Vastaukseni on oikeastaan kyllä ja ei. Mikään ei ole pakko, koska meillä on valinnan vapaus, mutta oleminen kuitenkin vain on, ilman valintaamme suuntaan taikka toiseen. Ei sitä voi mikään tai kukaan poistaa. Se jatkuu aina jossakin olomuodossa. Olemassa oleminen taitaa olla jokseenkin mysteeri... Enpä osaa taas selventää mitään sanoin. Taidanpa siis tyytyä vain olemiseen, olemassa olemiseen.
Rakkaus kuitenkin saanee "kipunan" siihen, että haluaakin olla nyt ja aina olemassa.
Niin. Rakkaudella on hyvä taipumus olla enemmän olemassa Itselleen.
Olla syvempää ilmaisua ja kokemusta Itsestään.
Ollen ihmeteltävää Rakkautta.
Jotta ei tekisi sitä tekoa, että tappaisi maallisen kehonsa, täytyy löytää varmaan jokin toivonpilkahdus jostain asiasta tai ihmisestä. Täytyy löytää usko siihen, että kyllä tästä selvitään, kaikella on tarkoituksensa ja ennenkaikkea, että kyllä tämä kannattaa tämä olemassaolo täällä kaikesta huolimatta. Täytyy löytää rakkaus itsestään, kaikkialta. Sen kun löytää, sen rakkauden energian voimalla sitä jaksaa ja haluaakin sinnitellä vaikka kuinka. Usko, toivo, rakkaus, mutta tärkein niistä on RAKKAUS.
Rakkaudella on taipumus ylittää itsensä.
Sitten jos päätyy epätoivoiseen tekoon ja päättää ruumiinsa päivät, niin olemassaoloaan haluaa jatkaa ja olemassaolonriemu syntyy ja/tai palajaa koska:
Näkee kaiken selvemmin "rajan toisella puolella". Näkee kaiken mielekkyyden ja merkityksen ihan uudesta näkökulmasta, tai ainakin selkeämmästä. Näkee syyn ja seurauksen.
Myös koska olemassaolo helpottuu ja sitä sitten haluaa olla ja yrittää uudelleen.
Niin, helpommin on helpompaa elää jos olla olemassakin!
Rakkaus.
Sekin, että voi vetää hupun verhotun Rakkauden kasvoilta ja huudahtaa:
"Olet paljastettu, Rakkaus!"
Olenko ainoa, jolle läpi elämänsä on aina välillä
noussut pohdintaan kysymys siitä,
täytyykö meidän olla aina olemassa
eikä vain elollisuuttamme vaan "henkiolentaisuuttamme"?
On käynyt mielessäni joskus pohdinta, että onko minun pakko olla olemassa täällä maan päällä. Välillä, kun elämä täällä on tuntunut kovin raskaalta. Se on kuitenkin aina ollut vain hetkellistä, ja olen aina löytänyt halun ja innon, sen tunteen palon pysyäkin täällä niin kauan kuin tarkoitettu on.
Yleisesti ottaen/yleistäen tunnen aina suunnatonta olemassaolon riemua, ja olen niin kiitollinen, että on olemassaolo, että olen olemassa. Olen kiitollinen, että henkiolenta on ikuista ja jatkuu aina ruumiimme "kupsahdettuakin". Oikeastaan minulle olisi jonkinlainen "kauhuskenaario" jos yhtäkkiä totaalisesti lakkaisin olemasta.
Minä olen, eikä kukaan voi sitä viedä minulta pois...
Mutta tuntisitko kauhua ollessasi Olematon?
Kysehän on tavallaan oman kuolemanilluusionsa kohtaamisen paikasta
- siitä, että lakkaa olemasta ehdollistuneena olemaan "totunnaisen itsensä raameissa".
Tämä kysymys on ehkäpä perimmäisimpiä henkilökohtaisia probleemejani,
jotka kuuna päivänä voin jakaa kanssanne.
Kiitos siitä!
Kiitos, että jaoit tämän kanssamme.
Rakkaudella vielä vastaan, että tuo aito universaali, pyyteetön ja ikuinen rakkaus on se "avain" kaikkiin probleemeihin.
T: Rakkaudellinen rakkauden enkeli rakkaudella sinulle
Niin, aito universaalisesti ja kosmisesti tosi Rakkaus on sitä Jumalallista Rakkautta,
joka lähtee olemattomuudesta ja palaa olemattomuuteensa: olematta olemiseensa.
Ollen mysteereistä syvin:
oleminen olematta:
- vapautta olemisen rajoitteista eli ei-olemisesta
ja vapautta syntyä ei-olemisen äärelle
olemaan
"vastineisuutensa ei-olemiselle"
koetuksi tulemista.
Sille, joka
on olemistaan.
