Ihan jos vertaa maallisiin asioihin, niin tulee heti mieleen, että niinhän ihmissuhtessakin, vaikka tietääkin että se toinen rakastaa, ja sen näkee hänen teoistaan, ja sisäisesti tuntee hänet "oikeaksi" niin kyllä sitä silti haluaa siitäkin merkkejä silloin tällöin. Vaikka kuulla olevansa rakas jne..
Olen kyllä samaa mieltä kanssasi! Merkkejä ohjauksesta on ihanaa saada ja niistä tulee hyvä mieli.
Se onkin eriasia saada niitä muistuttamaan heidän olemassa olostaan kuin saada niitä, jotta voisi uskoa. Siis jos uskominen olisi kiinni niistä merkeistä.
Jotenkin minulla on sellainen tunne, että meitä haastetaan "olemaan omillamme". Ei yksin mutta omillamme ja tämä aihe on siksi minullekin niin pinnalla. Jos ajatellaan, että olemme kasvaneet universaalien lapsesta universaaliksi aikuiseksi;
emme tarvitse enää kädestä taluttajaa vaan meidän odotetaan jo itse kävelevän ja tekevän valintamme/päätöksemme. Ottamaan vastuun elämästämme, päätöksistämme ja valinnoistamme.
Ihan samalla tavalla kun viemme lapsemme työpäivän ajaksi tarhaan -lapsemme tietävät meidän olevan olemassa ja rakastava heitä siitäkin huolimatta vaikka vanhemmat eivät koko aikaa siinä vieressä olisikaan vahtimassa. Ja lapset luottavat siihen, että heidät haetaan illalla kotiin ilman että vanhemmat siitä koko ajan soittelisivat erikseen. Ja toisaalta; annammehan mekin lapsemme oppia erehdyksen ja oppimisen kautta ilman, että valmiiksi siloittaisimme heidän tiensä, koska me tiedämme opin menevän perille parhaiten omien kokemustemme kautta.
Tämä on varmasti se syy esimerkiksi näkemisen syklin muuttumiselle ja tälle (ainakin minua painostavalle) ajatukselle siitä, miten voimakas uskoni todella on.
Uskallanko hypätä luottaen siihen, että enkelit, oppaani ja Jumalani pitää minusta huolta?
