seuraava »

[Varjotar]

Uuden ajan lapset, joista on jo kauan kirjoitettu, ovat kasvaneet siihen ikään, että heitä alkaa näkyä vaikuttamassa isoimmissakin instansseissa kuten poliitikassa, kirkoissa jne.
He eivät alleviivaa oikeastaan mitään, eivät näytä omaavan juuria, eivät sen ihmeempää identiteettiä millekään, menevät sujvuvasti kahden täysin toisiaan vastaan/ ristiriidassa olevan maailman välissä koittaen saada siitä sointuun keskenään. He eivät kaipaa suurta numeroa itsestään eivätkä mainetta ja julkisuutta tuekseen.

He eivät nosta rähinää, he hakevat hakematta keskitietä maailmojen keskenään sovittamiseksi, vanhojen mallien murtamiseksi ja saavat tottakai hirveän vastustuksen ja julkisen raivon niskaansa tekemisistään. Heillä ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa tällä polullaan.

He jatkavat meidän aiemman kristalli- ja ingidopolkua, jonka olemme tänne luoneet. Mutta meillä vanhemmilla on juuret, indetiteetti, jokin asia vielä mihin me sujuvasti sovimme, sillä samalla kun raivaamme omalla tavallamme tietä uusille ajatuksille, sovitellen vanhaa ja uutta ja unohtaen vanhan kokonaan. Me edelliset / vanhat tiennäyttäjät tässä olemme viimeinen " identifioinut" ryhmä taivaan takaa.
Indentifoituminen voi olla vakiintuneet värit, vakiintuneet mielipiteet, näkökanta, omituiset ja katoamattomat erityiset piirteet, ajatukset, musiikkimaku tms "tavaramerkki".

Oletteko te tavanneet tätä seuraavaa uutta aaltoa?

[oivakissa]

Koen itse olevani uuden ajan kulkija. Tuo kirjoituksesi oli kuin suoraa työelämästäni.
Olen nuorin työyhteisössäni ja se on todella juuri jatkuvaa luovimista vanhempien työtovereiden kanssa. Jotka haluavat tehdä asiat vanhoilla rutiineilla. Ja minä koen tulevani tukahdetuksi kun toppuutellaan tekemisen kehittämisessä.
Nyt syksyn alkaessa joudun palaamaan töihin ilman parhaimpia työtovereita (kiitos korona lomautusten) yksin omien mielipiteitteni kanssa.
Viimeisen 2 vuoden aikana tämä asetelma on ruvennut kovasti ahdistamaan.