Kuinka ratkaisevaa on esim. asenteemme (mistä sekin syntynyt) tai (näennäisesti
) ulkoisen ympäristömme suhtautumisen merkitys?
Ovatko eri aikakausina, eri kulttuureissa ilmenneet 'outoudet' aina mielletty jotenkin sairauksiksi; esim. poppamiesten meiningit kai ei? Miksi siis tämän ajan 'poppamiehet' helposti leimataan hulluiksi?
Mitä tarvetta pelkääminen tyydyttää? :
Vähän niinkuin, että kuka pelkää ja ketä/mitä. :
Miettiihän sitä välillä, että missä kulkee todellisuuden ja mielikuvituksen raja. Isäni ei usko henkimaailman juttuihin, vaikka on itse ollut todistamassa joitain ilmiöitä. Äiti taas uskoo. Minä oon sitten jäänyt välille miettimään, että mitä uskoo ja mitä ei. Miettii esimerkiksi skitsofrenian ja henkioppaiden näkemisen välistä eroa. Tietysti kanavoija voi varmaankin tunnistaa, että onko esim. näyt henkilön mielessä vai onko lähettyvillä oikeasti jokin energia, minkä henkilö "näkee".
Mutta miksei ihminen voisi vain kuvitella aistivansa jotain läsnäoloja? Voiko itsellensä tuoda turvaa juuri näiltä peloilta kuvittelemalla esimerkiksi enkelin suojelemaan? Tässä taas raja on niin häilyvä, koska jos ajatellaan, että saat apua "tuolta ylhäältä" kun pyydät. Missä kulkee raja? Ihminen saa turvan uskomalla jonkin olemassaoloon. Uskontojahan perustetaan antamaan ihmisille turvaa tuntematonta eli jotain pelottavaa vastaan. Tai tuntematon tehdään tunnetuksi nimeämällä se pahaksi voimaksi. Uskonto on hyvä ja sen sisällä on turvallinen olla. Annetaan oma pelko jonkin toisen käsiin. Tämä nyt meni vähän off the topic. Siinä mielessä tiesti on the topic, että joidenkin lahkojen perustajat ovat saattaneet olla hieman meilenhäiriöisiä, kun ovat tappaneet joko itsensä yhdessä lahkonsa kanssa tai sitten lahkon tai itsensä. Eikös näitä tapauksia ole todistettu maailmansivu?
Jalat maassa ja pää pilvissä
