seuraava »

[Drial]

Jäin tässä taannoin miettimään erästä asiaa, joka jäi sitten toden teolla vaivaamaan minun mieltäni. Kysymys on ihmisen "omasta tilasta", siitä kuuluisesta käden mitasta jonka suomalainen tarvitsee välimatkaa toiseen ihmiseen.

Minä koen epämukavaksi sen, että ei-niin-tuttu- ihminen tulee niin sanotusti liikaa iholle. Tarvitsen siis jonkunlaisen turvallisuuden tunteen ennen kuin läheisyys on minulle luontevaa. En tarkoita tällä vain läheisyyttä eroottisessa mielessä vaan yleensäkin; mielummin kättelen ventovierasta kuin halaan vaikka ystävieni kanssa halailen vähän väliä. Sinälläänhän tämä on melko tyypillistä suomalaiselle.

Nyt havahduin tähän tilan tarpeeseen myös kodissani. Minulle koti on pyhä paikka ja se on minulle jonkunlainen rauhan tyyssija. Siellä saan olla piilossa, levätä ja rauhoittua rauhassa, aivan niin kuin itse haluan eivätkä "pahat henget" sinne näe. Tästä olen pitänyt huolen sillä etten ole koskaan pitänyt tämän hetkisen kotini ovia kauhean avoimina. Ihmisillä joilla on paikka sydämessäni, on paikka myös kotonani, mutta jokainen ohikulkija ei ole toivottu. Eräs tuttavani havahdutti minut tähän asiaan, kun hän kärkkäästi, ehkä hieman loukkaantuenkin, mainitsi minun olevan tarkka omistani, henkilökohtaisista asioistani ja tavaroistani.

Näyttäisi siis siltä, että tarvitsen tuota tilaa ympärilleni vähän joka suhteessa. Haluanko suojella itseäni joltakin, enkö uskalla antaa itsestäni enää niin paljoa toisille? En tiedä.

Tuolla oli toinen topic jossa käsiteltiin sisustamista ja tämä tuli taas mieleeni. Onko jotain astrologisia aspekteja joita minun kannattaisi tutkiskella? Löytyisikö siis syntymäkartastani jotain tätä puoltavia pointteja?

[selkälokki]

Heti aluksi tuli oma itseni mieleen kirjoituksestasi ja meitähän yhdistää tuo aurinko veskarissa...
Mutta oisko sitten vielä muuta...

[Drial]

Juu, tuo aurinkoveskari on varmasti yksi tekijä. Ja neloshuone on lähes kokonan minulla veskarissa. IC menee nippis nappis kauriin puolelle. Voisiko sillä olla osansa tässä?

[maarita]

Minäkin olen viime aikoina törmännyt haluun ottaa omaa tilaa, myös kotona.

Kun lapset olivat pieniä ei omaa tilaa löytynyt oikein henkisesti, eikä tilan puolesta.
Nyt kun lapset ovat maailmalla huomaan entistä useammin itsessäni suoranaista yksinolemisen tarvetta.
Myös sitä, että on joku paikka kotona pelkästään minulle.
Paikka, jossa on minun 'henkeni'. Jossa voin ajatella syntyjä syviä ja vaikkapa meditoida.

Sellaista olen myös huomannut, etten enää niin helposti kerro yksityisiä asioitani usealle ihmiselle. Haluan pitää omat asiani ominani.
Ei se tarkoita, ettenkö olisi kiinnostunut muista ihmisistä ja voisi tarvittaessa kuunnella heitä.

Oikein pysähdyin ajattelemaan 'omaa tilaa' käsitteenäkin.
Saako teistä jokainen mm. ajatella ja harrastaa vapaasti ilman, että joku on arvostelemassa niitä?


     maarita         

[enska]

Hyvin tuttua..

mulla tuo oma tila, tarkoitaen kotiani ja vähäisiä tavaroitani, saa joskus tosin ihan neuroottisia piirteitä, esim:
-Jos ovikello soi, tarkistan mihin kaikkeen soittajalla on näköyhteys kotiini ennen kuin avaan oven.
- Mikäli joku ottaa kirjahyllystäni kirjan tarkasteltavaakseen otan sen häneltä pois ja tarkistan ettei kirjan välissä ole mitään hen.koht papereita tai valokuvia.
Lista olisi vaikka kuinka pitkä..Tervettä?

Mikään ei ole niin vastenmielistä, kuin että joku kutsuu itse itsensä kotiini. Hyvin harvoin pyydän ketään kyläilemään, tosin lapseni kavereiden kohdalla on ollut pakko joustaa. Silloinkin on sellainen vähän epämukava olo, vähän varpaillaan..

Koti on minulle muutakin kuin paikka johon illan tullen pää kallistetaan. Siellä lataudun, rentoudun ja se on kai konkreettisimmillaan se paikka, jossa elän, olen ja hengitän omaan rytmiini ja omilla ehdoillani. Se on tavallaan kuin jonkin henkisen osani jatke, ei näkyvältä osaltaan, vaan enemmänkin tunnelmaltaan. Siellä en ole alttiina millekään (mm. pahoille hengille?) mitä en halua vastaanottaa.

Monenlaisia asioita olen kokenut tämän teeman ympäriltä
(solu,-internaatti, ja kommuuniasuminen, 1 avo- ja 1 avioliitto, yli 20 muuttoa jne jne), joten kodista on tullut yhä tärkeämpi paikka elämässäni.

(Tämä nyt siis aiheesta koti ja oma tila, ei niinkään elintila tai läheisyys)

Astron kannalta en tiedä mistä moista retriitti-meininkiä lähtisi etsimään. Neloshuone lienee tärkeä, IC on itselläni kauriissa ja siellä köllöttää myös venus. Myös  on melkein kokonaan nelosen sisällä.

Melkein koko aikuisikäni Neppis pitänyt majaa tuossa huoneessa (ja näin mennän vielä noin 3 vuotta). Ehkä se on matkan varrella muuttunut sekaannusten ja hämminkien planeetasta enemmänkin henkistäväksi tekijäksi koti-teemojen suhteen...

[nikki]

jousimiestä "ahistaa"..tytär oikein vitsailee kun mammaa taas ahistaa,
 
tähän hetkeen
jousimiehen planeetta on jupiter,halu laajentua,se taasen on skorpionissa,
skorpionista plutoon,muutoksen tarve omaan tilaan,ahistaa jo perk...leesti,
ja kaiken huipuksi saadaan plutokin mukaan jousimiehestä,


             T i l a a  m i n u l l e k i n!!


..taivahalla  ja plutoninen jupiter ihmissuhdehuoneessa..
  kyynärpäätaktiikkaa ihmisjoukkoon..

[Drial]

Oikein pysähdyin ajattelemaan 'omaa tilaa' käsitteenäkin.
Saako teistä jokainen mm. ajatella ja harrastaa vapaasti ilman, että joku on arvostelemassa niitä?

Minä käsitän oman tilan sekä fyysisenä että psyykkisenä, oikeastaan molempina sekä yhdessä että erikseen.

Fyysisesti juuri kotona on minulla se oma tila. Se voi olla niinkin pieni asia kuin esimerkiksi oma sohvan kulma oman viltin alla jalat omalla tavalla solmussa. Se on se ympäristö ja "tila" jossa on hyvä olla.

Minulla on myös oiva taito vaipua omaan tilaani myös henkisesti. Voi hyvin valuttaa itseni jonnekin aivan muualle vaikka kovassa melussa jos sille on tarvetta. Henkinen tila on minulle huomattavasti arvokkaampaa; minulla on omat ajatukset, omat tunteet ja ilmaisen ne haluamallani tavalla ja ennen kaikkea minulla on oikeus niihin. Vaikka en niitä julistaisikaan ympäriinsä kovaan ääneen, minulla on ne ja se on ihanaa! Tällainen oma tila, ja varsinkin se tunne kun huomaa että minulla todella on se, on suorastaan jumalaista.. 

Minä olen oppinut ottamaan sen oman tilani. Minun on ollut pakko. Jossain elämäni vaiheessa tunsin, että olen menettänyt kaiken oman, myös itseni. Pikku hiljaa olen päässyt me/sinä -ajatuksesta irti ja osaan ajatella minä -muodossa. Vapauttava tunne!

Se tosin maksaa minulle tämän mistä tämä aihekin minulle tuli mieleen; toisia se ain vaivaa, toisista se on puhdasta kylmyyttä. Minä kuitenkin tarvitsen sen, muuten minusta tulee ahdistunut ja silloin olen pelottava - omasta mielestäni. Eli kyllä, uskon että aina tästä omasta tilasta varmasti tullaan toisia arvostelemaan ja sitä joutuu hakemalla hakemaan. Minulla ei ole perhettä, lapsia tai muita "suurempia velvotteita", niin sanotusti ihmisiä joille todella olisin velvollinen vastaamaan siitä, että haluan sen oman tilani.

[metsätonttu]

Fyysinen tila ja henkinen tila voisivat toimia yhdessä, mutta kun ei, niin on raivattava se tila jotenkin tai joustettava joskus jopa äärimmäisyyteen.

Kun lapsena tottui pieneen fyysiseen tilaan, jopa sisko nukkui samassa sängyssä, työpöytä oli sama jne., niin mielikuvitus lähti raivaamaan sitä tilaa. Ehkä se on siitä sitten laajentunut laajentumistaan ja tuntuu että on ääretön.

En tiedä kuinka lähellä mielikuvat on meditaatiota.

Onneksi oli metsä ja sen tila. Minulle pitää olla luonnontilaa, siitä saan tyydytyksen, kun muu tila kuuluu niin monelle muulle.

Asun seudulla missä naapurit tulevat ja menevät. Olen siis tottunut, että tulla tupsahdetaan. Lasten kaverit suorastaan asuivat meillä välillä. Mutta niin asuivat minunkin lapset muualla. Se oli joskus vapauttavaa varmaan puolin ja toisin. Nyt asuu noita miniäehdokkaita. Olen tottunut, otan siitä oman rikkauden niinä hetkinä.

Mutta sitten olenkin raivannut itselleni yhden huoneen jonkinlaiseksi meditointihuoneeksi. Tila jossa ei ole mitään ylimääräistä. Jossa 'minän' on hyvä olla, puhdas tila. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän kaipaa sellaista olemista. Raivasin toisenkin huoneen, ateljeeksi. Kun sanon: 'Menen maalaamaan' kuulostaa se varmaan 'haluan olla yksin'. Saan olla siellä rauhassa. Noita huoneita syntyy, kun lapset lähtevät maailmalle.

Ja huomaan, että on helpompaa jakaa aika ja tila ja huomio taas sellaistenkin ihmisten kanssa, joiden kanssa ei aina jaksaisi turista. Sillä se turina voi toiselle olla tärkeää.

metsätonttu 

[Hiisitär]

Täällä on myös erittäin paljon omaa tilaa vaativa tapaus - en tiedä olisinko kykenevä edes avoliittoon tuon oman tilan tarpeen vuoksi.

Olen huomannut, että ihmisten aurat vaikuttavat tilaan ja siihen, paljonko sitä on. Joidenkin ihmisten kohdalla oma ja hänen auransa ovat sellaisia, että molemmat vievät huoneesta omaa tilaa itselleen. Ainoastaan yhden ihmisen, parhaan ystäväni, kohdalla on niin, että voimme olla miten pienessä tilassa tahansa ja silti molemmat kokevat, että koko tila on minun. Auramme menevät jotenkin lomittain tukkimatta toistensa tilaa. Ystäväni sanoo, ettei koe kenenkään muun kuin minun kanssa tuollaista ja sama juttu minulla. Yleensä hermostun liiasta läsnäolosta, mutta hänen kanssaan minut voisi sulkea vaikka tynnyriin viikoksi! Minulla on muitakin hyviä ja rakkaita ystäviä, joiden kanssa on yhtä hauskaa kuin bestiksenkin kanssa, mutta aurallisesti viemme tilaa toisiltamme. Pidemään päälle se väsyttää meitä molempia.

Koti on minullekin pyhä ja haluan pitää sen siistinä. Majoitan kyllä vieraita mielelläni nukkumaan luokseni, esimerkiksi asuessani edellisessä asunnossa kämppiksen kanssa kiikutin heti seuraavana iltana muuttoni jälkeen baarista 3 heviherraa meille nukkumaan, kun heillä ei ollut muuta paikkaa Veskarikämppikseni oli ihan samanlainen maailmanpelastaja, joka raahasi tuntemattomia meille nukkumaan. Kimppakämpässä oma huoneeni oli minun oma tila ja aina off-limits vieraille silloin, kun en itse ollut paikalla.

Hengellisesti minulla on aina oma tila, olinpa missä tahansa. Nytkään en muista mitään, mitä ympärilläni on tapahtunut tässä aamun aikana istuessani koneen ääressä, vaikka toimituksessa riittää vilinää!

[sireeni]

Taas tuli uusi ajatus pohdinnassa oleviin aiheisiin;

olen siis uusperheellinen (ei omia lapsia). Minä ahdistun suunnattomasti, kun meille tulee lasten kaverit ilmoittamatta ja varsinkin, jos en itse ole paikalla. Mulla ei ole oikein omaa tilaa muutenkaan, nurkkaus sohvalla ja jaettu makuuhuone mieheni kanssa, tietenkin, mutta sinnekin penskat menevät jos haluavat katsoa pikkutelkkarista jotakin kun joku muu katsoo isoa telkkaria. Pelkään myös että lapset jättävät vahingossa ovet selälleen (on käynyt) ja koskevat kavereineen henkilökohtaisiin tavaroihini, vaikka olen kieltänyt (hajuvedet ja korut). Miten sitten kestäisin teinivuosien kotibileet? En kestäisi, mutta enhän niitä voisi kieltääkään.

Niin, kartaltani käy hyvinkin selvästi ilmi, että tarvitsen tilaa ja olen vähän omien polkujen kulkija. Ristiriitaiseksi asian tekee se, että pystyn ja haluan jonkun ihmisen aika lähelle, totaalinen yksinäisyys ei ole minua varten.

Omia vieraita mulla käy todella vähän, ovat eri paikkakunnilla. Mies on sosiaalinen ja silloin tällöin joku tuttu piipahtaa ovella, minä menen silloin mieluiten näkymättömiin. Se tosin johtuu asemastani tässä kuviossa, en hoida lasten ja heidän kavereidensa vanhempien kanssa asioita, koska mies tekee sen joka tapauksessa enkä kyllä ole täysin selvillä edes heidän menoistaan tai tekemisistään, koska puhelut&sopimiset eivät tule minun kautta.

Tämä taloasia tuli siksi ajankohtaiseksi ja kyllä isommat tilat olisivat tarpeen. Minua kuitenkin pelottaa koko uuden talon tekemisen projekti jo onneksi näin hyvissäajoin ja jos nyt kysyttäisiin, en projektiin osallistuisi. Ei kai perhekuvio tai parisuhde voi muuttua ratkaisevasti, vaikka tilaa olisikin enemmän? 

[metsätonttu]

Viime vuosina olenkin ihmetellyt erästä asiaa koskien juuri tuota tilaa ja yhteistä tilaa.

Me ihmisethän olemme yhteisöolentoja, tarvitsemme toisen turvaa ja läheisyyttä. Miten sitten tuntuu, että olemme yhä enemmän kasvamassa siitä loitommalle?

Onko siihen syynä 'uudet energiat', uudenlainen rauhattomuus, joka syntyy stressistä ja aina uusista vaatimuksista? Vai onko sielukehomme voimistumassa?
Mistä johtuu yhä laajemmalle kasvaneet paniikkihäiriöt?  En törmännyt sellaisiin edes 10 vuotta sitten. Yhä enemmän ihmiset pelkäävät massoja, suuria tiloja, toisen läheisyyttä. Onko tässä kyseessä myös suomalaisen erakkomaisuus?

Vai mitä ihmettä?

Onko tämä näyttämässä jotakin positiivista ilmiötä vai negatiivisuutta?!

[Eufrasyne]

Eiköhän kaikki tarvitse edes jossain määrin sitä omaa tilaa

Toiset tarvitsevat sitä enemmän ja mielestäni tässäkin on kyse suvaitsevuudesta ja rakkaudesta

Kun sen oman tilan antaa ihmiselle josta välittää tulee siitä itsellekin hyvä olo.. on tehnyt jotain sen toisen iloksi

Sellainen jatkuva toisen tarkkailu käy ahdistavaksi ja yleensä sellainen suhde katkee ennemmin tai myöhemmin : ikävä kyllä niitäkin on jotka ei toisen yksityisyyttä kunnioita

Mut mielestäni tää on sellanen juttu josta jokaisen täytyisi, vaikka itsepäisestikin pitää kiinni 

Yksinäisyydessä olemme kaikkein tärkeimmän ihmisen seurassa

[metsätonttu]

Kuinka totta puhut, Eufrasyne!

Minulla on se onni elämässä, että ukkoni on osannut aina kunnioittaa minun omaa tilaani ja on suonut sen minulle, kuten minä hänelle. Sillä kai jaksamme sitten kumpikin jakaa sitä helpommin ja mielellämme kestitsemme vieraitakin ja pidämme avoimia ovia.

Jostakin tällaisesta kimpoaa se sydämen ja oven avoimuus.

Ja toki, itse olemme itsemme lähin ja toivottavasti myös paras ystävä!

[Drial]

Me ihmisethän olemme yhteisöolentoja, tarvitsemme toisen turvaa ja läheisyyttä. Miten sitten tuntuu, että olemme yhä enemmän kasvamassa siitä loitommalle?

Yhteisöt eivät oikein ole enää "suosiossa".. Yksilön korostaminen on ajanut ihmiset siihen pisteeseen, ettei todella enää naapureitakaan meinata tuntea. Ja ehkä arjen hektisyyskin on tehnyt sen, että ihmiset haluavat sulkeutua hieman enemmän itsekseen silloin kun siihen on mahdollisuus. 

Minua alkoi ihan hirvittää, kun luen teidän muiden juttuja! Monet teistä on perheellisiä ja minä poloinen olen parikymppinen sinkkutyttö ja mietin miksi tarvitsen niin paljon tilaa.. Toivottavasti minun elämääni joskus tupsahtaa ihminen, jolle voin avata elämäni niin avoimeksi että pystyn jakamaan tilaani eri tavoin kuin nyt.. 

[metsätonttu]

Voi sinua, Drial!

Kyllä sinun elämääsi tupsahtaa vielä liiankin monta ihmistä, jotka tohdit lähellesi päästää!

Huomasinpas, että olet vesimies. Eikö vesimiehille ole aika tyypillistä, että heidän pitää saada paljon tilaa ympärilleen ja jopa tekevät paljon konkreettistä työtä sen eteen. Remontoivat hullun lailla vaikkapa jonkun suuren talorähjän. Tai hakkaavat seiniä pois, että laajenee tila.