seuraava »

[Rakkauden enkeli]

Koska eläimen aikajana on lyhyempi, voisiko olettaa, että hän "kerkeää" takaisin maan päälle vielä elinaikanamme? Tietenkin, jos siihen on aihetta.

Kyllä tuo on täysin mahdollista. 

[Sanani]

Valonkantaja.

Meilläkin Viivi-koirulimme vanhentumisen huomasi siitä, että nukkui yhä enemmän ja ei enää reagoinut kontaktiin samalla tavalla kuin aiemmin. Kuulo, näkö ja muut aistit alkoivat alkoivat pettämään ja tässä vaiheessa täytyi vanhempieni alkaa tekemään vaikeita päätöksiä.

Vuosi sitten, Viivi oli todella huonossa kunnossa, keuhkot olivat yhtäkkiä kesän aikana täyttyneet vedestä ja hengittäminen oli vaikeaa, tottakai me jo mietimme, että nyt on aika tullut. Oikeanlaisella lääkityksellä rakkaamme tuli kuitenkin kuntoon ja oli kuin pieni pentu konsanaan, leikkiessään ja temmeltäessään, kulta sai vuoden "jatkoajan". Ei pidä koskaan aliarvioida lääkkeiden vaikutusta, vaikka joku toinen saattaisi pitää sitä moraalittomana; "pidetään koiraa väkisillä elossa".. Tottakai tilanteeseen varmasti vaikuttaa myös koiran oma halu elää.

Tämä tuli esille kun Viivimme meinasi tänä keväänä tukehtua lihan palaan, liian onnessaan sitä ahmiessaan. Oli jo selällään kun Isä oli huomannut tilanteen ja pelastusyrityksistä huomimatta, Isähän jo kuvitteli, että nyt on neiti mennyttä. Oli asettanut hänet omaan koriin ja miettinyt, että nyt täytyy alkaa soittelemaan lähimmille. Kuitenkin Isän mieleen oli tullut, että jospa hän vielä yrittäisi nostaa Viivin syliin ja painella rintaa ja Hups!lihan palanen oli lentänyt suusta. Koira tokeni siitä tapauksesta täysin. Äitin kanssa jälkeenpäin puhuessa, mietimme yhdessä, että miten vähän koirankin elämä on meidän käsissämme. Kai neiti oli jo käväissyt taivaan porteilla, mutta tullut muihin aatoksiin. Ja isällehän tapauksesta olisi jäänyt kauheat omantunnontuskat, ehkä Viivi ei halunnut juuri tämän takia lähteä vielä silloin.

Niin monta kertaa tätä on miettinyt, kuinka monta kertaa hän on sairastellut ( pienen koiran lonkkavikaa, epilepsiaa, sydänvikaa ) ja kuitenkin sinnitteli luonamme näinkin pitkään. Niin kuin eläinlääkärin sanoin: "Sitkeä sissi"..
Naurattaa ajatus, että oli vielä viimeisen piikin jälkeen ärissyt  meidän itsepäinen ja voimakastahtoinen perheenjäsenemme...härkä kun oli horoskoopiltaan 

Harmi, ettemme voi viettää pitempää aikaa yhdessä

[valonkantaja]

Meidänkin kissamme kävi lähellä taivaan portteja toissa marraskuussa. Eräänä aamuna äiti päästi Kaukon sisään ja huomasi heti että se kävelee jotenkin oudosti. Kun äiti laittoi valot päälle, hän näki kauhukseen että ressukka oli yltäpäältä veressä.

Kissamme oli itse siitä kävellyt takkahuoneeseen ja viimeisillä voimillaan hypännyt keinutuoliin nukkumaan. Minä heräsin parin tunnin päästä ja menin keittiöön. Äiti tuli itku kurkussa kysymään, että olenko jo huomannut. Menin katsomaan. Hädin tuskin erotin kissanhahmoa kaiken sen veren ja kudosnesteen keskeltä.

Ensimmäinen reaktioni oli kuitenkin; kaikki hyvin, nyt ei panikoida. Äiti sanoi, että nyt ei voida tehdä enää mitään. Hain äkkiä pyyhkeen, kiedoin kissan varovaisesti siihen kylkiasentoon ja nostin sen matkalaukkuun. Soitin sitten 20km päässä olevaan eläinhospitaaliin ja pääsimme heti vastaanotolle.

Eläinlääkäri nukutti kissan ja teki tutkimukset; ei sisäisiä vammoja eikä murtumia. Kissa sai pari lääkepiikkiä ja antibioottikuurin. Seuraavat kaksi päivää makasin kotona lattialla kissan vieressä. Ensimmäisenä päivänä se pissasi alleen herättyään nukutuksesta ja lähti kävelemään tokkuraisena pitkin seinänviertä. Siitä kun se pääsi takaisin nukkumaan, meni kaksi päivää ennen kuin nousi ensimmäisen kerran istumaan. Kauko vain vapisi kivuista ja kolotuksista, ei katsonut silmiin kun sille jutteli. Puolet päästä oli aivan muodoton ja karvaton, korva repaleinen ja viikset irronneet. Se ei syönyt mitään viikkoon, muuta kuin sen mitä väkisin ruutalla pistettiin suuhun. Antibiootitkin piti laittaa pistoksina ja tuolloin minäkin varmaan sain kipinän siitä, että tosiaan voisin hakeutua hoitoalalle.

En tiedä itkimmekö ilosta vai surusta, kun Kauko lähti ensimmäisen kerran kävelemään. Se oli laihtunut luurangoksi ja se käveli tassut suorina tököttäen, kun ne olivat niin kipeät kaikista haavoista. Se oli sydäntäsärkevä näky, emme voineet muuta kuin pyytää enkeleitä ja olla koko ajan kissan lähellä. 

Puolitoista viikkoa tapahtuneesta kissamme alkoi näyttämään jo hieman kissalta, suu ei enää roikkunut muuta kuin vähän, silmät olivat hieman auenneet ja haavat eivät enää erittäneet nesteitä. Karvat alkoivat kasvaa vähitellen ja hän maisteli kermaa aina muutaman kielenlipaisun silloin tällöin. Kauko oli pitkään masentunut ja apaattinen. Mutta vähitellen pilke palasi silmäkulmiin ja alkoi kuulua hentoa kehräystä kun silitti...

Toipuminen vei kaksi kuukautta. Nyt kissamme on entisissä mitoissaan, ainoa juttu mikä jäi "muistoksi" tuosta onnettomuudesta, on pieni halkeama korvassa ja alahuuli on hieman alempana kuin ennen. Tämä paraneminen oli todellinen IHME.

Kyseessä oli muuten tappelu supikoiran kanssa. Se oli mm. ottanut Kaukon pään suuhunsa ja purrut lujaa, sillä kummallakin puolella kissan kasvoja oli syvät hampaanjäljet.

Rakastan kissaamme tosi paljon ja olen todella kiitollinen siitä, että hän sai vielä jatkoaikaa.  Toivon että hänelle ei jäänyt mitään pahoja traumoja ja pelkotiloja tuosta tapahtuneesta... Muistan häntä jokailtaisessa rukouksessani. On vähän ikävä pörriäistä, kun en ole pariin viikkoon käynyt kotona. Anteeksi kun tuli näin pitkä sepustus, mutta oli tarve päästää tämä kaikki teksti ulos!

[Sanani]

Täällähän sitä itsekin taputtelee, että saa oloansa purettua ja ehkä löytää myös samanluonteisia ihmisiä, vain oikeat eläinystävät voivat ymmärtää toisiaan. Tekstistäsi huokuaa, että rakastat pörriäistäsi kovasti ja niin rakastan minäkin. Itsekin on jälkeenpäin ajatellut, kun toisella paikkakunnalla vanhemmistani asun, että olisinkinko voinut olla enemmän paikalla viimeisenä vuotena, olla paikalla kun kulta vetäisi viimeisen hengähdyksensä..
Tiedän kuitenkin, että se kaikki on turhaa, koska luulisin, että hän tiesi kyllä paikkansa minun sydämmessä ja tulee aina tietämään. On hyvä tiedostaa ajan ja elämän rajallisuus, nautiskele kissasi seurasta kun vielä siihen on mahdollisuus, joskus tilanteet tulevat niin yhtäkkiä eteen, ettei sitä voi ymmärtää.

Rapsutuksia myös minun puolestani

[valonkantaja]

Kertakaikkiaan suloisen näköinen tuo sinun enkuli koiruliini...  Silmistä loistaa vilpitön ilo ja aitous... Eläinten silmistä näkee että ne ovat siinä pyyteettömän rakkauden tilassa omalla tasollaan. Ei ole eläintä, joka katsoisi ihmistä halveksuen ja pilkaten.  :

Juuri se minua vaivaa, etten ole tarpeeksi nyt kotona kissan luona. Se on siellä äidin kanssa, mutta äiti on päivät töissä, eikä jaksa antaa kissalle niin paljon huomiota kuin haluaisi... Mutta kai se kisu pärjää. Se tietää että me rakastetaan.

Rakkautta kaikille eläimille...

[valonkantaja]

Ilmatar, kuinka jakselet? 

[Sanani]

Hei
Nyt vasta huomasin viestisi ( harvoin käyn katsomassa vastauksia omiin viesteihini
) vaikka eilenkin täällä pitkästä aikaa kävin mietiskelemässä aiheita. Olo on hyvä jo, kultani kuvaa pidän nytkin tietokoneen vieressä ja nappisilmiin katsominen ei tunnu enää niin pahalta. Koitan tietyllä tavalla suojella itseäni ja siksi en oikein anna lupaa itselleni ajatella häntä niin usein kuin haluaisin. Hymyilen, joka kerta kultaani katsellessa, perempaan päin siis.
Ehkä tilannetta helpotti myös se, että neiti käväisi unessani; makoili rinnan päällä ja pusuteltiin niin kuin oli hyvinä aikoina tapana. Äitinikin oli nähnyt samantyyppisen unen, oli lötköttänyt rinnan päällä Kävi myös Isääni tervehtimässä, muttei ole puhunut siitä paljoa, sen verran sattuu vielä.

Ajatus, että tapaamme vielä, on niin vahva, että suurin suru on nyt ohitse.

Mites kisusi?

[Valonkantaja]

Meidän kissamme voi kuulemma oikein hyvin... Ei olla vaan pitkään aikaan nähty.

Voi sinua... Voin kuvitella miten haikea olo on... Suru ja kaipaus ovat sellaisia asioita, että ne kuluvat vain kulumalla pois.. Anna itsellesi lupa surra oikein kunnolla, kyllä se sitten alkaa helpottaa. Vielä jonain päivänä sinusta ei tunnu enää yhtään pahalta eikä itketä, jäljelle jää kauniit muistot, rakkaus ja hyväksyntä..! Siihen on ehkä matkaa, mutta sinä kyllä selviät ja pärjäät!

 

[kitiara]

Itse olen oikeastaan ollut helpottunut, kun 12-vuotias kultainennoutajamme nukkui pois. nyt sillä ei enään ole tuskia ja tiedän sillä olevan rauha. En ole nähnyt unia siitä. uskon että selviydyt surustasi ja tiedät lemmikkisi olevan paremmassa paikassa