Eikö tarve ole puutteen kokemista siitä, mitä haluaa?
Sen mieltämistä, ettei ole tarpeeksi (tarpeisiin vastaavasti) jotakin,
mitä aina ei tiedosta edes hamunneensa.
Puutteen kokeminen voi näet ajaa haluamisen yli:
Halajan riittävyyttä mutten tiedä edes, mitä tarvitsen.
Ja se näkyy naamasta. 
Uskon, että ihminen saa aina sen, mitä on tilannut:
- lisää haluamista, lisää puutteen kokemista;
+ onnellisia yhteensattumia, asioiden järjestymistä ihmeellisinkin tavoin.
Silti emme aina saa, mitä tarvitsemisellamme hamuamme,
koska tarvitsemiseen kätkeytyy ajatus siitä...
"etten voi saada jotakin toivomaani;
että minulta evätään se, mitä minulle kuuluu". - Ja tämä juuri on se vaikuttava ajatus käskynä maailmankaikkeuden luovuuden syttiölle.
Eli niin kuin uskomme, sen mukaisesti meille toimitetaan.
Aivan kuten pelko vetää puoleensa pelon ylläpitäjää eli uhan jatkuvuutta.
Tarpeeksi voi olla "riittävästi" silloin, kun kyse on minimaalisesta toimeentulosta;
tarpeeksi voi olla "yllinkyllin" silloin, kun kyse on supermitoitetusta kerskakulutuksesta.
Tarve kokea korkeampia ulottuvuuksia on omiaan synnyttämään harha-aistimuksia
eli verukkeita olla tunnustamatta jo omanneensa korkeammat ulottuvuudet
- läsnäolonaan niissä.
Tarpeista luopuminen johtaa korkeampien ulottuvuuksiensa kokemiseen sellaisenaan - vailla tekohenkisyyttä.
Tekohenkisyys on sitä, että kaappaamme ilmiövaikutelman omaksemme
ja kerromme muille olevamme liiankin henkisiä,
koska sisimpämme kertoo meidän tarrautuneen katoavaiseen.
Kyse on henkimaailman turhuudentoreilla kuljeksimisesta.
Henkisyyksien ajattelemattomuus on lepoa siitä, että yrittää tavoitella sitä,
mikä jo sellaisenaan on syy, ponnin, iduke - minkään tavoittelemiselle.
Todellisuus on sellaisenaan muuttumista.
Sellaisenaan oleminen + muutos = todellisuus 
