Wanha aihe, mutta...
Olen ollut koulukiusattu, ja myös aikuisena opiskeluaikana tyttöporukoiden inhon kohde, joskaan en varsinaisesti kiusattu. Koulussa määrällisesti pojat kiusasivat enemmän, mutta tyttöporukoiden kiusaaminen on se, joka aiheutti syvimmät haavat ja jota vieläkin muistelen... Kouluajat muistuvat siinäkin mieleen, että alitajuisesti kavahdan/kylmä aalto hulvahtaa sisäpuolella, jos näen kadulla teinityttöjä trendivaatteissa, kovasti meikattuna, kylmä, koppava ilme kasvoillaan - vaikka järki sanoo, että ko. tyttöset tuskin edes huomaavat mua!!! Mutta näin se vaikuttaa...
Poikien kiusaaminen on härnäämistä koulun pihalla, koulumatkoilla, luokassa ennen tunnin alkua yms. Reppua varastettiin/levitettiin sisältö pitkin pihoja - ikävää, mutta tavallaan "yksityistä". Tyttöjen kiusaaminen taas oli järjestelmällistä halveeraamista, itsetunnon polkemista, nolaamista muiden edessä. Esim. ryhmätyötä tehdessä mua ei kuunneltu, ideoitani pidettiin tyhmänä ja väitettiin, etten tee yhtikäs mitään työn hyväksi - tästä tytöt kantelivat opettajalle, että olen laiska enkä työskentele heidän kanssaan ja saivat mut näyttämään tyhmältä, laiskalta. Sitten tuo julkinen nolaaminen: koko kouluporukan kuullen tytöt kertoivat salaisuuksiani, kaikki saivat tietää, keneen olen ihastunut yms. Kaikkien kuullen kommentoivat, kuinka hirveä iho mulla on ja kuinka pitäisi pukeutua suojaessuun, jos finnejäni meinattaisiin puristaa (mulla oli aikamoinen akne teininä). Yhdellä kotitaloustunnilla (meidän piti syödä aina kaikki valmistetut ruoat) tyttöporukan 'queen' kippasi jäljellejääneet salaatit mun lautaselle ja sanoi, että "kyllä läskille maistuu". Siinä koko porukka tuijotti ja odotti kotiinpääsyä (saimme luvan lähteä kotiin vasta, kun kaikki olivat valmiita), kun nöyryytettynä söin lautasta tyhjäksi - opettaja ei edes puuttunut tähän. Pysyvät haavat jäi noistakin ajoista...
Olin tosi ujo, herkkä, melkoisen naiivi ja hiljainen kouluaikoina ja siksi helppo kohde. Aikuisena olen muuttunut epäluuloisemmaksi, en luota samantien uusiin tuttavuuksiin enkä päästä ihmisiä helposti lähelle. Mutta itsevarmuutta olen saanut lisää ja nykyisin olen rehellisesti oma itseni. En häpeile itseäni, tuon mielipiteeni erittäin selkeästi ja kärkkäästi esille. En pyri miellyttämään ketään, vaan elän "jos et pidä minusta, se on ihan oma ongelmasi" -asenteella.
Opiskeluaikoina olin myös luokkamme tiiviin tyttöporukan hampaissa. Tuo inho näkyi lähinnä tylyytenä: jos heiltä kysyi jotain, vastaus oli lyhyt, kuiva ja teki selväksi, että turha tulla hieromaan kaveruutta. Tytöt nakkelivat niskojaan ylpeästi, jos satuin olemaan lähietäisyydellä. Eräs kaverini kertoi, että oli kuullut tämän tyttöporukan keskenään ruotivan mua, mun olemusta, käyttäytymistä yms. - eikä mitenkään positiiviseen tapaan. Tähän törmäsin useampaan otteeseen. Mutta kiva, jos tuotin heille puheenaihetta ja sisältöä elämään!
Miksi opiskeluaikana olin tyttöporukan hampaissa? Uskoisin, että ensisijainen syy on se, etten halunnut lähteä mukaan myötäilijäksi porukan 'queenin' p*skanjauhantakerhoon - näillä naisilla oli tapana juoruta muiden asioista ja arvostella jokainen tuttu ja tuntematon. Viihdyin luokan poikien porukoissa, eikä kundeilla ollut mitään sitä vastaan - tästäkin sain kuulla, että "siellä se tyrkyttää itseään kaikille kundeille, mahtaa olla epätoivoinen"
Muutenkin olen varsin epänaisellinen, suht estoton käytöksessäni (tämä tuntuu ärsyttävän hyvin hillittyjä, äärinaisellisia naisia), erittäin suorapuheinen, huumorintajulta härski, kovaääninen ja kova elehtimään. Enkä tietenkään pahemmin jaksa panostaa muotivaatteisiin tai pakkeleihin - vaatteet ovat mukavia, rentoja ja mahdollisimman laadukkaita, meikkiä on naamassa tasan sen verran, että ovesta kehtaa pihalle astua. Viihdyn "äijäaktiviteeteissa", eli esim. peli-illoissa (konsoli-), kotikatsomoissa seuraamassa urheilua, baarissa pelaamassa biljardia tai pubivisaa yms. Muutoinkin tunnen, että miesporukoissa saan vapaammin olla oma itseni - mun härskiä läpänheittoa katsotaan naisporukoissa yleensä enemmän tai vähemmän kieroon...
Naiset ehkä juuri ärsyyntyvät mun "epänaisellisuudesta" ja siitä, etten suostu asettumaan sinne standardinaisen muottiin. Onko se sitten kateutta, olenko heille uhka, en tiedä. Itseäni taas standardinaisessa ärsyttää pinnallisuus (oman ulkonäön jatkuva puunaaminen ja ruotiminen), avuttomuus (tietyissä asioissa oma-aloitteisuuden puute) ja se, ettei haluta tehdä ns. likaisia ja raskaita hommia, joita itse teen siinä missä raavas mieskin. Mutta, vaikka henkilökemiat eivät mätsäisikään, pyrin suhtautumaan kaikkiin ihmisiin asiallisesti - tarkoituksellinen ilkeily ei auta ketään. Ja eiköhän itselläkin ole naisellisen puoleni kanssa työstämistä - se kun taitaa elämässä olla se kaikkein vierain asia
Terkuin, outolintu-
11. huoneessa
