Ennenkaikkea, en ole koskaan osannut rinnastaa noita kahta ennen, että jumaluudessa on ilmenemätön ei-mitään autuus, ja täällä oleva on kaiken tuskan ja hurmionkin jälkeen epätodellista.
:
Jujuhan on siinä, että vaikka epätodellinen haihtuu,
se mikä on todellista, on siitä vajentumatta
- eli todellisen valosta löytyy epätodellisellekin sijansa.
Ei kuitenkaan enää epätodellisena vaan todellistumanaan siitä,
mikä oikeassa valossa tarkasteltuna tekee epätodellisen niin arvokkaaksi,
niin elettäväksi - niin olemassaolevaksi.
Niin ettei ole menetystä - minkään elollisenkaan kadotettavuutta.
Ja kun mikään on katoamatta,
kaikesta voi päästää irti menettämättä mitään oleellista.
Mitä se epäoleellinen - jonka voipi menettää - sitten on?
Luulonvaraisuus siitä, mitä on menettäminen; harhoissa elämisen unisuus.
- Kun näet ei ole enää jäljellä mitään, minkä luuli menetetyn.
Siinä se vapaus kai on sitten, oivalluksessa. Ilmeisesti ainut tapa tehdä jommastakummasta (!) Todellista, on ottaa elämä, tuska ja ilo todesta, muutenhan tässä ollaan ihan kummallisessa dimensiossa. Ja jumaluus kans sitten todellisena kun autuuteen palataan. Vaikka samalla kaikki tuntemamme oleminen lakkaa, niin muisto jää-
-ja voi olla palaamatta tänne.
Oikeastaan emme voi palata autuuteen,
kun emme todella ole sieltä lähteneetkään.
Mitä siis on - mihin perustuu - tuntemus autuuteen palaamisesta?
Autuudellistuminen uudelleen
- se on sitä, että muistaa tietäneensä olleensa koko ajan autuudessaan
ja voineensa autuudestaan käsin hahmottaa itselleen
autuuttomuuden kehyksen, johon unohtua elämään autuuden kaipuussaan.
Jolloin autuuden kaipuu on sen aavistamista,
mistä lähteestä kumpuaa todellinen elämänilo
ja sitä korkeammanlainenkin olemassaolonriemu.
Silti muistoa ei jää jäljelle siitä, mikä ei ollutkaan todellista.
Muutenhan liikkuisimme unesta toiseen.
Niin kuin näemmä liikummekin!
Missä on siis "muistovapaa vyöhyke" - ellei siellä,
missä aikaa ei ollut eikä tila-ulottuvuutta kosmoksen ja avaruuden välillä
- ollen se elämänpiiri, josta matkamme "ihmisevoluutikkaina" urkeni.
Pimeällä reunalla tarkoitin tätä maailmankaikkeuden kolkkaa jossa Maapallo on. Ei kovin korkealla. Tosin voi olla seksikästä.
"Ei kovin korkealla" on suhteellinen vaikutelma siitä Maapallosta,
joka on kaikkialla - oman vaihteluvälisyytensä keskiössäkin.
Ja taas uusi yllätys: meidän ei tarvitse jättää Maata kiertääksemme universumin halki.
Maa tekee sen puolestamme - ei kuitenkaan jättäen itseään
unohtumaan jonnekin universumin laitamille
saati hylätäkseen universumin reunamia.
Vaan tullen siksi Valoksi,
joka näkee vain valon mentäviä aukkoja tietämyksessämme.
Kunnes tunnistamme olevamme avaruuskiihdyttimen matkassa.
Niin vaikka olen olemassa, voin valita miten Todelliselta tämä tuntuu ja minusta ei aikoihin kovin todelliselta.
Kannattaa olla Itse todellinen, niin elämänmeno luontuu todelliseksi.