeapuu]

Voitaisiinko taas keskustella anteeksiannosta? Jotain ikivanhoja ketjuja löytyi hakutoiminnolla, niitä en viiti nostella.

Joo eli, aihe on itsellä ollut tosi raskas koko elämän. Kumminkin lähipiirissä ollut lapsesta asti ihmisiä jotka on suoraan aiheuttaneet vaikeuksia ja kipua, kuten väsymättömiä koulukiusaajia, perheenjäseniä jotka on toiminnallaan vaarantaneet ja ihan rampauttaneetkin mun terveyteni, jne. Ja oon kyllä suuttunut aika lailla joka kerta, kun joku on vihjannut että MULLA olisi parempi olla jos vain nyt jotenkin naks ja poks antaisin anteeksi. Kun minähän niitä rampaumia joudun kantaa ja hoitaa ilman niiden ihmisten apua (pahimmillaan jopa niin että ne edelleen hankaloittaa sitä), ja mitä se semmonen anteeksanto muuttaa koska en mä voi alkaa päästää niitä taas lähelle kuitenkaan, ja plööh.

Vaikein on ollut ajatus anteeksiannosta ihmisille jotka on olleet vastuussa mun turvallisuudesta ja olleet itse vaarallisia. Siitä on ollut kunnon konfliktejakin, kun toiset on sanoneet että nyt ANNA ANTEEKSI. Että jotenkin oma vikani, että asiat ei nyt vain ole paremmin ja muistot ahdistaa. 

Eilen illalla, yli kolme vuosikymmentä näiden juttujen kanssa elettyäni tajusin ensi kertaa jotain.

Joo, mun mahdollisuuteni normaaliuteen on koko lailla tuhottu varhaislapsuudessa. Mutta, se että mä olen omalla tavallani rikki ja sen tähden monella tapaa toisenlainen kuin moni muu, ei tarkoita ettenkö mä voisi rakastaa itseäni.

Ja jos mä voin rakastaa itseäni, mä voin myös antaa lapsuuteni ihmisille anteeksi, sielutasolla, sen että musta tuli kaiken sen seurauksena tällainen, koska hei, en mä ole vääränlainen. Ja koska en ole vääränlainen, ei mussa tarvitse olla katkeruutta toisia kohtaan siitä minkälainen olen. Saatteko kiinni ajatuksesta?

En tosiaan tarkoita että hyväksyn vaaralliset ja väkivaltaiset teot, laiminlyönnit tai muut, että maalalisin valkoisella muistikuvat tilanteista. Sellainen mitätöi omaa kipuani ja sitä en tarvitse enää yhtään enempää. Myöskään en hyväksy sitä että toisia ihmisiä kohdellaan siten kuin minua on kohdeltu.

Mutta hyväksyn sen että kaiken sen jälkeen minä itse olen juuri tällainen. Just näin itsekkäästi. Ja silti haluan kasvaa ja tulla paremmaksi, vaikka se vähän tuntuukin paradoksilta. 

[Kyllikki6]

Anteeksianto on aina loistava aihe 

Omassa kokemuksessa vedin laput silmillä muita syyttäen noin 32 vuotta, eikä pieneen mieleenkään tullut ajatus siitä, että olisin voinut erehtyä. Olin aina kärkkäästi kertomassa muille, mikä heidän elämässään oli pielessä ja mitä heidän pitäisi tehdä sen korjaamiseksi, mutta oma elämäni oli aina yhtä kaaosta. Erottuani lasteni isästä, mieleeni alkoi pulputa kaikenlaisia menneisyyden kokemuksia, joita yritin aktiivisesti lakaista takaisin maton alle, mutta jotka sinnikkäästi nousivat aina vaan uudestaan ja uudestaan, kuin voikukat vasta leikatulta nurmikolta. Lopulta aloin kirjoittamaan sitä ulos ja tajusin, millainen olin ollut ja miten kohdellut muita ihmisiä, eikä se ollut kaunista katseltavaa. Ahdistuin ja hain henkisyydestä apua, olin yksin kahden pienen lapsen kanssa ja minun oli pakko pysyä jotenkin kasassa, että selviän arjesta heidän kanssaan. Jotenkin päädyin Ihmeiden Oppikurssin pariin ja tunsin sen heti omaksi jutukseni, tuolla tiellä olen edelleen.

Ego on hupaisa siinä kohtaa, kun sen olemassaoloa aletaan kyseenalaistamaan.. isosti. Siinä missä ennen kaikki muut olivat syyllisiä, yhtäkkiä minä olinkin syyllinen aivan kaikkeen ja ryvin sellaisessa itsesäälissä, missä ihmisyys ja inhimillisyys on hyvin kaukaisia käsitteitä. Mutta kun tajusin, että kaikki on minun tulkintaani, kaikki tapahtuu minun mielessäni täsmälleen käsikirjoituksen mukaan, pystyin etäännyttämään itseäni hieman tuosta rypömisestä ja tajuamaan, ettei ole ketään muuta, kelle antaa anteeksi, kuin minä itse. Sen jälkeen kaikki paskamaisetkin kokemukset kääntyivät kiitollisuuteen ja tätä tehdään edelleen; aina kun huomaan lähteväni syyttämään, arvioimaan, arvostelemaan, ärsyyntymään jne, yritän pysähtyä katsomaan mikä MINUSSA reagoi (menneisyyden kokemus) ja antaa sen pois/anteeksi. Tällä tavalla katsottuna maailma on mieleni peili, eikä sitä tarvitse tuomita.. sen voi vaan tehdä tekemättömäksi.

En tiedä vastasiko tämä mihinkään, ajattelin vain tuoda esiin tämän vaihtoehdon (lukuisien muiden joukosta) 

[hopeapuu]

Joo, mahtavaa saada eri näkökulmia! Niin monitahoinen juttu tämä. 

[forestflower]

Hopeapuu, olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan moista.

Täällä toinen lapsuudessa kaltoin kohdeltu. On totta, että se loukkaa, kun joku antaa lonkalta ohjeen; anna anteeksi. Samainen neuvoja saattaa kantaa kaunaa paljon pienemmästä asiasta.  Olin kerran erään virolaisen parantajan hoidossa ja hän neuvoi kuvittelemaan ettei sitä tapahtunut. Perin kätevää  Sekin loukkasi. Kärsimykseni pyyhkiytyy pois, kunhan vaan kuvitteöen itselleni rakastavat vanhemmmat.

Olen kyllä harjoittanut anteeksiantoa. Hokenut erilasia mantroja ja todella tarkoittanut sitä. Vanhemmilleni en ole sitä ääneen sanonut. Ehkäpä niin olen saanut itsesäni poistettua negatiivisia energoita. Kehomuisti, tunnekeho, mitä näitä nyt onkaan, täytyy puhdistaa.  Mutta ei minua ehjäksi enää saada.

Tärkein oivallukseni tässä asiassa on ollut se, että vanhempani ja muutamat muut pilasivat lapsuuteni ja nuoruuteni. Jos en päästä irti, pilaan itse aikuisuuteni ja vanhuuteni.

[hopeapuu]

Niin ikään pahoillani sinun puolestasi forestflower. Joo, tuollainen asia kuin pitkään jatkunut kaltoinkohtelu omien vanhempien taholta menee niin mielen rakenteisiin, että sitä ei yksinkertaisesti vain hengitetä ulos ja kuvitella ettei sitä ole.

Mantrat on mulla toimineet ja keventäneet oloa ja tilanteita monen ihmisen kohdalla, niille on tosiaan paikkansa. Vielä en ehtinyt kokeilla omaan perheeseen niitä tuon oivallukseni jälkeen. Monesti olen todennut että mantrojen lausuminen ennen kaikkea näyttää minulle, miksi en anna vielä anteeksi. Hyödyllistähän sekin on. Sellaisia meistä ei tule kuin ne jotka eivät koskaan ole särkyneet, mutta uskon että oman näköiseen hyvään vointiin on kyllä edellytykset.

Vastuunotto omasta hyvinvoinnista ja käytöksestä, mitä Kyllikki6:kin tuossa kirjoitti, on ollut myös itselleni tosi iso opin paikka, ja sitä huomaan hetkittäin opettelevani vieläkin, kun ajatukset menevät mieluummin tottuneita ratoja. Ja myös anteeksianto nuoremmalle itselleni siitä, että ei osannut sitä yhtään vaan hädissään roikkui muissa ja myös töksäytteli ja möläytteli aivan mitä sattuu.

 

[forestflower]

Hopeapuu, kun löydät itsestäsi kipupisteen, kutsu Timanttiviolettiliekkiä puhdistamaan se pois. Kun haluaa vapautua, Maailmankaikkeus tuleee apuun.

[hopeapuu]

Joo. Niin tuleekin apuun. Kiitos vinkistä, kokeilen onko se mun juttu. 

[Avicii]

Mulla aika rankkaa läiminlyöntiä ja massiivinen traumahistoria lapsuudesta ja nuoruudesta.

Anteeksianto on prosessi ja itse aloitin sillä,  että annoin itselleni anteeksi sen, etten ollut valmis tai kykeneväinen antamaan muille anteeksi.

Seuraavaksi aloin ymmärtämään omien kokemuksien kautta sen, että ne ihmiset eivät vaan kyennyt paremmin omien traumojen ja olosuhteiden takia.

Tämän jälkeen opin antamaan heille anteeksi.

Ymmärrän myös että on tekoja jota ei ikinä kye antamaan anteeksi mut itselleen voi antaa anteeksi esim ettei kyennyt ymmärtämään ja mahdollinen liiallinen hyväuskoinen tai sinisilmäisen tmv.

Olkaa armollisia itsellenne. Väkisin ei kykene anteeksiantoon.

[Kuuhilda]

Mulle anteeksanto on jotenkin syntymälahjana tullu...se on helppoa. Luojan kiitos, se viä puuttus että oisin kikerän katkera ja kaunanen enkä pääsis ikinä irti.
Ei vihasta esim. silti taida päästä ikinä irti, mutta en tuomitse ja syytä ketään...se viha on itseasiassa ihan vaan hyvä juttu ja oikein.

[Varjotar]

Voiko tämmöisestä koskaan liikaa puhuakaan.
Edelleen itselläni pahasti kesken, mikäli on oikeasti koskaan todella aloitettukaan, tämä entistä avopuolisoa kohtaan, joka teki niin väärin mua kohtaa ku voi tehdä ja kaivoi sillä musta esiin aina niihin päiviin asti piilotetun puhtaan vihan ja raivon. Sen jälkeen ku se raivo pääsi irti, olen oppinut, että mun yli ei enää kävellä, ikinä ja että nyt mulla on käytössä semmoinenki voima, jota en oo koskaa käyttänyt eikä mulla oo enää sitä syytä pitääkää käyttämättä tarvitessa.

Mutta anteeksianto. Miten ihmeessä antaa anteeksi väärintekiälle, petturille, haavoittajalle, vaikka miten ymmärtäis mitä tapahtui ja miksi.
Kuinka antaa anteeksi toisen kykenemättömyys ja asioiden kieltäminen ja ymmärtämättömyys, kertakaikkinen kieltäminen? 

[Kuuhilda]

Antaa ne eka itelleen anteeksi, ni sen jälkeen o helpompaa antaa muillekin.

[veera81]

Antaa ne eka itelleen anteeksi, ni sen jälkeen o helpompaa antaa muillekin.

Mulla kanssa lapsuudessa paljon tapahtuneita asioita joita vaan en pysty antamaan anteeksi. En vaan itse pysty käsittämään että miksi mun pitäisi antaa anteeksi itselleen se mitä ei pysty antamaan anteeksi. Ajattelisin niin, että jos toiset kerta ovat mulle tehneet mitä tehneet niin ei mun tartte antaa anteeksi itselleni enää mitään.

Toiset eivät mun anteeksi antoa tarvitse. Olivat sitä pyytäneet tai eivät. Minä olen itselleni armollinen. Päästän katkeruudesta ja vihasta irti, koska en jaksa niitä kantaa mukanani. Minulla on oikeus olla antamatta anteeksi, oikeus elää elämääni. Elää sitä niin miten katson parhaaksi. Olen hyväksynyt sen, että tapahtunut on tapahtunutta - mennyt on mennyttä eikä sitä vaan voi muuttaa..

Mutta mennyt, oliko se minun kohtaloni että sen oli vaan tapahduttava? Miksi se tapahtui. Oliko se sattumaa vai tosiaan tarkoitus? En ole tyytyväinen perheeseeni enkä osaan suvusta, mutta sitten on näitä suvussa joista taas olen onnellinen.

Huoh. Tasapainoisempi on elämäni kiitos tästä eräästä sukulaisesta. Paljon olisi kysymyksiä joita selvittää..

[Kuuhilda]

Toi on kyllä tärkee pointti, ettei pidä alkaa pitää itseään huonona tai syyttää itseään siitä, ettei pysty antamaan anteeksi, ja että on siksi kelvoton  Anteeksi antamattakin voi elää, ihan hyvin.
Mutta anteeksianto ei mun mielestä tarkoita sitä, ettei olisi vihainen, surullinen tms.niille ihmisille ja niistä tapahtumista enää. Se on hyväksyttävää ja täysin oikein. Ja mun mielestä voi syyttää ihmisiä niiden teoista, jos he kerran syyllisiä ovat. Se vaan, että jos joku on syyllinen, se ei ole silti kenenkään vika, se ois vaa tarvinnu rakkautta seki tyyppi.
Itelleen anteeks antaminen on monesti syvempi homma, erityisesti kun on kyse jostain, mitä on tapahtunut lapselle, silloin siellä usein on sitä itsensä syyllistämistä ja pahaksi kokemista yms. paljon tiedostamatonta.

['|E]

Tärkeä aihe...

Jos miettii tätä energian kannalta, mitä enemmän syytöksille antaa voimaa, sitä enemmän asia vahvistuu. Tapahtumat ja asiat eivät sinällään sisällä mitään tunteita, vaan kokija arvioi kokemaansa ja joko tuomitsee tai hyväksyy asiat annettuina.

Jos ajattelee asiaa toisin päin, mitä jos jokainen luo oman todellisuutensa? Sisäisesti tämä on ainakin totta, koska kokija antaa asialle merkityksen. Laajemmin, mitä jos tapahtumat ovatkin osia omasta tietoisuudesta? Tämä muuttaa peliä jo melkoisesti, koska kokija ja kokemus ovat yhtä.

Kokemuksen tarkoitus on tuoda asioita alitajunnasta tietoisuuteen, jotta niiden energia voi virrata vapaasti ja taustalla oleva energeettinen kuvio (ohjelma tai karma) on vapaa poistumaan loppuun käsiteltynä elämästä. Se että jatkuuko samankaltaiset kokemukset elämässä edelleen, riippuu siitä antaako kokemukselle energiaa tuomitsemisen muodossa vai hyväksyykö asian sellaisenaan.  Ei ole anteeksi antajaa, eikä annettavaa, on vain asioiden hyväksyntä ja kokemuksen arvon tiedostaminen, jolloin anteeksianto kaikin puolin tapahtuu automaattisesti.

[Kuuhilda]

Tuo viimeinen virke