seuraava »

[talvenlapsi71]

Tuli nyt hieman erikoinen otsikko, mutta olkoon. Täällä palstalla on paljon käsitelty lapsuudessa/nuoruudessa koettua huonoa kohtelua ja on mielessäni jotain, mitä yritän pukea sanoiksi. Olin alle 30v. kun sairastuin masennukseen ja alkoi armoton menneen kertaaminen. Se oli pakko käydä läpi sataan kertaan ainakin ja aina tuntui, että mitään selvyyttä ei saa omiin ajatuksiin.
Aloin tietenkin miettimään, miten voisin ikinä päästä eteenpäin ja kävin asioita läpi joka kantilta. Välillä näin itseni suurimpana roistona koko kuviossa ja pohdinta laajeni kaikkiin menneisyydessä koettuihin ihmissuhteisiin ja siihen, miksi olen mikä olen ja miksi en voi muuksi muuttua.
Uskonto lohdutti hieman, vaikka se on muuten vaikea aihe myös. Anteeksiantoa "harrastin" väkisin, eikä se todellakaan tuntunut miltään, että nyt ihme tapahtuu jne. Olen hieman saanut välejä korjattua, mutta vieläkin käyn silloin tällöin läpi näitä päänsisäisiä juttuja. En joka päivä jaksa rääkätä itseäni, tuskin sitä tekevät muutkaan.
Joskus lohdutan itseäni ajatuksella "sille jolle paljon annetaan, siltä paljon vaaditaan". Vaikka tämä olisi vain päiväunta, uskon vahvasti niin, että vaikeista kokemuksista on mahdollisuus selvitä, vaikka joskus niiden selvittämiseen menee todella kauan ja että sitä kautta voi huomata itsessään ihan uudenlaista vahvuutta; selvisin tästäkin. Tie vie lähemmäs sitä, kuka oikeasti olen ja olen ihan ok, vaikka joku muu muuta sanoisi.

[Varjotar]

Pelkoja on katsottava silmiin ja kaikki on vain hyväksyttävä sellaisena tai ohitettava. Näiden kanssa ei ole oikotietä, mutta kyllä se joskus loppuu.
Jospa su ei tartte ajatella näitä enää vaikka 10v päästä?

[talvenlapsi71]

Toivoa sopii, että tämä joskus loppuisi. Mun pitäisi oppia oleen erossa sellaisista ihmisistä, jotka ei ole tukeneet mua mun pahimman masennuksen aikana, ei ennen sitä, eikä sen jälkeen. Muutosten vuosi on tulossa, ja osa on itsestä riippumattomista syistä. Hylkäämiskokemus lapsena/nuorena aikuisen, esim. vanhemman taholta on yksi pahimmista asioista, mitä voi saada osakseen. Toinen on se, ettei lapsena saa näyttää tunteitaan, vaan ne oppii hyvin nuorena piilottamaan. Voi ristus, mutta tästä olisi kirjoitettavaa, mutta taidan laittaa luurit päähän, youtubesta musiikkia ja lähteä kohti höyhensaaria. Sitten on ihan ok olo. Kiitos ajatuksistasi, Varjotar. On aina ihan mukavaa, kun joku toinen sanoo, mitä ajatuksia oma raapustus herättää. Musta tuntuu, että millään en pysty hyväksymään, mutta ohittaa voisin ja unohtaa.

[talvenlapsi71]

On näkynyt niin, etten oikein luota ihmisiin, enkä helposti päästä ketään lähelle. Tällä hetkellä kuitenkin elän parisuhteessa, joka lähti niin, että mies tuli ja antoi puhelinnumeronsa ja sanoi, että voin soittaa, jos joskus haluan jutella. Miehestä näki, ettei sillä ollut mitään inhottavia taka-ajatuksia ja niin tulin soittaneeksi ja pyysin miehen kylään. Siitä se lähti. Mitään ulkonäkökriteereitä minulla ei ollut, vaan luonne ratkaisee. Sellaista on tässä parisuhteen aikana ollut, että jos mies vaikka lähtee muutamaksi tunniksi pelaamaan kavereiden kanssa korttia, minussa saattaa aktivoitua se hylkäämiskokemus ja tunne, vaikka järki voisi sanoa, että kyse on parista tunnista. Olemme jutelleet näistä, mies tietää historiani ja ihme kyllä osaa suhtautua fiksusti näihin juttuihin. En järjestä mitään kohtauksia, vaan saatan sanoa, että nyt tuntuu tältä. Olen myös miettinyt näinä vuosina, kun olen käynyt terapioissa ja puhunut huonosta äitisuhteesta joskus varmasti rasitukseksi asti, että ei varmasti ole mitään muuta tapaa kuin yrittää itse elää omaa elämää, pitää vähän välimatkaa kyseiseen henkilöön ja rajoittaa yhteydenpitoa. Voin ihan hyvin, kun en ota yhteyttä, mutta kun jossain vaiheessa sen teen, tulen taas huonovointiseksi ja koko juttu pitää taas aloittaa alusta. Välimatkan pitäminen. Sen tiedän, että lapsuudenkodissani ja suvussani ei ole ketään, johon voisin turvautua hädän hetkellä, joten ymmärrän hyvin tuon itsenäisenä olemisen. Joskus vain hirvittää, että mitä jos jään yksin. Kenen kanssa sitten voin jutella?

[Varjotar]

Yllättävän paljon nousee huonojen kokemusten heijasteita pintaan. Ja sitten koitat uskotella itelles, ettei tää nyt vaa voi mennä taas niin. Ja paras on jossei meekään. Ei tarvii pelkää vaikka pelottaa. Mutta se heijaste ei tiedä sitä. Eikä se joka sen laukaisee.
Oppimisessa on inhottavinta se, että sillä on niin kallis hinta. Kallis hinta, niin sulle ku opettajallekin pahimmas tapauksessa.

[talvenlapsi71]

Vastasin vaan rehellisesti, etten yritä esittää kuolematonta. En nyt tiiä, kumpaa tarkoitit opettajalla, vai kumpaakin, mutta tiiän kyllä kumpi on minulle se hankalampi tapaus, eikä sekään niin hankala kuin aiemmin, mutta tällä hetkellä pahinta mitä tiiän, on olla flunssassa. Jollekin sekin on helppo juttu, mutta ei ole kun on astma. Siitä sen enempää jaarittelematta. Siksi sanoisinkin omasta kekemuksestani, että mitä vaikeampi jokin ihmissuhde on, sitä vaikeampaa on anteeksianto, mutta juuri sitä on joskus harjoiteltava. Ainakin se on omalla kohdallani avainsana. Miehestä sanoisin, että nykyisin on yhden viikon kuukaudessa hoivakodissa, niin saan joskus levätä. Ehkä siinä jo tulee hieman opettelua alkuun olla omissa oloissaan, mutta pirullisinta on olla omaisen hoitajana kipeänä, kun on pakko jaksaa, vaikka ei jaksa. Toivoa sopii, että saan ensiviikolla jotain helpotusta, kun pääsen lekuriin, ettei tässä maassa tarvita taas yksi laitospaikka lisää. Tosin mies on liian hyväkuntoinen pysyvästi laitoksessa olemaan, mistä olen kiitollinen. Niinkuin jokaisesta opettajasta.

[Kuuhilda]

Mä en tiedä...mutta se miten selviän traumojen kanssa, on samalla tapa, jolla olen tehnyt itsestäni invalidin.
Niin ihmissuhteissa kun muussakin elämässä. Välttelen ja torjun, ja luotan vain itseeni
 Ja rankkaa onkin ollut kohdata se, että en jaksa olla kaikkea sitä, mitä itseltäni vaadin.
Onko se sitten selviytymistä edes, että elää elämätöntä elämää, elämää jota ei koe tai tunne, ettei vaan kävis mitään ikävää?

[forestflower]

Mä en tiedä...mutta se miten selviän traumojen kanssa, on samalla tapa, jolla olen tehnyt itsestäni invalidin.
Niin ihmissuhteissa kun muussakin elämässä. Välttelen ja torjun, ja luotan vain itseeni
 Ja rankkaa onkin ollut kohdata se, että en jaksa olla kaikkea sitä, mitä itseltäni vaadin.
Onko se sitten selviytymistä edes, että elää elämätöntä elämää, elämää jota ei koe tai tunne, ettei vaan kävis mitään ikävää?

Voi Kuuhilda! Täällä toinen samojen ajatusten äärellä 
Talvenlapsi71, tuttuakin tutumpaa tekstiä 

Itse en ole nyt muuta keinoa keksinyt kuin koittaa puhdistaa vanhoja traumoja energiahoidoilla. Enkelit, Yksisarviset ja Lohikäärmeet avuksi mukaan puhdistuksiin. Toivon, että saan rohkeutta kohdata ja puhdistaa kipuni ennenkuin kokonaan koteloidun kodin"turvaan".

[Kuuhilda]

Kyllähän paras keino traumoista pääseemiseen on työnteko itsensä kanssa,  ja psykoterapia...eikä siltikään ehjäksi tule enää.

Voi itseinho,  mikä inhottava tunne   
Mutta se kertoo samalla myös sitä, että inhoat itseäsi, koska olet tehnyt itsellesi pahaa...eli välität itsestäsi 

Ja yleensä se ymmärryskin sieltä laahautuu paikalle, jollonka ei enää tarvii inhota, ku ymmärtää ja hyväksyy.
 Mut pitkiä prosesseja ja kovaa hommaa!

[Kuuhilda]

Hyvää pohdintaa 

Mä just suljen ja torjun ihmiset ja potkin pois.
Vain silloin, kun ei ole minkäänlaista sitoumusta tai valtasuhdetta tms. kehissä, voin päästää ihmisen lähelle, ja vain hetkeksi, pidemmässä vuorovaikutuksessa kaikki vapaus ja puhtaus turmeltuu niin helposti.

Sitten kun on ihmisiä ja tilanteita, joita en yksinkertaisesti voi potkia pois vaivaamasta, olenkin umpikujassa ja uuden äärellä.
Tästä esimerkkinä oma poikani, jonka kanssa elo on välillä ihan kidutusta, mutta oppia ikä kaikki. Ehkä penska kasvattaa sietokykyäni ja opettaa uusia tapoja, ettei se eristäytyminen ole enää ainoa vaihtoehto?

Mä en osaa nähdä ihan kokonaan, mihin hylkäämiset, tai muutkaan traumat vaikut
tavat...se on vaikeaa, kun se on niin kokoniavaltaista, monikerroksista ja on ollut olemassa aina.
Osin näen toki selkeästi.

[Kuuhilda]

Rakkaussuhteet sentään voin torpata! Päästää vain ihan sen verran iholle, kun uskallan, keikuttamatta hataraa venettäni. Rakkausjutut syöksevät saman tien täyteen kauhuun ja kaaokseen, välttelen toistaiseksi ainakin.

Joo, tämä esikoisen teini-ikä on kyllä pakottanut muuttamaan toimintamalleja, ja nostanut kaikenlaista esiin...nostaa edelleen.
Pojan syntymä on auringonpaluullani samassa kohdassa kuin mun Ap.  , seiskassa. Ja on paukkunut.

[talvenlapsi71]

  Tosi upeita kirjoituksia ja ajatuksia, kosketti ihan sisintä myöten.  Jos nyt tuosta sairastamastani flunssasta saa vielä mainita, sain sen hoidettua lääkekuurilla ja nyt olo on taas paljon parempi. Kipeänä olen yleensä hankala tyyppi, vaikka en itse niin haluaisikaan. Kaikki asiat vain kärjistyy silloin, kun näkee epäkohtia kaikkialla jne. Näen niitä itsessänikin kyllä ihan tarpeeksi ja jossain vaiheessa oli tapanani ääneen mollata itseäni, mutta aikansa kuunneltuaan sitä mies sanoi, että älä aina viitti mollata itseäsi ja sanoi, että olen ihan fiksu, koska hän ei olisi tyhmän kanssa mennyt naimisiin. Jotenkin, kun on tätä itsetutkistelua joutunut tekemään, olen huomannut, että saatan sitten mennä sinne egoismin puolelle, enkä siitäkään ole kovin ylpeä. Anoppi oli myös ihana ihminen ja aina sanoi samaa kuin mies, että älä mollaa. Tulimme silloin siihen tulokseen, että itsetuntoni ei ole annettu kasvaa niinkuin olisi pitänyt, vaan minua kohtaan on tehty väärin.
Olen pohtinut sellaista seikkaa aiheesta itseinho, joka itselläni on myös vieläkin ajoittain, mutta ei enää niin hankala, että se on liittynyt siihen, että olen oikeasti melko ujo solmimaan ihmissuhteita ja small talk on kauhistus, vaikka halusin olla jotain muuta.
Tasapaino itseinhon ja terveen egoismin välillä olisi kai kaikista paras, mutta eläminen on aina pientä liikettä suuntaan jos toiseen. Olen sitä mieltä, että jokaisessa meissä on paljon hyvää ja moni ei edes tiedä omia lahjojaan. Ne saattavat olla niin piilossa, kun ihminen käpertyy kaikenlaisien pelkojen takia niin, ettei uskalla luottaa ja elää. On ihan oikeasti ihmisiä, jotka ovat tehneet väärin tai eivät ole ymmärtäneet ihmistä niinkuin olisi pitänyt ja sellaisiin ihmisiin on oikeus pitää välimatkaa.
Olen myös vahvasti sitä mieltä, että jokaisella on sisällä sellaisia voimia, jotka kun saa liikkeelle, joilla on voimaa muuttaa omaa ajattelutapaan ja ensiksi pitää lopettaa itsensä mollaaminen. Vaikka niin, että ensin päivässä pitää "mollaushetken" ja lopun päivää ajattelee ja tekee muita asioita.
Jokaisella on oikeus tehdä niitä asioita, joista pitää ja joskus tarvitaan vähän luovuutta, jota on jokaisessa. Jonain päivänä saattaa käydä niin, että itseään ei enää muista laittaa maanrakoon, vaan on kasvanut kauniit ja vahvat siivet, jotka kantavat ihan sinne, minne itse tahdot. 

[talvenlapsi71]

Tuohon edelliseen voisin korjata sen, että en tarkoita, että kenenkään tarvitsisi välillä käydä itseinhon syövereissä, koska tiiän miltä se tuntuu, vaan tarkoitin jonkinlaista tasapainoa ja mielenrauhaa.
Varmaan samaan sarjaan itseinhon kanssa kuuluu se "mä en ole yhtään mitään ja musta ei voi tulla mitään, enkä osaa yhtään mitään". Tämmöiset fraasit on mulla yleisiä.
On niin vaikea otsikko, etten osaa itekään vastata siihen yhtikäs mitään.

[Kuuhilda]

Mulla on myös vahva käsitys, etten pysty oikeastaan mihinkään, ei mulla ole mahdollisuuksia siihen tai tähän tai tuohon. Epäinnistumisen pelko, voi äääh mikä soppavelli!

[ikiviuh]

https://positiivinenpsykologia.fi/2017/10/17/hanna-kampman-posttraumaattinen-kavu/