seuraava »

[metsätonttu]

Olen hirveän huolestunut ihmisen suhteesta luontoon.

On sairauksia, joiden johdosta luontoa pitää paeta kaupunkeihin ja 'laatikoihin'. Ja niitä pidetään jopa luonnollisina itsestäänselvyyksinä! Syitähän pitäisi tutkia enemmän!

On pelkoja, joiden takia metsään ei voi mennä. Siellä on sääskiä, karhuja, käärmeitä, susia. Se on vain muuten inhottavaa.

Toivoisin keskustelua tähän juuri niiltä, joilla on negatiivisia kokemuksia ja muita uhkia, etteivät voi nauttia luonnosta. Haluaisin ymmärtää sitä syvemmin.

Tietenkin on myös niitä, jotka pyrkivät sinne aina kun on mahdollista.

Siis kaikenlaista turinaa...

toivoo metsätonttu 

[maarita]

Ystäväiset!

Yritän kolmannen kerran vastata tähän.
Kaksi edellistä ovat hävinneet taivaan tuuliin.

Luontohan on Luojamme suuri pyhättö.

Ajelin eräänä päivänä pyörällä ja pysähdyin tuulessa lainehtivan vehnäpellon keskelle. Toisella puolen tietä vehnä oli vielä vihreää.
Mutta toisella puolella jo melko tuleentunutta, kullankeltaista.

Ajattelin, että tämäkin on Luojamme töitä, sen kasvu.

Metsään menen usein silloin, kun on jotakin vaikeata mielessä.
Tai kun olen hyvin onnellinen.
Usein olen itkenytkin koivun valkoista runkoa vasten.
Tuntuu kuin puu antaisi voimaa.
Ainakin lähden metsästä rauhoittuneena.

Hyttyset siellä eivät ole kovin mukavia. Mutta voihan niitä hätistää pois.

Karhuja ja muita en osaa pelätä. Eivätkös ne pelkää ihmisiä.

Joka päivä haluan ulos, jos ei metsään niin ainakin muuten ulos.


     maarita         

[selkälokki]

Valitettavasti täytyy tunnustaa, että hirvikärpäset laittavat topin metsään menolle.
Yööök!
Inhottavat otukset. Niitä saa vielä monta päivää myöhemminkin kaivella päänahasta ja ovat kuin täitä konsanaan.
Ennen niitä ei näillä korkeuksilla ollut, mutta nyt niitä taitaa olla jo lappia myöten.
Hyh hyh.
Onneksi ne ei koko kesää temmellä.

Rakastettavaa luonnossa onkin sitten puolestaan niin paljon, että tässä voisi vaikka viikon kirjoittaa niitä juttuja.
Yksinkertaisesti luonnossa liikkuessa tulee sellainen olo, että olen osa sitä kaikkea, olen vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Paitsi en halua olla vuorovaikutuksessa hirvikärpästen kanssa...

[Artemis]

Inhottavinta ovat ötökät, en pidä oikein hyönteisistä  :
Ihaninta on kaikki kaunis ja hyvälle tuoksuva, rauhallinen metsä, vuoret, meri ja kukat, kirkkaan vihreä ruoho ja kirkkaan väriset kasvit. Raikas ilma.

[metsätonttu]

Voi jestas!

En ole muistanutkaan hirvikärpäsiä. Kestän kyllä sääsket, ampparit, paarmat, kärpäset, mutta inhoittavimpia on nuo...

Niitä on kyllä vielä aika vähän P-Pohjanmaalla, kuin on punkkejakin. Se on toinen sietämätön.

Kyllä minäkin odotan syksympää aikaa. Kävin äsken mustikassa. Jäkälä ja sammal ratisi kuivuudesta jalkani alla, mustikat olivat pieniä, tiiviisti kiinni oksistossa. Ja hiki virtasi. Helle ja metsä eivät sovi yhteen.

[Ippuska]

Yhdyn täysin Selkälokin ja Artemiksen "puheisiin" - ötökät ovat varsinaisia ilonpilaajia kesällä. 

Ylikaiken rakastan kimmeltävää vettä - suolaista tai makeaa 

Talvella puhdas valkoinen lumi jossa eläinten jälkiä on hiihtelijän paratiisi.
Puita rakastan myös,,, kaikkea luonnossa PAITSI verenimijöitä ötököitä, jotka sylkevät ihoni alle aineita jotka vaivaavat viikkotolkulla  Niitä yritän välttää kaikin keinoin.

[Riitta]

Olen kai asunnut niin kauan ulkomailla, etta kun menen Pohjois- Savoon mokille,
en uskalla enaa menna korpeen tai kauas ihmisista jokin niissa metsissa on synkkaa ja peloittavaa,avarat alueet ja jarvet ovat ihania.
Diamond

[Oikku67]

 En kestä ampiaisia (http://animalscrazysmiles.pcdingo.net/images/bee.gif), minua ei ikinä ole amppari pistänyt ja pelkään niitä kamalasti..
Muut pistiäiset siedän ja onnekseni en ole allerginen..
(http://www.gratissmilies.de/gifs/linien/a_l_gr07.gif)
 Metsää, puistoja, maaseutua, purojen solinaa, tuulen huminaa, aurinkoa, sadetta, lunta jne. rakastan,
valitettavasti täällä betonilähiössä ei juurikaan näistä pääse nauttimaan.
 
 Ihan "naapuriin" tosin tuotiin maalaismaisemaan eläimiä iloksemme, on lampaita, kanoja & kukko, viiriäisiä, hevosia, kyyhkyjä, kaneja ja marsuja.. Käymme päivittäin pojan kanssa (hän RAKASTAA lampaita), palaan mielessäni mummolan maisemiin luonnon keskelle..

[metsätonttu]

Olen kai asunnut niin kauan ulkomailla, etta kun menen Pohjois- Savoon mokille,
en uskalla enaa menna korpeen tai kauas ihmisista jokin niissa metsissa on synkkaa ja peloittavaa,avarat alueet ja jarvet ovat ihania.
Diamond

Diamond! Ymmärrän jotenkin tunteesi. Kun minä asuin Hyvinkäällä, jossa oli notkelmia ja kukkuloita, ehkä jotakin korkeampaakin, Salpausselkä, minun oli joskus ajettava Kytäjän maille näkemään avaria niittyjä, että silmä saa lentää.

Mutta metsätonttu kun olen, niin tykkään kömpiä ja oikein räähkästä korpikuusien lomassa, missä jossakin aurinko säteitään nakkelee ja josta voin tietää suunnan. Sielläkin sieluni lepää ja laajenee.

[metsätonttu]

En kestä ampiaisia (http://animalscrazysmiles.pcdingo.net/images/bee.gif), minua ei ikinä ole amppari pistänyt ja pelkään niitä kamalasti..
Muut pistiäiset siedän ja onnekseni en ole allerginen..
(http://www.gratissmilies.de/gifs/linien/a_l_gr07.gif)
 Metsää, puistoja, maaseutua, purojen solinaa, tuulen huminaa, aurinkoa, sadetta, lunta jne. rakastan,
valitettavasti täällä betonilähiössä ei juurikaan näistä pääse nauttimaan.
 
 Ihan "naapuriin" tosin tuotiin maalaismaisemaan eläimiä iloksemme, on lampaita, kanoja & kukko, viiriäisiä, hevosia, kyyhkyjä, kaneja ja marsuja.. Käymme päivittäin pojan kanssa (hän RAKASTAA lampaita), palaan mielessäni mummolan maisemiin luonnon keskelle..

Willow hei!

Just kuulin eräältä metsänkulkijalta, että hän pitää aina jonkun sokerinpalasen taskussaan. Hyvä siltäkin varalta, jos kulkiessa verensokeri yllättäen laskee, mutta etupäässä siksi, että jos ampiainen pistää, niin hän asettaa sen pistokselle ja sokeri imee myrkyn pois.

Ei sitä ampparia kannata pelätä. Ei se sen kummempi ole kuin paarmankaan pistos.

[Oikku67]

Hyvä siltäkin varalta, jos kulkiessa verensokeri yllättäen laskee, mutta etupäässä siksi, että jos ampiainen pistää, niin hän asettaa sen pistokselle ja sokeri imee myrkyn pois.

Ei sitä ampparia kannata pelätä. Ei se sen kummempi ole kuin paarmankaan pistos.

Kiitos, vinkistäsi metsätonttu.. *pakkaa sokeritoppaa käsilaukkuun*
Olen opetellut etten juokse tukkaputkella ympäriinsä kun ampparin näen
ja tolkutan itselleni että "jos pistää niin ei se kauan satu".. 

[Ippuska]

Hyvä siltäkin varalta, jos kulkiessa verensokeri yllättäen laskee, mutta etupäässä siksi, että jos ampiainen pistää, niin hän asettaa sen pistokselle ja sokeri imee myrkyn pois.

Ei sitä ampparia kannata pelätä. Ei se sen kummempi ole kuin paarmankaan pistos.

Kiitos, vinkistäsi metsätonttu.. *pakkaa sokeritoppaa käsilaukkuun*
Olen opetellut etten juokse tukkaputkella ympäriinsä kun ampparin näen
ja tolkutan itselleni että "jos pistää niin ei se kauan satu".. 

Juu kiitti vinkistä minultakin!
Ampiaiset ja mehiläiset eivät todellakaan pistä pistämisen ilosta tai verta imeäkseen, vaan ainoastaan häirittyinä, puolustaakseen pesäänsä tai joutuesaan ahdinkoon, esim. vaatteen sisälle. Muistan kun kaksivuotias veljeni maalle saapuessamme otti mehiläisen kukasta käteensä ja kohta kovalla huudolla juoksi äidin luo: "Unajantynnyttäjä pitti    " Itse olen astunut muutaman kerran pasjasjaloin ampparin päälle; no pistihän ne jopa paksuun jalkapohjaan, auts! Kerran maalla pesäänsä puolustivat kun minä liian likelle,niin käsivarteen tuikkasi ja piikin jätti; se kipuili monta viikkoa kunnes märki pois. Pidän niitä erittäin "viisaina" pikku olentoina ja siksi huoneeseen ei mahdu yhtäaikaa ampparia ja minua: tiedän sen ahdistuneena/paniikissa pistävän.
Pakkaanpa reppuuni myös muutaman sokeripalan  hätävaralle.

[Hiisitär]

Sokeri kyllä auttaa pistoon, lapsena sokeripalalla lievitettiin ampparin pistoja.

Mie en kestä pistäviä hyönteisiä. Enkä kuoriaisia. Yritän aina ajatella, että onhan ne periaatteessa minun sisaruksia, mutta mönkivä sarvijaakko ei kovin esteettiseltä tai houkuttelevalta näytä *hyrrr*

[metsätonttu]

Jospa vaihdettaisiin vähän näkökulmia ja asenteita:

Kyllä kai meidän on myönnettävä, että jos oikein järkevästi ajatellaan, niin hyönteisillä on maa-äidillemme vähintäänkin yhtä paljon annettavaa (!!??)kuin meillä ihmisillä, siis osana luontoa.

Jos oikein kriittisesti ja rehellisesti ajatellaan, niin mehän me niitä maa-äidin kamalimpia 'itikoita' ollaan. Tarvitaanko meitä edes tässä luonnon tasapainoitustilassa. Kenenkä ravintoa me olemme? Ei se nyt haittaa jos vähän verta luovutamme. Hyttyset ovat lintujen ruokaa ja ilman hyttysiä ei olisi niitäkään eläimiä, joita rakastamme ja ihailemme.

Kaupunkilaiset pääsevät vähemmällä. Mutta eläisikö ja viihtyisikö hyttynen siellä pakokaasussa ja myrkyllisessä ilmapiirissä?

Kuitenkin, kyllä minäkin hermostun valtavasti hyttysistä, mutta eivät ne estä minua metsään menemästä.

metsätonttu 

[Sister of Night]

Minua vaivaa Willown tapaan ampparikammo.    Siihen on kyllä selkeä syykin:  pienenä minua on pistänyt oikea lauma (iskä tökkäsi lapiolla vahingossa niiden pesään kun oltiin hakemassa metsästä jotain puuta meidän pihaan. Jäin siihen paikalle leikkimään, ja seuraava mitä muistan, on kun sattui joka paikkaan ja minua kiidätettiin terveyskeskukseen)

Tuosta on jäänyt ikuiset traumat, joista ainakin tällä hetkellä tuntuu olevan erittäin vaikea päästä eroon. Jos amppari tulee lähellekin, niin juoksen karkuun niin kovaa kun pääsen. Viime kesänä minun pikku yksiöön lensi ikkunasta amppari sisään. Lukkiuduin itkien vessaan ja soitin poikaystävälle, että tulee tappamaan sen äkkiä.

Kyllähän tuo kammo vähän rajoittaa luonnossa likkumista, mutta ei silleen pahasti. Toinen juttu mikä ällöttä, on punkit. 

Olimme juuri muutaman viikon reisulla mm. Ahvenanmaan saaristossa, ja yövyimme aika paljon teltassa jossain hiljaisilla meren rannoilla tai metsiköissä. Kyllä sitä aina piti vähän katsoa mihin telttansa laittaa, ettei nyt ihan keskelle pahinta rantaheinikkoa. Kerran bongasin yhden punkin kävelemässä pitkin kättäni, mutta onneks ei olut vielä kaivautunut kiinni.(yöökkk) Sen jälkeen tehtiinkin sitten kunnon punkkitarkastukset joka päivä.

Muuten sitten tuo Ahvenanmaan reissu olikin mitä ihaninta luontokokemusta.
Hiljaisuutta, ei edes autoteiden kohinaa missään. Hiljaisia rantoja ja metsiä, meren liplatusta, lintuja... Kyllähän nuo hyttysparvet häiritsi iltahetkiä ja kalliolla istuskelua, mutta kun kääriytyi makuupussiin teltassa ja kuunteli vaan pientä tuulen huminaa ja aaltojen liplatusta, niin ei siinä muutamat kutisevat paukamat paljon paina.