Se mitä tapahtuu, on kohdantoa - molemminpuolista kohdantoa.
Toisin sanoen lähestyn sitä kaikkiulotteisuuteni havaintopistettä,
jossa minua vastaan astelee tulevaisuuden mahdollinen tapahtuminen.
Suunnitelma - suunnaksi johonkin, muttei lineaarisena,
kuten aivomme sen mieltävät taikka mielemme sen aivoittaa.
Minkälainen
suunta on suunnitelmalla, joka kehkeytyy esiin?
Onko se "seuraavaksi sitä, seuraavaksi tota, seuraavaksi tätä" - ?
Vai onko se "mahdollisesti sitä, mahdollisesti tota, mahdollisesti tätä" - ?
Jos todellisuutta havainnoidaan "seuraavaksi tapahtumisena",
tuntuu mielekkäältä kokea "minulle tapahtuvan jotakin".
Kun sen sijaan todellisuutta läpieletään "mahdollisen kohdantona",
tuntuu sielukkaalta kokea "tapahtumisen etenevän kauttani".
Mihin tällä vertailulla oikein tähtään?
Siihen, että tapahtumisen ei tarvitsekaan merkitä
suunnitelman täytääntöönpanoa tyyliin:
"Sen pitää tapahtua niin kuin on kirjoitettu (= suunniteltu),
jotta se tulisi menneeksi niin kuin on kirjoitettu
(= suunnitelmissa kaavaillun toteutumiseksi)."Vaan tapahtuminen suunnitelmallisena etenemisenä kauttani
ja milloinkin minkäkin välityksellä eli myötävaikutuksella
ilmenee sellaisen mahdollistumisena,
minkä ennakoitavuutta ei edes "taivas" arvaa
- joskin pitää sitä merkkinä todenmukaisesta eli täydellisestä tapahtumisesta.Sillä kaiken valikoitavissa olevan tapahtumisen potentiaali - mahdollinen tapahtuminen - on totuudenmukaisuudessaan asettuva kohdalleen siihen kudelmaan, jota tapahtuminen kaiken kautta punoo.
Todellisuus on täyteyttä. :
Tulemme "punaiseen lankaan", joka syöttyy sinä tulevana mahdollistumisena,
josta menneisyyden rakenteellistuminen käy ilmi.
Vaikka jotakin on jo käynyt ilmi,
sen ei silti tarvitse olla "koko totuus" tapahtumisesta,
vaan yhdensorttinen juonne tapahtumisessa ilmennettävien mahdollisuuksien hyödyntämisestä.
Kuka/mikä sitten ohjaa elämäämme?Kuten edellä kävi ilmi, "minua ei käytetä tapahtumisessa"
kuten yläkerranisännän talutushihnaan kytkettyä lemmikkiä...
Vaan - jälleen kerran -
minä olen se, joka saa kaiken tapahtumaan.
On kyse todellisuutensa luomisesta - ja kokonaistodellisuutemme luonnista.
Ei kukaan toinen ole se, joka minua ohjailee luomaan todellisuuttani.
Silti
minä olen se, joka vaikuttaa tuenantona kenen hyvänsä itselleen teettämiseen
- sen kutsumiseen esiin, mitä kehkeytyy tapahtumisen liikkeestä.
Elämä on - jatkuvaa liikettä ilman suuntaa.
Miksi?
Siksi, koska suuntaus on "suun taus"
- eli se, mistä syntyy "seuraavaksi mahdollinen".
Elämä synnyttää elämää - elämä ohjastaa itseään.
"Olemisen Suun" kautta ammentaen.
Keskiöstä.
Itsestään, joka ei mene jonnekin pois vaan pyörii eli kehäytyy paikallaan.