Sign?, armahain,
tajuttoman hienot viestit.
Niin paljon asioita. Luettuani ton sun kolmanneksi vikan viestin otin jäähybreikin pohdiskellakseni, ja jo sä olit ehtinyt kirjoittaa lisää. Mä vastasin jo mutta vastaus katosi taas (jännittävää! notin' a pattern here...). Sun toiseksi viimeisessä viestissä on just eksakt samanlaisia ajatuskuvioita kuin mulla. Sitä oli ihmeellistä lukea... Ja siinä on niin paljon asiaa, mikä on mulle täydellisen ajankohtaista juuri nyt. Sen lukeminen ja siihen vastauksen kirjoittaminen oli mulle todella terapeuttista.
Tästä vasatuksesta ei ehkä tule yhtä sydänverellä kirjoitettua (
), ja ehkä ihan hyvä niin ( :
).
Mistä mä aloitan...
(Tunnen suhun jotenkin kaiken kaikkiaan niin isoa yhteyttä just nyt... Olin kyllä bongannut sun energian saman tien kun aloin tätä foorumia tutkailla. No joo, siis, asioihin.)
Myöskään mun isä ei varmaankaan koskaan muutu. Kuolee kyllä, mun veikkauksen mukaan piankin, koska kieltäytyy niin itsepintaisesti kasvamasta ja ottamasta vastuuta mistään. Paitsi minulle, tuskaa on aiheutunut myös muulle perheelleni. Josta tunnen tällä hetkellä myös surua. Mun veli voi "tosi huonosti". Tietyn mittapuun mukaan. Sitten ajattelen myös, että kaikella on tarkoituksensa. Paitsi minä, myös kaikki muutkin ovat sielunsa suuressa viisaudessa valinnut juuri nämä kokemukset läpikäydäkseen.
Mutta se suru ja tuska irtipäästämisestä, sen unelman, ideaalin, idean hautaaminen on niin tuskallista. Mutta kun se todella, todella on niin, että mä voin kasvaa, prosessoida, kehittyä, valita ja päästää irti. Mutta ketään muuta mä en voi muuttaa, enkä kenekään toisen puolesta valintoja tehdä. Mä olen juuri päättämässä (huom, en päättänyt) olla mahdollisimman vähän tekemisissä mun isän kanssa, eli irti draamasta, jota mun synnyinperheeni elää. Mun isä ei varmaankaan tässä tietoisuudessa tule ymmärtämään miksi, mutta asiat on joskus ihan jotain muuta kuin miltä ne näyttää. Se rakkaus mitä en kotonani saanut, mun on annettava itse itselleni. Ja sitä mun isä ehkä lopulta oikeasti mulle haluaisi, mutta ei omassa kivussaan kykene antamaan. Päin vastoin, mun pitäisi (jossain hänen psyykensä kiemuroissa )olla mukana hänen kivussaan, mutta jos olen, pidän sitä yllä.
Irtipäästäminen romauttaa idean, jota mä oon niin kauan ylläpitänyt ja halunnut, lannistettuna mutta aina uudelleen itseni koonneena. Mä kai olen ajatellut että kun mä prosessoin ja päästän irti, mä voin olla zen ja antaa anteeksi. Ja olen erittäin paljon ollutkin. Kaiken kaikkiaan, olen aina ollut sellainen katalysaattori perheessäni. Hyvissä energioissa ollessani perheeni tuskat valuvat mun systeemistä kuin vesi hanhen selästä. Mutta sekin on ehdollistunutta. En halua enää olla hyväksikäytettävänä. Enkä käyttää. Jotainhan mäkin olen siitä saanut. Sadomasokistista käyttäytymistä.
Irtipäästäminen on vaikeaa, koska mullakin on ollut selkeä osani (viittaan siis siihen aikaisemmin mainitsemaani itseni valitsemaan osaan) perheeni dynamiikassa. Psyykestäni on löytynyt kaikenlaista syylisyydentunteista myötätuntoon jne. Kuvio todellakin on sadomasokistinen, ja luulen että kun oma energiani on selkiytynyt ja se kuuluisa "puhdas rakkaus" (
) on se mitä mä haluan olla ja mikä mua kaikessa yhä enemmän vetää puoleensa, mun on vaikeaa osoittaa itselleni rakkautta toisten ihmisten peilaamana jossain sadistisessa kuviossa.
Ja todella, se on mun vastuulla, missä olen mukana, missä en. Mitä itselleni suon, mitä en. Ja niin nyt olen luopumassa tästä draamasta. Juuri nyt, juuri tällaisena kuin se mulle nyt näyttäytyy.
Mä olen antanut anteeksi ja ollut zen, mutta todelliseen anteeksiantoon ei ole oikotietä. Mitä rehellisyyttä se on, jos mä hakeudun ohimennen tallottavaksi yhä uudestaan ja uudestaan, ja selitän sydämelleni, ettei se haittaa, jos mä en kuitenkaan voi hyvin, ja jos mä kuitenkin ilmennän muualla
elämässäni itsekunnioituksen puutetta vetämällä luokseni tyyppejä/tilanteita, joissa mua tallotaan edelleen. Näyttäytyköön se mulle ajallaan, mitä anteeksianto ja hyväksyminen todella ovat...
Mua myös kiusattiin koulussa jonkin verran, mutta todellakin, minkäs teet? Nuoren ihmisen/lapsen on todella, todella vaikeaa suhtautua kiusaamiseen ja tallomiseen itsekunnioitusta ja vahvuutta osoittaen kieltäytymällä olemasta kiusattavana. Koska kiusattavan psyykessä/emotionaalisessa häsmäkässä/energiassa on kuitenkin aina jotakin, mikä sitä kiusaamista vetää puoleensa. Sitä ottaa vastaan, eli toisin sanoen luo itselleen sitä, minkä arvoiseksi itsensä kokee. Ja ne alitajuiset, mahdollisesti myös muista ajoista ja paikoista mukana roudatut syyllisyyden (/sun mainitsemat häpeän tunteet)ajavat tietysti ihmistä toimimaan tietyillä energiatasoilla.
Aikuisena voi valita toisin. Erityisesti jos, tai siis sitten kun pohjatyö on huolellisesti tehty
Mulle itselleni mitä suurin paradoksi tällä hetkellä olisi alistua yhä kiusattavaksi, eli ehdollisettuun "rakkauteen" mun perhekuvioiden osalta, koska yksi isoimmista jutuista mistä haaveilen, on mun toinen mahdollisuuteni, perhe jonka perustan, parisuhde jossa saan rakastaa ja tulla rakastetuksi "toisin", siis todella, sellaisen kuin olen, ja ennen kaikkea, antaa lapsilleni sitä mitä en itse saanut. (Mikä loppujen lopuksi varmaankin on kaikkien vanhempien toive, jos ovat kyllin kypsiä/eheytyneitä jotakin toivomaan). Ja todellakin, mitä ei itsellä ole, ei voi toiselle antaa.
Mun vanhempieni tragedia on ollut rakkaudettomuus ja väkivalta omissa syntymäkodeissaan, ja hienosäädeltynä se on koitunut myös mun ja sisarusteni "osaksi". Tunnen edelleen syvää myötatuntoa vamhempiani kohtaan, mutta kyspsymättömyyttä ja sairautta, kuten sanottua, voi pitää yllä vain olemalla siinä mukana.
(Ja sitten haluan myös sanoa, että kyllä mua on myös rakastettu ja kannustetukin. Äitini on viisas ja ihana tyyppi, jonka kanssa mulla ilman muuta on vuosituhansia jatkunut matkakumppanuus, mutta ehdotonta rakkautta myös häntä kohtaan, luulen ma, osoitan näyttämällä tietä tässä kohtaa. Kunnioittamalla itseäni. Rakastamalla, ja olemalla oma totuuteni.)
Ja tästä, Sign?, päästään sun kauniiseen, altrusitiseen ajatukseen siitä, että jos yksi voi hyvin, kokonaisuus hyötyy siitä. Minusta se on mitä suurimmassa määrin niin. Mun mielestä maailman pelastaminen lähtee todellakin itsestä, itsensä pelastamisesta. Asiat eivät tosiaan aina ole sitä miltä näyttää. Joskus aidoimmista aidoin rakkauskin näyttää julamlta. Kenties rakkaus joskus "hylkääkin" juuri siksi, ettei nykytilanteessa ole kasvun mahdollisuuksia. (Erään päihderiippuvaisen jättäneenä voin sanoa käyneeni tätä asiaa syvästi läpi, ja mihinpä muuhunkaan koko tää mun ko. lyhyt seurustelusuhteeni olisi palannutkaan kuin lapsuudenperhedynamiikkaani...). Olemalla mukana toisen sairaudessa pidän sitä yllä ja sairastan itsekin.
Ja ihan konkreettisestikin olen tätä tehnyt monin tavoin. Mä oon myös ollut nuorempana varsinainen terapisti-henkilö, joka oli itse aina ihan masennuksissa ja syövereissä, kunnes mun tajunnan horisontissani alkoi pikkuhiljaa jokin sarastus häämöttämään... Näinä päivinä mä asetan itseni luontaisesti ykköseksi, juuri niistä syistä mitä mä tässä koko viestissäni avaan.
Kunnioittamalla, rakastamalla ja vain parasta itselleni haluamalla mä voin saada sitä myös maailmankaikkeudelta, kaikesta mitä kohtaan. Ja silloin mä kykenen todella kohtaamaan myös toisen ihmisen. Mutta valinta on minun. Näin tuumin.
Ja niinpä, minusta maailmasta huolehtiminen on vahvasti sitä, että mä huolehdin omista energioistani. Se heijastuu kaikkialle.
Vielä mä jatkan noista illuusioista. Mun off- nappulani on aina ollut kuoreeni vetäytyminen ja haavemaailmoissa haahuilu. Mä oon aina halunnut pitää yllä jonkinlaista sisäistä idylliä, ja olen ollut valmis säilyttämään status quon, jotta mun ei ole tarvinnut laittaa omia tunteitani muiden tunteitten edelle. En ole uskaltanut. On ironista, että ihminen jonka elämässä on niin paljon surua ja säröä, ja jossa itsessään on surua ja säröä, ei tohdi sitä itsessään nähdä. Aikaisemmin mä ajattelin, että kaikki on hienosti, kun kaikki tää shitti loppuu. Mä halusin myös sen täydellisen perheen jne., ja itsepintaisesti, itsepäisesti mä halusin uskoa siihen ja elää sitä. Ja olin pohjimmiltani kovin yksinäinen. Ehkä tää kyseinen off-nappula on sen asian manifestoituma, että lapsi ei pysty käsittelemään sitä kaikkea emotionaalista sekasotkua, surua ja vihaa, mikä ympärillä ja itsessä velloo.
Mä ajattelen että ne säröt ja surut pysyvät, liikkuvat ja kulkevat elämän mukana. Myös ilo ja rakkaus liikkuu, muuttuu ja kulkee elämän mukana. Ehkä ne juuri ovat elämä. Niinkuin sä jo niin kovin kauniisti ilmaisitkin.
Voi sisko sisko, näin tää menee.
Tässä tämä mun viesti taasen. Ehkä se nyt ei ole niin "jäsentynyt" (mikä mun mielestä voisi olla tavoittelemisen arvoista juuri siksi, että olisin saanut sanottua haluamani asiat, mistä en juuri nyt ole aivan varma, mutta sanoin nyt näin).
Minusta tämä on hieno keskustelu.
Lämpöä mun sydämestäni sun sydämeen.
