Minulla on muutamia sellaisia ihmisiä, jotka saavat vaikka koko ajan olla liimattuina minuun. Muilla ihmisillä ei niin väliä. Olen tottunut siihen, että vieraatkin tulevat lähelle ja koskevat, en koe sitä ahdistavana.
Minua alkaa ahdistaa vasta siinä vaiheessa kun ihastun mieheen ja hän ei ymmärrä että alkuun tarvitsen tosi paljon tilaa. Tulen suorastaan pahoinvointiseksi jos hän änkee koko ajan fyysisesti liian lähelle.
Kotini on linnani - täytyy myöntää, niin kamalalta kuin kuulostaa, en halua tänne edes lähimpiä ystäviä kovin usein käymään. Minä olen se, joka käy muiden luona. En tiedä miksi, mutta tunnen itseni todella haavoittuvaiseksi kun ihmiset ovat kodissani, he näkevät minusta silloin liikaa.
Henkisesti en päästä ihmisiä kovinkaan helposti lähelle. Olen ehkä liiankin avoin näin anonyymisti ja kirjoittaa osaan paremmin kuin puhua. Joskus ehkä harmittaa, kun tuntuu, että en voi puhua kenellekään muulle kuin exälle ja parhaalle ystävälleni (jonka olen tuntenut 5-vuotiaasta) asioistani.. Nämä kaksi uutta parasta ystävääni, jotka olen tuntenut 2 vuotta, eivät tunne minusta puoliakaan vaikka ehkä luulevat. Se joskus mietityttää itseä, onko oikein salata liikaa menneisyyttään ja nykyisyyttäänkin ystäviltä?
Olen kyllä laumaihminen, tykkään olla porukoissa ja hengailla vaikka koko ajan jonkun kanssa, tehdä yhdessä, kunhan saan pitää pääni sisällön itselläni.
