:
Silti kaikessa on kaikki
eli elämä virtaa koko ajan
kaiken kautta.
En voi pitää kiinni edes solujeni sisällöstä
- niiden täyttymisestä ja tyhjentymisestä elämänvoimantietoisuudella.
Olen tänään erilaista koostumusta kuin eilen.
Tuhannen vuoden päästä olen...,
niin mitä olenkaan?
Eniten kuvittelen pitäväni kiinni minästäni,
vaikka tosiasiassa minuutenikin muuntuu koko ajan.
Silti käytökseni yrittää jäljitellä "olen samaa kuin eilenkin",
vaikka ilmeenikin riittää paljastamaan,
etten ole.
Leikinkö muuttumatonta?
Mitä minussa voitaisiinkaan pakottaa olemaan,
kun se meni jo.
Kiinteinkään aines kropassani ei ole tänään samaa kuin huomenna
- kuoltuani havainto on vielä ilmeisempi: ilmaa giljotiinin terien välissä.
*
Entä havainnoitsija, tapahtumisen tarkkailija, läsnäoleva tietoisuus?
Lienenkö vaikutelmaa jostakin,
joka on muutos itse?
**
Päädyn oletukseen: ei ole muuta olemassaoloa kuin sen, joka on.
Etteikö "se" ole itse itselleen - havainnoitsija ja havainnoitava yhdessä?
Väitänpä, että on.
***
Päädyn toiseen oletukseen: minä olen sitä, joka on.
Ettenkö minä ole itse itselleni - tarkkailija ja se, jota tarkkailen?
Väitänpä, että olen.
****
Päädyn kolmanteen oletukseen: minä olen se, joka minä olen.
Etteikö "joka minä olen" ole "minä olen se" - kuva ja alkukuva?
Väitänpä, että on olemattakin.
*****
Sillä kun "mitään ei ole" eli olemattomuutta on,
se on jo määritelty suhteessa siihen, joka on olemistaan.
Kun taasen sitä, joka ei ole, ei ole, niin se, joka on... ei ole koettavissa.
Siksi kokeminen syntyy tekemään selkoa olemisesta luomalla olemattomuutta.
Samastumalla ei-olemiseen - harhaan, illuusioon, kuvitteluun.
Pitämällä niitä tosi-ilmauksena todesta - läpikokemalla niitä.
******
Minun alkaa tehdä mieli olla olematon
irrottautua ei-olemisesta, päästää irti harhoistani
- ollakseni olemattomuutta vasten tosiolentaani:
Hoksatakseni tilan, jossa oleminen on olemattomuutta vasten.
--> Tajunnan.