seuraava »

[^^Queen Nefertiti^^]

Minua ei haittaa todellinen eikä epätodellinen. Voin olla kummassa tahansa ja leikkiä kaikkeudella.

Mutta maapallosta kyllä sanotaan että se ei ole niin korkealla asteella, ehkä unessa pääsee lentämään korkeammalle. Emme me KESKIMÄÄRIN ole 9d ulottuvuudessa ja täällä on paljon kärsimyksiä, niin että keskimääräinen mielentila ei ole autuudellinen.

Ai niin ja sitten vielä se yksi oivallus. Jos tämä kaikki illuusio on harhaa vain, miten tästä voisi joku jumaluus tosissaan rangaista? Miten tämä kaikki YLIPÄÄTÄÄN olisi todellista varsinkin kun katsotaan tätä jumaluudesta käsin? Mitä tästä kaikesta jää paitsi muisto? Mitä niin suurta väliä sillä on mitä täällä on tapahtunut, hyvää tai pahaa?

Kun ei täällä kuitenkaan voi saavuttaa mitään, mikä olisi ei-ilmenneen kannalta oleellista. Siis, mikä on ei-ilmenneen ja ilmenneen välinen tärkeysero? Yhtä tärkeitä? Mutta entäs kun yksi kaikkeus syöksyy olemattomuuteen - mitä väliä sillä on mitä täällä oli?

Uuden voi luoda siltä istumalta ja deletoida KAIKEN mitä täällä meni vinksalleen.

tai - ehkä toivoisit ettei mitään enää luotaisi?

[Rauhan enkeli]

Minua ei haittaa todellinen eikä epätodellinen. Voin olla kummassa tahansa ja leikkiä kaikkeudella.

 

Paitsi milloin haittaa;
paitsi milloin ihminen ei tiedä;
ollako vai eikö olla
- harhassako vai todellisuudessa...

Kaikkeus, jolla leikitään, on planeettamme nykytilan osoitus jamastaan.
Kaikkeus, jossa leikitään, on kehitysvarma laboratoriomme Maa.

Mutta maapallosta kyllä sanotaan että se ei ole niin korkealla asteella, ehkä unessa pääsee lentämään korkeammalle. Emme me KESKIMÄÄRIN ole 9d ulottuvuudessa ja täällä on paljon kärsimyksiä, niin että keskimääräinen mielentila ei ole autuudellinen.

Ne, jotka kiinnittävät huomionsa Maapallon taajuuteen,
ehkä unohtavat sen taajuusvälisyyden:
Maasta on moneksi ja moneen lähtöön.

Mieli ja sen mielentilat ovat autuudesta erotettua särmää.
Aivan kuten autuus läpäisee mielen.

Jonkin erottaminen kokonaisuudesta ei näet vielä merkitse
jonkin sisältävän kokonaisuuden
- kuten ihminenkin menehtyisi irrallaan luonnosta.

Ai niin ja sitten vielä se yksi oivallus. Jos tämä kaikki illuusio on harhaa vain, miten tästä voisi joku jumaluus tosissaan rangaista? Miten tämä kaikki YLIPÄÄTÄÄN olisi todellista varsinkin kun katsotaan tätä jumaluudesta käsin? Mitä tästä kaikesta jää paitsi muisto? Mitä niin suurta väliä sillä on mitä täällä on tapahtunut, hyvää tai pahaa?

Illuusio on vain harhaa, mutta kaikki tämä ei ole illuusiota eikä siten harhaakaan.
Tarkoitan tällä sitä, että Todellinen on aina mukana epätodellisessa
eli taivasten valtakunnan avaimetkin ovat sisäisesti meissä.

"Jumaluudesta käsin" on kaikki sellainenkin tiedostaminen, joka on tajuamatta omaa yhteenkuuluvuuttaan kaikkeuden tajunnan kanssa eli ollen Jumalan näköyhteys luotuihinsa näiden omilla silmillä.

Väliä ei olekaan yhtikäs millään - minkään välillä.
Tämän tajuamisella on väliä.
- Yhteytensä kaikkeen oivaltamisella.

Kun ei täällä kuitenkaan voi saavuttaa mitään, mikä olisi ei-ilmenneen kannalta oleellista. Siis, mikä on ei-ilmenneen ja ilmenneen välinen tärkeysero? Yhtä tärkeitä? Mutta entäs kun yksi kaikkeus syöksyy olemattomuuteen - mitä väliä sillä on mitä täällä oli?

Sammuva tähti syöksyy kitaansa eli ampautuu takaisin Muodontumattomaan.

Käsitteet hämärtävät nyt tätä keskustelua:
On olemassa Ilmentymätön, Ilmentyväinen ja Ilmentynyt.

Eli on olemassa koskaan ja mitenkään ilmentymättömyys
ja on olemassa potentiaalinen, luotavissa oleva ilmentyväisyys
sekä on olemassa luotu, ilmaistu ja koettu ilmentyneisyys.

Nämä ovat yksi kolmessa ja kolme yhdessä.
Muodostaen sen "neljännen" naaman eli
ollen yhdessä Jumalan Neljät Kasvot.

Mikäs sen "neljännen naamataulun" nimitys sitten voisi olla?

- Ilmeisyys

Ilmeisyys on jotakin tiedettävyyttä, jota ei tarvitse ilmentää kokeakseen,
mutta joka voidaan oivaltaa ilmennöksen avulla, sitä vasten.

Yksi tällainen ilmeisyys on "tajunta"
- ilman ajatustakaan ihminen voi olla tietoinen, jopa esitietoinen.

Toisaalta ajatusten mentyäkin ihminen voi kokea ilmeisyyttä: "olentana".

Sitten ei tarvita hengitystäkään,
jotta voidaan pitää ilmeisenä "haluntaa":
halua hengittää; aietta selviytyä hengissä hengittämättömyydestään.

Tajunta, olenta ja halunta - siinä kolme määrittäjää Ilmeisyydelle,
sille neljännelle Jumalan kasvoista, jotka siis ovatten:

Ilmentymätön, Ilmentyväinen, Ilmentynyt - ja Ilmeinen.

Jokaisen niistä muodostaessa vuorollaan aina
"yksi kolmessa ja kolme yhdessä"
- sen neljännenkin naamiksen.

 

[Aminanda]

Riippumatta siitä, elänkö kehollisuudessa taikka en,
onko minun pakko olla olemassa?

 : Kyllä ja ei. Sanotaan, että meissä on tietoisuustaso, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan. Aina ei kuitenkaan muista alkuperäänsä ja unohdettuaan on mahdollista haluta ei-olemassaoloa. Siihen on päivätietoisuuden näkökulmasta kaksi tietä. Toinen kulkee hengen maailmoihin - valoon, joka on evoluutiomme tarkoitus ja toinen kulkee vastakkaiseen suuntaan eli yhä tiiviimpiin materian maailmoihin - pimeyteen.

Kun valitsee tien valoon, niin sulautuu aikanaan osaksi laajempaa tietoisuutta, jolloin ei ole enää havaittavissa minätietoisuutta, joka meillä nyt on. Jos valitsee tien pimeyteen, niin hajoaa aikanaan alkutekijöihinsä, jolloin minätietoisuus haihtuu. Minätietoisuudella on siis rakenne, jonka kautta se olemassa. Rakenteet voivat yhdistyä yhä laajemmiksi kokonaisuuksiksi tai hajota yhä pienempiin osiin.

Lyhyesti sanottuna toinen tie vie valoon ja toinen pimeyteen. Molemmat tiet johtavat lopulta siihen, että minätietoisuus lakkaa olemasta sellaisena kuin se nyt on. Kun valitsee tien valoon, alkaa ymmärtää omaa olemassaoloaan yhä täydemmin ja saa kokea löytämisen iloa, joka ylittää kaikki odotukset. Se on tie todelliseen Itseen ja sillä eteneminen tarkoittaa valon ja rakkauden todeksi elämistä.

[Rauhan enkeli]

Erinomainen esitys! 

Riippumatta siitä, elänkö kehollisuudessa taikka en,
onko minun pakko olla olemassa?

 : Kyllä ja ei. Sanotaan, että meissä on tietoisuustaso, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan. Aina ei kuitenkaan muista alkuperäänsä ja unohdettuaan on mahdollista haluta ei-olemassaoloa. Siihen on päivätietoisuuden näkökulmasta kaksi tietä. Toinen kulkee hengen maailmoihin - valoon, joka on evoluutiomme tarkoitus ja toinen kulkee vastakkaiseen suuntaan eli yhä tiiviimpiin materian maailmoihin - pimeyteen.

Unohtamisen ollessa samaa kuin nukahtaminen - tietoisuutta ei pysäytä mikään.
Siten voimme aina valita uuden heräämisen, uuden koitoksen
- elämämme haasteiden kohtaamisen toisenlaisestakin näkökulmasta.

Versioidun todellisuuden.

Itse asiassa pimeyteen ei voi mennä kyllin syvälle unohtaakseen valon
- eli henkensä valo on aina se, joka syväluotaa pimeyttä.
Se on samaa kuin että jumaluus sisältää sen, joka jumaluutta tutkii.

Kun valitsee tien valoon, niin sulautuu aikanaan osaksi laajempaa tietoisuutta, jolloin ei ole enää havaittavissa minätietoisuutta, joka meillä nyt on.

Paitsi että on tietoisempi siitä suurestakin läsnäolosta, joka Itse on.

Jos valitsee tien pimeyteen, niin hajoaa aikanaan alkutekijöihinsä, jolloin minätietoisuus haihtuu. Minätietoisuudella on siis rakenne, jonka kautta se olemassa. Rakenteet voivat yhdistyä yhä laajemmiksi kokonaisuuksiksi tai hajota yhä pienempiin osiin.

Menetetty minätietoisuus voi jäädä haahuilemaan eli kummittelemaan.
Silti ainoastaan ihmisen Minä Olen -läsnäolo on muuttumaton
aivan kuten ihminenkään ei voi elää tiiviskehollisuudessa
hänen Ikuiseen Itseensä johtavan elämänlangan katkettua.

Lyhyesti sanottuna toinen tie vie valoon ja toinen pimeyteen. Molemmat tiet johtavat lopulta siihen, että minätietoisuus lakkaa olemasta sellaisena kuin se nyt on. Kun valitsee tien valoon, alkaa ymmärtää omaa olemassaoloaan yhä täydemmin ja saa kokea löytämisen iloa, joka ylittää kaikki odotukset. Se on tie todelliseen Itseen ja sillä eteneminen tarkoittaa valon ja rakkauden todeksi elämistä.

Korkeammilla tasoilla kaikki pelaa yhteen:
valon ja varjon enkelit taikka valon ja pimeyden polariteetit
tiivistyvät toisiaan vasten,
jolloin niiden välisyydestä
aukeaa sisäänpäin portti hengen olentaan,
ikuisen olemassaolevuutensa muistamisen tietoisuuteen.

Ihmistietoisuuden tasolla nämä polariteetit väistelevät toisiaan eli
toimivat erillään.
Siksi kuilu valoon pyrkimisen ja pimeyteen viehtymisen välillä on niin dramaattinen.
Siksi positiivisuus ja negatiivisuus toimivat
tietoisuutemme vaihteluvälisyyden napoina.

 

[^^Queen Nefertiti^^]

Olen käsittänyt että minä vahvistuu kun mennään pimeyttä kohti. Minä ja ego suurentuvat, tähän voi liittyä maine ja valta tai muuten vain muiden manipulointi, ei yksinkertainen asia. Olen aina ajatellut että vasta korkeammissa ulottuvuuksissa minä katoaa, muualla se on enemmän ja enemmän erillinen minä, joka voi kietoutua täysin omiin harhoihinsa suuruudesta ja mahtavuudesta.

Mutta joka tapauksessa, itse en osaa kuvitella mitä olisi jos tietoisuuttani ei olisi. Ei olisi kauppoja, taloja, uimarantoja koettavana. Olisi vain jokin valoelementti, energia, ja sitä kokemassa jokin - tietoisuusko?

[Rauhan enkeli]

...
Kun valitsee tien valoon, niin sulautuu aikanaan osaksi laajempaa tietoisuutta, jolloin ei ole enää havaittavissa minätietoisuutta, joka meillä nyt on. Jos valitsee tien pimeyteen, niin hajoaa aikanaan alkutekijöihinsä, jolloin minätietoisuus haihtuu.

 

Jotenkin tämä kohta jäi askarruttamaan.

Koen nimittäin niin, että edettäessä kohti perimmäistä todellisuutta,
jota kutsun Valkeudeksi,
pitää kohdata vaiheittainen kaksoissiirtymä kolmanteen, ratkaisevaan "ylöstempaukseen".

Lähdin etenemään kyselemällä,
kuka minä todella olen, mikä on todellisuus yms.

Sitten etenin seuraavien mieleni jaottelemien vaiheiden lävitse:


1) Pelon ja tuhoutumisuhan verhon taikka seinän läpäiseminen.

2) Eteneminen välitilassa,
jonka muodostavat ainoastaan peruspolariteetit
- valo ja pimeys -
ollen toinen toisiaan vasten vuorottelevina,
mittaamattomassa määrin tiivistyvinä taajuuspiireinä.

3) Kulkutien Valkeuteen valitseminen häikäisevän valon ja sokaisevan pimeyden välistä eli "saumakohdasta"
sekä eteneminen magneettisesti puoleensa vetävään Valkeuteen,
johon "imeydyin" silmänräpäyksessä.


Valkeuteen siirtyminen on heräämisen kokemus itsemuistannan tilaan,
jossa heti, oitis, välittömästi jäljelle palautuu ja jää tietoisuus ikuisesta olemassaolosta,
mikä on täyttymyksellisen autuas kokemus.

Sitä ei kuitenkaan voi kokea yksin
vaan kyse on ykseyden kokemisesta
kenen hyvänsä kanssa eli yhtenäisesti
- mitä ihmisen on päivätietoisuudessaan vaikea mieltää.

Olen kokenut tällaisen siirtymän
hetkellisenä kokemuksena.

Oleellisen huomioitavana pidän sitä,
etteivät valo ja pimeys olleetkaan erillään
vaan ne niveltyivät toisiinsa tuossa välitilassa,
johon edettyäni tiesin,
mitä niiden "takana" on
eli se Valkeus-olenta.

Taso, johon olin näin siirtynyt,
paljasti minulle kaiken tiedettävyyden
sekä sen, kuinka ajatuksin voin poimia
niin halutessani energiaohjautuvaa tietämistä
eli ohjaten energiavirtauksen "päänuppiini".
Tällainen tiedoitseminen ei kuitenkaan "enää" ollut tarpeellista.

 :

[Rauhan enkeli]

Olen käsittänyt että minä vahvistuu kun mennään pimeyttä kohti. Minä ja ego suurentuvat, tähän voi liittyä maine ja valta tai muuten vain muiden manipulointi, ei yksinkertainen asia. Olen aina ajatellut että vasta korkeammissa ulottuvuuksissa minä katoaa, muualla se on enemmän ja enemmän erillinen minä, joka voi kietoutua täysin omiin harhoihinsa suuruudesta ja mahtavuudesta.

Olen yhdellä tavalla kokenut asian siten,
että korkeamman tietoisuuden piirissä "Minä Olen" on vallitsevana siten,
että moneuden edustajilla on vielä yksilöllinen
mutta telepaattinen yhteys välillään,
josta on luettavissa "Me olemme yksi".

Silti tämänkin "jälkeen" yhteys selkenee
selvätietoisuudeksi siitä, kuinka
"Minä olen kuka hyvänsä".

Mutta joka tapauksessa, itse en osaa kuvitella mitä olisi jos tietoisuuttani ei olisi. Ei olisi kauppoja, taloja, uimarantoja koettavana. Olisi vain jokin valoelementti, energia, ja sitä kokemassa jokin - tietoisuusko?

Tietoisuuskentässä "asuva" ihminen voi henkiseltä puolelta tarkastella
meneillään olevaa kehollistumaansa - ollen siitä riippumaton mutta siihen sitoutunut.

Kuinka sellaisenaan voisi enää tyytyäkään pitämään kiinni fyysisistä seikoista,
kun Itse on vapaa luomaan mitä tahansa ja toisinkin
- nyt vain ikuisuuden ja ykseyden eli kenen hyvänsä asianomaisen näkökulmasta
eli harmoniassa elämän kokonaiskehkeytymisen kanssa.

 :

[^^Queen Nefertiti^^]

on sillä väliä. olet ihana tyyppi! 

eli, siksi on oltava olemassa että on uniikki yksilö ja mukavia tyyppejä on liian vähän muutenkin tässä ulottuvuudessa..

silti. kun tämä kaikkeus lakkaa olemasta, lakkaa kaikki siinä olevat asiat. tai sitten niistä jää jäänne Aikakirjoihin tai korkeintaan .. joku ripe, energiakimppu joka jatkaa tai ei, seuraavaan jaksoon.

[Rakkauden enkeli]

Kovin vaikeita kysymyksiä...  :

Riippumatta siitä, elänkö kehollisuudessa taikka en,
onko minun pakko olla olemassa?

: Jos vastaus on KYLLÄ,
niin miten perustelette vastauksenne?

  Jos vastaus on EI,
niin miten perustelette vastauksenne?

Vastaukseni on oikeastaan kyllä ja ei. Mikään ei ole pakko, koska meillä on valinnan vapaus, mutta oleminen kuitenkin vain on, ilman valintaamme suuntaan taikka toiseen. Ei sitä voi mikään tai kukaan poistaa. Se jatkuu aina jossakin olomuodossa. Olemassa oleminen taitaa olla jokseenkin mysteeri... Enpä osaa taas selventää mitään sanoin. Taidanpa siis tyytyä vain olemiseen, olemassa olemiseen.  Rakkaus kuitenkin saanee "kipunan" siihen, että haluaakin olla nyt ja aina olemassa. 

Entä, jos ihminen väsyy elämiseen ja haluaa kuolla pois,
kupsahtaa, delata, döödätä - ihan kerta laakista heittää veivinsä...

Niin... miksi hän sitten taas haluaisi jatkaa olemassaoloaan;
mistä se olemassaolonriemu oikein syntyy ja palajaa?

Jotta ei tekisi sitä tekoa, että tappaisi maallisen kehonsa, täytyy löytää varmaan jokin toivonpilkahdus jostain asiasta tai ihmisestä. Täytyy löytää usko siihen, että kyllä tästä selvitään, kaikella on tarkoituksensa ja ennenkaikkea, että kyllä tämä kannattaa tämä olemassaolo täällä kaikesta huolimatta. Täytyy löytää rakkaus itsestään, kaikkialta. Sen kun löytää, sen rakkauden energian voimalla sitä jaksaa ja haluaakin sinnitellä vaikka kuinka.  Usko, toivo, rakkaus, mutta tärkein niistä on RAKKAUS. 

Sitten jos päätyy epätoivoiseen tekoon ja päättää ruumiinsa päivät, niin olemassa oloaan haluaa jatkaa ja olemassaolonriemu syntyy ja/tai palajaa koska:

Näkee kaiken selvemmin "rajan toisella puolella". Näkee kaiken mielekkyyden ja merkityksen ihan uudesta näkökulmasta, tai ainakin selkeämmästä. Näkee syyn ja seurauksen.

Myös koska olemassaolo helpottuu ja sitä sitten haluaa olla ja yrittää uudelleen.

 

   - Mikä innoittaa olemaan olemassa???

Rakkaus. 

Olenko ainoa, jolle läpi elämänsä on aina välillä
noussut pohdintaan kysymys siitä,
täytyykö meidän olla aina olemassa
eikä vain elollisuuttamme vaan "henkiolentaisuuttamme"?

On käynyt mielessäni joskus pohdinta, että onko minun pakko olla olemassa täällä maan päällä. Välillä, kun elämä täällä on tuntunut kovin raskaalta. Se on kuitenkin aina ollut vain hetkellistä, ja olen aina löytänyt halun ja innon, sen tunteen palon pysyäkin täällä niin kauan kuin tarkoitettu on.

Yleisesti ottaen/yleistäen tunnen aina suunnatonta olemassaolon riemua, ja olen niin kiitollinen, että on olemassaolo, että olen olemassa. Olen kiitollinen, että henkiolenta on ikuista ja jatkuu aina ruumiimme "kupsahdettuakin". Oikeastaan minulle olisi jonkinlainen "kauhuskenaario" jos yhtäkkiä totaalisesti lakkaisin olemasta.  Minä olen, eikä kukaan voi sitä viedä minulta pois... 

Tämä kysymys on ehkäpä perimmäisimpiä henkilökohtaisia probleemejani,
jotka kuuna päivänä voin jakaa kanssanne.

Kiitos siitä!       

Kiitos, että jaoit tämän kanssamme. 

Rakkaudella vielä vastaan, että tuo aito universaali, pyyteetön ja ikuinen rakkaus on se "avain" kaikkiin probleemeihin. 

T: Rakkaudellinen rakkauden enkeli rakkaudella sinulle

[Jinx]

Tässä on vähän kavereitten kanssa mietityttänyt
kun poliisi autoissa on tarra että
"ELÄMÄ ON PARASTA HUUMETTA",
niin kannattavatko sitten
Huumeiden vastainen ry esim. itsemurhia? 

[Vajra]

Vastatakseni topikkiin:

Niin kauan kuin olemattomuuskin on pakollista.

ja jos mietitään vielä syvällisemmin:

Niin kauan kuin tietämättömyys sumentaa alkuperäistä luontoa

[^^Queen Nefertiti^^]

Jos ei olisi olemassa, ei voisi selvittää onko olemassaolossa jotain tolkkua. 

Onko olemattomuus jotenkin mielekkäämpää? Ei päätä, jalkoja, käsiä, ei tuntumaa mistään eikä tarinaa.

Olemattomuuden halu on aina uudestaan olla.

[Rauhan enkeli]

Vastatakseni topikkiin:

Niin kauan kuin olemattomuuskin on pakollista.

ja jos mietitään vielä syvällisemmin:

Niin kauan kuin tietämättömyys sumentaa alkuperäistä luontoa

 :

Miten on:

- niinkö kauan kuin olemattomuus on ei suinkaan pakollista
vaan kiellettyä?

Kuinka näet olemassaolon vapaaehtoisuutta voisi ollakaan
niin kauan kuin
ei ole lupaa olemassaolonsa lakkauttamiseen?

Ja kuinka näet olemassaolon pakollisuus voisi olla voimassa yhtä aikaa olemattomuuden pakollisuuden kanssa?

Sehän merkitsisi käytännössä sitä,
että "täytyy elää mutta täytyy kuolla".

- Ollen kyllä varsin tuttua asennetta elävästäkin elämästä...


Tuo "tietämättömyys sumentaa alkuperäistä luontoa"
- sen allekirjoitan!

 

[Rauhan enkeli]

Jos ei olisi olemassa, ei voisi selvittää onko olemassaolossa jotain tolkkua. 

Siinäpä hyvä syy olla olemassa, kunnes... kääk!
Olemassaoloon ei enää jäisikään syytä, mikäli tolkkua ei löydy! 

Ellei miellä sitä tolkuttomuutta tolkulliseksi syyksi olemassaoloonsa. 

Onko olemattomuus jotenkin mielekkäämpää? Ei päätä, jalkoja, käsiä, ei tuntumaa mistään eikä tarinaa.

Ei myöskään huolta paikkojensa kolotuksista - vanhenemisesta.
Ehkäpä olemattomuudessa ei ole murhetta, ei tuskaa, ei uhkaa
- eikä syitä asennoitua kärsimyksellä moiseen hapatukseen... 

Olemattomuuden halu on aina uudestaan olla.

Ei voi alkaa olemaan, jos ei tiedä voivansa olla.

Voiko, voiko... siis ihminen olemattomuutensa keskellä
esitiedostaa potentiaalisen kykynsä OLLA
Sitä vasten, että heräjää - tulee tietoiseksi olemattomuudestaan?

Ja emmekös me sitä juuri nyt tee
- keskellä tätä olematonta oleskeluamme:
valveudu oivaltamaan olemattomuuttamme vasten
syitä ja merkityksiä olemassaolollemme,
sille Suurellekin...

Sittenkin!!!  

[^^Queen Nefertiti^^]

No sitten kun tämä universumi lakkaa olemasta, tee se valinta että et palaa.

En ole itse vielä päättänyt haluanko tulla seuraavaan kaikkeuteen. Ehkä, mutta yhä tietoisempana siitä että kaikki on peliä. Säilyttää rakkauden itsessään, sillä muissa sitä ei välttämättä ole.