Tässä kun on elänyt viimeiset 7-8 vuotta kovin karmavelkojen maksuun suuntautunutta elämää, niin välillä on vaikea luottaa, että minulle enää koskaan tapahtuisi mitään hyvää. Etenkin viimeinen vuosi on ollut yhtä monotusta päin näköä, ja kyllä tekee jo mieli huutaa Kaikkeudelle, että EIKÖ TÄMÄ IKINÄ LOPU?
Kysymys kuuluukin:
Miksi edelleenkin suuntaat elämääsi "karmavelkojen maksuun"?
Ja miksi luotat edelleenkin siihen, "ettei minulle enää koskaan tapahdu mitään hyvää"?
Luottamuksesi on vahva epäluottamus muutokseen - toisinkin tapahtuen oikenemiseen.
Eikä se "ikinä lopukaan", niin kauan kuin ylläpidät karma-asenteellisuutesi pyörinää ja hyörinää.
Kaikkeus ei näet tee puolestasi yhtikäs mitään muuta kuin sen,
minkä päätät tilata elämäksesi.
Ja toteamus "eikö tämä ikinä muutu" perustuu myös kysymykseen,
joka ei hae toisenlaista päätöstä vaan pyörii ja tuskailee entisissä kuvioissaan.
Toisaalta taas näen, että elämässäni on ollut asioita/ihmisiä, jotka eivät palvele enää tarkoitustaan tai ovat olleet suorastaan vahingollisia minulle. Pitää hypätä rohkeasti uuteen, jättää menneisyyden taakat taakse ja tähän suuntaan minua on tuupittu enemmän tai vähemmän lempeästi. Uuteen suuntaan vaikuttavat tietysti myös omat valinnat.
Ihmiset palvelevat tarkoituksia,
joita varten heidätkin olemme kutsuneet elämäämme
- eivät ollakseen vahingollisia vaan tullen välittäjyydeltään käytetyiksi tavalla, jota ehkäpä arvioimme vahingollisuudeksi.
Oma tyylini on, että tehdessäni suuren päätöksen, teen työstä kyllä myös oman osuuteni, mutta annan Kaikkeuden viitoittaa tietäni siten, kun Hän parhaaksi näkee. Toiveillani on taipumus toteutua, vaikkeivat ne toteudu välttämättä juuri niin, kuin itse olen kuvitellut ja suunnitellut.
Kaikkeuskaan ei näe puolestasi...
Sinä itse olet se "siinä näkijä missä tekijä".
Vaikutat vankalta luojalta.
