Palataanpas aiheeseen...
Eli, kiitoksia vastauksista.
Aikaa on kulunut ja omatkin ajatukset vastuunotosta ja vastuuttomuudesta jollaintapaa muuttuneet.
En jaksaisi vääntää kättä siitä mikä on vastuunpakoilua. Lapsien teko vai lapsettomuus. Se ei ollut aloituksen idea alkuunkaan.
Uskon että jokaisella meistä on oma vastuunsa, johon tulisi kasvaa. jopa itsestään täytyisi kantaa vastuuta. Enkä tarkoita nyt vastuuta itsestä ennen lapsientekoa. Itsensä voi vallanhyvin sivuuttaa ja laiminlyödä samalla kun kasvaa vastuuseen perhe-elämästä tai lapsista.
Olen käynyt kovan koulun muutaman vuoden sisällä. Saturnuksenpaluu sekä kovat ja pitkäaikaiset pluton pommitukset henkilökohtaisille planeetoilleni.
Kokemusten myötä yhä mielenkiintoisempi aihe.
Mustavalkoisuus hävinnyt tuhkana tuuleen.
Oma vastuuntunto/ kyky kantaa vastuuta on joutunut avioeron, yksinhuoltajuuden, lapsen sairauden ja vanhempien menetysten jälkeen ikäänkuin tilaan jossa toimitaan ja saatetaan asioita loppuun ja sysätään uusia liikkeelle, kyselemättä onko pakko jos ei haluu...
Ehkäpä ihmisen henkinen kehitys viitoittaa tietä tässäkin asiassa, kuinka vastuuseensa kasvaa...?